Ihmissuhteitakin olen yrittänyt ylläpitää. Jollain tapaa olen edelleen loukkaantunut, en niinkään kenellekään ihmiselle, vaan jotenkin pinnan alta. Vähän niinkuin olisin vaivihkaa kenenkään näkemättä lyönyt varpaani johonkin, eikä kipu mene ohi millään, vaikka mitään vikaa ei päällepäin näy. Mut kestän kyllä ihan hyvin. Jopa pidän sitä tunnetta positiivisena, edelleen. On jotain toivoa rakastumisesta, jos on kivuntunne vielä tallella, eikös niin.
Olen seurannut parin ystäväni tietä suurien unelmien toteutumiseen. Ystävät ovat aika erilaisia keskenään, toinen kutsuu itseään tunneihmiseksi mutta vaikuttaa silti ulospäin tekevän hyvin järkeviä ratkaisuja, toinen taas puhuu harkinnan ja suunnitelmallisuuden puolesta mutta tuntuu silti ratkaisevan isot asiat tunteella. Pistää kyllä miettimään, mitä minä sitten itse olen. Kuvittelenko vaan olevani viileä harkitsija, teenkö sittenkin kaiken intuitiolla ja tunteella? Olen monesti yllättänyt itseni hyvinkin spontaaneilla tempauksilla, joita en ole kyllä mitenkään harkinnut järjellä, vaan mennyt ihan täysin fiiliksen viemänä.
Vältän suunnittelua ja suunnitelmallisuutta, mutta silti elämäni on jotenkin kummasti näyttänyt etenevän jonkin suunnitelman mukaan. Enkä voi kieltää, etteikö ne toteutuneet jutut olisi olleet unelmiani ja siinä mielessä myös suunnitelmissani jossain määrin. En vaan halua myöntää suunnittelua. Tai oikeastaan olen aiemmin rakastanut yli kaiken suunnitelmien tekoa ja niiden toteutumisesta haaveilua, mutta kun 30 oli lähempänä kuin 20, aloin tietoisesti välttää etukäteissuunnittelua pettymysten minimoimiseksi. Lakkasin ottamasta riskejä ja tekemästä asioita, joilla olisin voinut saavuttaa hienoja asioita mutta myös epäonnistuessani menettää paljon. Olenko kasvamassa aikuiseksi? Mitä se tarkoittaa?
Ärsyttävää tässä pohdiskelussa on se, että semmonen pieni osa minusta haluaisi palata takaisin kireään suunnitteluun ja elämän aikatauluttamiseen, näennäiseen tehokkuuteen ja 'parempaan' elämään. Mutta suurin osa aivosoluistani on nykyään vapauden ja spontaaniuden kannalla. Carpe diem, ne sanoo aina, kun olen etukäteen ajatellut tekeväni jotain ja sitten tuleekin kohdalle jotain ihan muuta, joka vie mennessään. Ehkä se on jopa oikeasti järkevää. En stressaa mistään, koska ajattelen, että kaikelle on aikansa. Kyllä ne asiat ehtii tehdä, mitä todella haluaa. Enkä tahdo sellaiseksi ihmiseksi, joka tuo oman tehokkuutensa jatkuvasti esille. Sellainen ihminen jännästi onnistuu syyllistämään kaikki muut ja pilaa päivän. Olen mieluummin vastakohta sellaiselle: ärsytän sillä, että lyön laimin asiat, joita kaikkien mielestä pitäisi tehdä, jotta saisi hyvän elämän.
Minulla on hyvä elämä, ottakaa tästä mallia. Uskon, että saan vielä kaiken, mitä haluan. Eikö olekin ärsyttävää?
