Mopoautoefekti

Subbarista nuppi kaakkoon. Hyvin pärrää pienemmälläkin volyymilla pikkuisessa autossa.

Takana hauska mutta rankka loppuviikko. Monta illanviettoa peräkkäin. Olin oikeasti iloinen ja hyvällä tuulella monta päivää. Tiedän kyllä syyn siihen ihan hyvin, mutta kävikin ilmi, että se onkin tapa, jolla en saisi piristää itseäni. Koska se näyttää muiden silmissä pahalta. Great. Mihin voi aina vedota, että varmimmin saa tämän likan fiilikset alas. Syyllisyyteen.

Tällä kertaa päätin, että v*tut se muille kuuluu. Kukaan muu ei ihan oikeasti voi tietää, mistä on kyse. Voisin väittää jotain ja tehdä toisin. Tai toisinpäin. Enkä ole tilivelvollinen. Olen vapaa tekemään, mitä haluan. Jos joku sitä murehtii, niin aivan vapaasti keskenään. Minä en välitä. Päätin, etten loukkaannu. Koska mistä sitä ikinä tosiaan tietää, mihin minä pystyn.

Kävin muuten kuitenkin tarkistamassa nettideittipalstalla tilanteen tekemieni oharien jälkeen. Tuli paha mieli kaverin puolesta ja poistin koko profiilini. En ole valmis. En jaksa tutustumisvaiheen läpikäyntiä nyt. En tiedä, jaksanko koskaan. Olen deittailumaailmassa autisti, en ymmärrä, mitkä asiat ovat ok missäkin kohtaa. 

Ensin sain turpaani, kun en halunnut heti paljastaa kaikkia mieltymyksiäni. Toisessa tilanteessa onnistuin tekemään jotain, mikä ilmeisesti järkytti muita. Eikä siinä ollut edes kyse mistään deitistä. Heh. Ehkä vähän huono päätös, mutta se nyt sattui menemään niin. Sain haasteen, tartuin siihen. Harvoja yllytyshulluushetkiä elämässäni. Luultavasti se kuitenkin kuvastaa sitä, kuinka itsekeskeisesti ajattelen. Halusin vaan tietää, pystynkö siihen vielä. Ei tullut ollenkaan mieleen, että asia voisi koskea joitakuita muitakin ihmisiä. Tosin, miksi olisin sellaista miettinyt? Ehkä minussa tosiaan on vähän autistisia piirteitä, kun en ymmärrä, miksi toinen tilanne on lähes tabu mutta toinen vastaava kannustuksen arvoinen.

Olen edelleen sitä mieltä, että hyvin harvoja asioita tässä maailmassa tehdään niin, ettei se edes välillisesti liity seksiin. Se on loputon kissa-hiiri -leikki, jokainen etsii paria, on jonkun kanssa, eroaa jostakusta, tyytyy johonkin, odottaa jotain tai jotakuta, vetää puoleensa tai työntää pois. Haluaa tai ei halua. Parisuhde on sopimus tahtoa kaikista vaihtelevista tunteista ja tilanteista huolimatta. Jotkut menevät lupauksen vahvistamiseksi naimisiinkin. Mutta mitä tehdään, kun tahto ei riitäkään? Tai toinen ei tahtonutkaan samaa? Rikotaan lupaukset. Sellaista se on nykymaailmassa. Minä taidan olla sen pari sukupolvea jäljessä, koska minulla olisi ollut tahtoa käydä läpi ties minkä harmaan kallion sen yhden parisuhteen pitääkseni, mutta no, tämä nykymaailma veti maton jalkojen alta. Nyt alan sopeutua. Ja aion olla siinä hyvä.

Yhtä ketterä ja nopea liikkeissäni kuin mopoauto kaupunkiliikenteessä. Valitettavasti se mopoauto joitakuita aina ärsyttää, vaikka etenisi kuinka hyvin.

Ai niin, googlasin taannoin jotain ja sain aikaan runon, jonka lähetin ja joka julkaistiin GooglePoeticsissa tänään:

Tuntui aika osuvalta silloin. Miksei vieläkin.

