Viime aikoina oon yhä enemmän ja enemmän pohtinu ihastumista, rakastumista, rakastamista, rakkautta ja onnellisuutta. Oon hyvä tunnistamaan elämästäni pieniä hetkiä, jolloin tuntuu hyvältä ja onnelliselta, mutta koskaan en silti tunne itseäni niin onnelliseksi, että sitä kysyttäessä voisin vastata myöntävästi. Silti mun ei tarvitsisi kauan miettiä, jos pitäisi mainita elämästäni jokin ajanjakso, jolloin olen mielestäni ollut onnellinen. Mutta jos katson päiväkirjamerkintöjä sellaiselta ajalta, en olekaan niissä hehkuttanut, kuinka suurta onnea olen tuntenut, vaan siellä onkin jotain muita murheita ja arkisia ongelmia ja pohdintoja.
Aina kiinnittää huomiota siihen, mikä puuttuu. Kyllä varmaan olen ollut oikeasti onnellinenkin, koska sen muistan, mutta mitä olen mielessäni silloin pyöritellyt, onkin ollut jotain ihan muuta. Tällä hetkellä se, mistä voisin päiväkirjaan kirjoittaa, jos mulla olisi sellainen, olisi varmaan yksinäisyys. Se, että ei ole kumppania. Jos mietin tästä nopeasti jotakin onnellista aikaa elämästäni, niin ne parisuhteelliset ajat, tai parhaat hetket niistä, tulee ensimmäisenä mieleen. Koska sehän multa nyt puuttuu, kaikkea muuta on yllinkyllin. No, ei ole rahaa yllinkyllin, mutta eipä se onnea toisikaan. Rahaa pitää olla just sen verran, ettei sitä tarvitse koskaan ajatella. Tällä hetkellä itse asiassa sitä on niin vähän, että on sitä pakko ajatella, mutta ei se silti mun onnellisuuteeni vaikuta.
Mutta. Parisuhteen löytäminen 34-vuotiaana ei ole ihan helppoa. Oma epäluuloisuus on eniten esteenä. Katson melkein kateellisena sivusta, kuinka muut ihmiset heittäytyvät tunteidensa vieminä, ihastuvat, rakastuvat, perustavat perheen, rakastavat toisiaan. Mä en. Melkein kaikki ihmiset, jotka ovat sinkkuuntuneet sinä aikana, kun olen tässä yksikseni ollut, ovat jo seurustelleet vähintään kerran sen jälkeen. Ja ihastuneet tai jopa rakastuneet useamman kerran. Ihastuminen on jotenkin maaginen voima. Olis aivan mahtavaa, jos saisin kokea sen vielä kerran. Mutta ei sellasta uutta ihmistä tunnu löytyvän, jonka seurassa edes vähän kutittaisi mahanpohjasta. Mitään tunteita ei herää. Ajattelin pitkään, että oon ehkä mennyt rikki.
Mut eihän se olekaan niin. Kemia tai biologia, mitä ihastumiseen tarvitaan, ei vaan voi toimia kenen tahansa kohdalla. Mulle on sanottu monta kertaa, että ei pidä olla niin nirso, ei pidä odottaa prinssiä valkoisen ratsun selässä, pitää olla itse aktiivinen, pitää olla rohkeampi. Sano siihen sitten, että en mä mitään prinssiä odota. Mutta sitä oikeaa tyyppiä kyllä. Sitä, joka tuntuu sopivalta. En osaa sanoa, mikä miehestä tekee komean. Ulkonäöltään voi olla pitkä tai lyhyt, tumma tai vaalea, poikamainen tai miehekäs. Kaikissa on jotain kiehtovaa, jos ulkokuoren alla on jotain muutakin. Se kaikki muu on merkityksellistä ja mahanpohjaa kutittavaa. Silloin ulkokuorikin alkaa näyttää hyvältä. Enkä mä odota, että mut löydetään täältä kotoa. Mut missä voin tarkkailla ketään tarpeeks kauaa, että näkisin muutakin kuin ulkokuoren? En tässä iässä enää oikeastaan missään, koska ne tarkkailun kohteet ehtii sinä aikana löytää jonkun toisen.