38134

Motivaatio

Mistä sitä saa? Miksi joskus sitä ei ole? Miksi yhtäkkiä se yllättää?

Sisäinen motivaatio, ulkoinen motivaatio. Ensimmäistä on vaikea löytää silloin, kun elämä potkii kovasti vastapalloon. Jälkimmäinen voi tulla jostain mitättömän kuuloisesta hetkestä, parista sanasta, kivasta hymystä, kehusta, kuuntelemisesta, vertaistuesta, syksyisestä säästä, musiikista, kuvitelmista. Jostain hyvästä kuitenkin. Elän ja käyn kehuilla ja kivoilla sanoilla. Pitäisi viettää enemmän aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka läsnäolollaan saavat hyvälle tuulelle. Olin ehkä joskus itse sellainen, mihin se katosi minusta? Se nimittäin katosi jo vuosia sitten, vähitellen. Miksi elämä tekee meistä kyynisiä?

Otin pitkän aikalisän elämän tietyn tason ylläpitämisestä. Aina ei jaksa välittää siitä, kuinka paljon pölyä on sängyn alla tai irtohiuksia kylpyhuoneen lattialla. On totta, että sotku pitää mielen matalalla, jos sitä ei siivoa pois. Jostain syystä halusin olla järjestelemättä sikin sokin jääneitä tavaroita tosi pitkään. Halusin nähdä, koska menee niin sanotusti yli hilseen. Ei mennyt vielä, mutta joku tönäisi vähän vauhtia.

En tiedä ihan tarkkaan, mistä se tuli, mutta tänään kotiin palatessani yhtäkkiä halusin siivota. Aloitin pyykeistä, tiskikoneen tyhjennyksestä ja täyttämisestä, keittiötasojen tyhjentämisestä, roskien viemisestä (toki olen ns. haisevaa roskaa vienyt koko ajan, mutta "kuivaroskikset" ovat kerääntyneet ihan rauhassa täyteen parin kuukauden ajan), lehtien ja paperien viemisestä, tyhjien pullojen kokoamisesta kasseihin (olen juonut litratolkulla vissyä parin viime viikon aikana) ja kenkien laittamisesta laatikoihin ja kaappiin. Ehkä käyn vielä makuuhuoneen tuoleille kerääntyneet käyttövaatteet läpi, laitan kaappiin tai pyykkiin. Aamulla voisin imuroida, jos ehdin. Pesen vessan ja marsujen tason sekä suihkun lattian, kun menen suihkuun kohta.

Joskus mietin, kuinka kaukana normaali elämä on. Siis sellainen, jossa mennään illalla nukkumaan, noustaan aamulla, syödään aamupalaa, juodaan aamukahvia, mennään töihin, tullaan kotiin, laitetaan ruokaa ja syödään, mennään harrastuksiin, lauantaisin siivotaan ja mennään saunaan, katsotaan telkkaria, sunnuntai chillaillaan. Rytmini on aivan erilainen, koska en koe mitään syytä elää niin kuin muut. Ketä varten pitäisin kämpän järjestyksessä? Miksi ostaisin ja laittaisin ruokaa, vanhaksi se menee kuitenkin, kun kukaan ei syö sitä? Miksi lämmittäisin tunnin saunaa, kun istuisin siellä yksikseni ehkä kymmenen minuuttia, heittäisin kaksi kertaa löylyä ja kävisin suihkussa, voinhan mennä suoraan suihkuun ja säästää sähkölaskussa? Miksi mikään näistä asioista kiinnostaisi minua, kun olen yksin? Olen laiska luonne, en tahdo tehdä turhaa työtä, josta en pidä. Jos tykkäisin jostain noista tehtävistä (paitsi saunominen on kivaa, mutta olen sähköpihistelijä), tekisin niitä, vaikka turhaankin. Mutta en tykkää.