Toinen asia, mitä usein sanotaan tai millä usein yritetään lohduttaa, on se, että mistä kukaan voi tietää olevansa rakastunut. Että rakastaminen on päätös ja tietoinen valinta. No on varmaan. Mutta ihminen, joka ei osaa sanoa, onko rakastunut vai ei, ei ole rakastunut. Koska sen kyllä tietää. En enää muista, mitä kaikkea se tunne on, mutta silti joka kerta, kun olen ollut rakastunut, mulla ei ole ollut siitä pienintäkään epäilystä. Rakastumiseen ei vaikuta mikään ulkopuolinen asia. Ei mikään. Sitä ei voi estää eikä edes pysäyttää, se vaan tapahtuu. Ei voi valita, keneen se kohdistuu ja onko hetki sopiva. Tietysti voi käydä niin, ettei rakastumisen kohdetta jostain syystä voi saada, mutta tunteet on silti. Vaan ei siitä rakastumisestakaan kovin pitkää iloa ole, jos ei päätä myös rakastaa.
Koska mullakaan ei rakastumisista huolimatta ole ketään tässä vierelläni, niin helpostihan se rakastuminen lakastuu, jos ei pystykään rakastamaan. Suurin sydänsuru tulee siitä, kun rakastuu ihmiseen, joka ei rakastukaan minuun. Enkä tiedä, voiko tykätä niin paljon, että voi päättää rakastavansa, vaikka ei ole ollut rakastunut missään vaiheessa. Mä en voi, enkä siksi usko, että kukaan muukaan siihen pystyy. Se, että joku tykkää musta paljon, ei vaan riitä enää.
Tän blogin otsikko kertoo siitä, mitä ajattelen elämästä. Mun yks isoimmista unelmista on edelleen toteutumatta, siksi, että nää rakkaushommelit ei mee niinku Strömsössä. Eihän ne mee, kun mä en ihastu enkä rakastu. Mitäköhän tapahtuis, jos joku rakastuis muhun? Rakastuisinko 'vastaan'? Rakastumisen kohteena oleminen on niin kivaa, että se vois olla mahdollista. Mutta mä oon niin tarkka omista tuntemuksistani, että mun pitäis todella kokea se rakastuminen itsekin. Enkä oo aikoihin nähny kenenkään silmissä enää edes pientä ihastumista mua kohtaan. Niin se pienenpieni alkavakin kiinnostus menee multa ohi joka kerta. Olen olevinani vahvempi ja kylmempi, vaikka oikeasti olen yhä haavoittuvaisempi.
Ihan oikeasti en koe tarvitsevani tsemppausta tai itsetunnon boostausta. Mulla on ihan hyvä itsetunto. Tiedän hyvät ja huonot puoleni, missä olen vahva ja mitä ominaisuuksia haluaisin itselleni enemmän. Huono en ole missään sellaisessa, missä haluan olla hyvä, mutta kaikessa on aina varaa olla parempi ja opittavaa on aina. Mä tiedän mielestäni omat virheeni aiemmissa suhteissani. En aio tehdä niitä uudestaan, mutta en halua muutenkaan muistella. Olen tasapainoisempi ja järkevämpi mutta myös empaattisempi kuin muutamia vuosia sitten. Ikä tuo mielenrauhaa ja varmuutta. Mutta sitä se ei oo poistanu, että mun on vaikea luottaa ihmisiin. Koska mä loukkaannun niin helposti, enkä ikinä unohda, jos mua on sattunut. Anteeks voin antaa mut luottamus ei silti palaa. Se on mun vika, jota en halua korjata. Enkä varmaan korjaamaan pystyisikään. Mutta kaipaan läheisyyttä. Ja seuraa. Kavereita mulla kyllä on, mutta ei se oo sama asia.