Paitsi tänään. Tänään pitkästä aikaa koin, että voisin taas asua siistissä asunnossa. Pelkään vähän, että huijaan itseäni, mutta ehkä kestän sen, jos sillä saan edes hetkeksi jotain aikaan. Katson nyt ympärilleni ja näen tilaa. Eteinen näyttää hyvältä jo siksi, että kengät ovat poissa. Toki tiedän, että ne ovat sekaisin kaapissa, mutta siinä on alku. Keittiön tyhjät pinnat antavat tiettyä mielenrauhaa. Tajusin myös, että sotku oli vain huuhdeltuja astioita pinossa. Pikku juttu. Tyhjät jääkaapin hyllyt kertovat, että mikään ei ole enää menossa vanhaksi. Ei harmita, kun avaa oven. Käytetyt pyyhkeet eivät hyökkää enää pyykkikaapista ja korista kimppuuni, kun menen kylpyhuoneeseen, kuivausteline ei kerää postia päälleen eteisessä enkä joudu kiertämään sitä halutessani ottaa vaatetta eteisen kaapista. Wc-paperipaali ei tuki kylpyhuoneen oviaukkoa, kun järjestin rullat kaappiin lavuaarin alle, minne ne kuuluvatkin. En vaan ole jaksanut tehdä mitään näistä asioista pitkään aikaan. Koska miksi olisin tehnyt? Miksi?

Olen kuin kyselyikäinen kakara itseäni kohtaan, enkä jaksa keksiä itselleni perusteluja jatkuvasti. Eihän niitä ole. Pitää siis nauttia tästä hetkellisestä mielenhäiriöstä niin kauan kuin sitä kestää. Latasin pesukoneen täyteen farkkuja ja ajastin ohjelman aamuun. Jos herään sen aloittaessa, ehdin imuroida ennen töihinlähtöä. Elämässä pitää olla haaveita, vaikka melkein tietääkin, että villeimmät niistä eivät toteudu (kuten imurointi aamulla ennen töihinlähtöä). Mutta hei, elämä on unelmien toteuttamista. Ehkä olisi aika taas elää.

Kaksinapaista elämää

Ennen puhuttiin maanis-depressiivisyydestä, mutta nykyään taidetaan käyttää nimitystä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Englanniksi bipolar. Vai onko se bi-polar. Kuitenkin vissiin sama asia. En tiedä taudista tai tilasta oikeastaan enempää, kuin mitä Teho-osastosta olen oppinut, mutta tämän kesän tuntemuksiani voisin sovittaa tunneskaalalle vähän samaan tapaan.

Sellainen ihana onnellisuuden tunne on jäänyt puuttumaan, mutta positiivisuus-negatiivisuus -akselilla on hypitty hyvin synkeistä heikosti positiivisiin ja iloisiin fiiliksiin, aika paljon seuran mukaan. Yksin ollessa liu'uttu syvälle pohjamutiinkin, jopa niin syvälle, että olen säikähtänyt, kuinka paljon pimeää omasta päästä tai sielusta voi löytyä, kun ei edes yritä enää kontrolloida tai jarruttaa ajatuksiaan. Olen tuntenut sellaista vihaa, jota en ole aiemmin osannut edes kuvitella. Mustaa, mustaa, mustaa. Vedän sitä puoleeni tai se vetää minua ja tarttuu kiinni. Tarvitsen sitä selviytymiseen, tarvitsen kyyneliä, joita se tuottaa. Kipu on tarpeen, jotta en koskaan enää kokisi samaa.

Paitsi että niin ei pitäisi ajatella. Säännöllisesti käsketään mennä terapiaan, kun vähänkin ärähdän julkisesti vihantunteesta tai painajaisista tai vastaavista. Miksi omat luontaiset keinot eivät riittäisi? Miksi aina pitäisi terapoida jossain oikeassa terapiassa omaa mieltä? Miksi en muka voi tehdä sitä näin itse, kirjoittamalla, puhumalla, huutelemalla Facebookissa? Miten se on muka asian käsittelemättä jättämistä, jos käsittelen sitä itse? Miksi en muka itse olisi oman mieleni ja tunteitteni asiantuntija, jos perehdyn niihin kunnolla? Miksi tarvitsisin jonkin diagnoosin? Miksi haluaisin, että testataan, olenko masentunut? Sehän riippuisi täysin päivästä. Stressaantunut? Sama juttu. Vihahetkellä olen tietysti äärimmäisessä stressitilassa. Mutta puran sen yleensä parissa tunnissa, kun läväytän sen Fb-statukseen muitten luettavaksi. Ensimmäisten kommenttien tullessa olen jo päässyt siitä yli. Olen siinä mielessä easy.

Koen, että pahinta, mitä voisin joutua elämässäni tekemään, olisi kaivaa henkilökohtaisia luurankojani kaapista ja esitellä niitä jollekulle vieraalle ihmiselle sovittuna päivänä sovittuna kellonaikana. Haluan pitää ne ihan yksityisinä muistoinani, olivat kuinka kipeitä tahansa. Haluan pitää ne siellä kaapissa. Kolistelkoon ulos sitten, jos niitä kaappeja joskus joudun avaamaan. Hyvässä lykyssä saavat pölyttyä siellä ikuisesti tai tehdä tilaa uusille luurangoille.

Mieleni on vähän niin kuin meidän mökkijärvemme: Pintavesi on tyyni ja kirkas, vähän tummasävyinen ja yllättävän syvä keskemmältä, pohjaa ei näy. Rantavedessä viihtyy kukkivia lumpeita ja ulpukoita, kepeitä korentoja, pikkukaloja, vesimittareita ja näkinkenkiä. Mutta pohjamutia ei kannata pöllyttää tai muuttuu itsekin niljakkaan mutaiseksi, eikä sitä saa enää kevyellä huuhtomisella pois iholta. Aurinkoisina päivinä vesi on lämmintä pohjaan asti, kylmällä ilmalla järvi kylmenee nopeasti.

Loppukevennyksenä: 35-vuotias ajatteli ostaa kevyttä teinihömppäfantasiaa iltalukemiseksi ja päätyi erääseen uudehkon sarjan alkuosaan pokkarina. Kepeys on suhteellista. Pokkarin fonttikoko ei ollut 35-vuotiaan silmille sopivaa (veikkaan 6-8pt):

Varjojen kaupungit I: Luukaupunki.
Ranskanpastilli peittää neljä riviä tekstiä...

Ketunhäntä

Kampaajakäynnin tuloksena väri vaihtui syksyisemmäksi.

Kolmea eri väriä:
tumma juuri, tummanpunainen pituus ja vaalea latva.

Tykkään. Samalla kertaa tuli myös kulmiin vähän tummempi ilme. Olenkin vallan jättänyt ne hoitamatta viime aikoina. Tavallaan tykkään enemmän luomummasta hiusväristä, mutta näin syksyllä tuntuu paremmalta olla itsekin värikkäämpi. Sopii paremmin yhteen maisemien kanssa. Rakastan syksyä (kunnes kaamea mutakausi alkaa heppahommissa, sen voisi jättää väliin ja siirtyä suoraan lumiseen talveen).

Getting used to

Mitä tapahtuu, mitä teen, minne meen. Aivan järjetön väsymys. En tiedä, onko se lääkitys vai mikä, mutta olen koko ajan nukahtamaisillani. Ajatus tuntuu toimivan normaalia hitaammin. Hetkittäin epäilen jopa puheeni sammaltavan. Toivottavasti kukaan ei kuvittele minun hilluvan humalassa kuitenkaan. Olotila on vähän samanlainen kuin kovassa kuumeessa, ilman sitä kuumetta.

Jotakin muutakin outoa on meneillään minun elämässäni. Etsin jotain, löydän jotain, kadotan jotain, annan jotain pois. Luotan johonkin. Huomaan ihmisiä, joita en ole huomannut ennen. Säälin ihmisiä, joiden elämää pidin ennen tavoiteltavana. Jäädytän tunteita, rakennan suojamuuria ja näköestettä menneisyyden suuntaan. Olen päättänyt olla pitämättä yhteyttä itse. Helvetin vaikea pitää siitä kiinni. Ikävä on välillä niin kova. Mutta en halua tietää enää, mitä tapahtuu. Toivottavasti kukaan ei kerro minulle. Taidan piilottaa sieltä suunnasta tulevat Facebook-päivitykset itseltäni. Tiedän, että heikkona hetkenä menen ne katsomaan, mutta ainakin silloin voin itse valita, milloin näen huonoimmat uutiset. Niitähän on tulossa. Tunnen sen.

Mietin pakoa syyslomaksi maapallon toiselle puolelle. Jonnekin niin hienoon paikkaan, että unohdan kaiken siksi aikaa. New Yorkiin? Jos heti otan selvää, mitä maksaa. Kuka lähtisi seuraksi, ex tempore?

Tahdon tuonne.

Shopping

Löysin täydellisen julistavan T-paidan Sokoksesta:

ATTENTION!
PICK YOUR POISON
FLOWERY SHARP + SWEET
with a bit of
LOVE
just one drop is more than enough
WHEN LOVE TURNS TO POISON

Paitaahan oli tietty muissakin väreissä, tässä vihreä, mutta päädyin mustaan, koska DRAMAQUEEN!

Jokapäiväinen tarinani

Projekti

Hain netistä lisää motivaatiota. Tavallaan uskon tähän projektiin, mutta välillä tuntuu mahdottomalta löytää resursseja sen toteuttamiseen.

Haaveet

Projektin rinnalle on tullut myös toinen unelma, jonka ehkä sittenkin haluan toteuttaa, koska se-mistä-en-halua-enää-puhua kariutui. Tästä haaveesta seuraa suuri kassavaje pitkäksi aikaa (onkohan tämä nyt se kestävyysvaje??), ja siitä varmaankin voi helposti päätellä mitä asia koskee.

http://www.miricalesfromheaven.com/uploads/1WhiteArabianStallion.jpg

Elämä

On muuten erikoista tajuta keskustelevansa jonkun ihmisen kanssa suojamuurit täysin alhaalla. En muista, koska viimeksi niin on ollut. Siis selvinpäin. Tosin en usko, että alkoholi saa muuta kuin väliaikaisia aukkoja aikaan. Mutta moneen vuoteen en ole puhunut niin vapaasti kenenkään kanssa. Hassua, että keskustelukumppani sanoi minusta samaa. Siis että ei tarvitse miettiä sanojaan. Kai se vaan on niin, että toiset ihmiset kokee jotain yhteyttä ensi tapaamisesta lähtien. 

Mietin, missä ja kenen kanssa viimeksi olen tullut samalla tavalla heti juttuun. Luultavasti mennään ajassa 20 vuotta taaksepäin, tai vähän enemmänkin. Sieltä on peräisin viimeinen sellainen ystävyyssuhteeni, jossa oikeasti olin täysin oma itseni, varomatta ja peittelemättä. Luulin, ettei aikuisena voi enää heittäytyä sellaiseen, mutta ei siihen tarvinnutkaan mitenkään heittäytyä, se vaan oli olemassa. Nyt vasta kiinnitin siihen huomiota.

Rytmi

Toinen ilta sai miettimään, haluanko tosiaan vielä ottaa lääkettä, joka saa aikaan todella oudon ja huonon olon koko päiväksi, eikä edes vie alkuperäistä vaivaa pois. Mutta otin kuitenkin. Varmaan samaa harkintaa soveltaisin krapula-aamuna uuden drinkin naukkaamiseen, ja sen jättäisin ottamatta. Tällä kertaa otin puolikkaasta puolet, eli 1,25 mg, ja tuntia myöhemmin lopun neljänneksen. Se toimi paremmin, ei alkanut huimata eikä tuntunut raskaalta hengittää. Koko tabua en uskalla ottaa vielä, vaikka tunsin kyllä edelleen satunnaisia häiriöitä.

36737

Motivaatio välillä hukassa ja juttu jumissa, kun en osaa tehdä päätöksiä. Hitaus ja ajanpuute harmittaa, toisaalta haluan aikaa miettiä, kuinka edetä. Mutta spontaanius ei olisi välttämättä huono juttu.

Tein muuten tänään vahingossa oharit. Eipä tarvi hetkeen mennä nettideittipalstalle patsastelemaan. Sori vaan, kaveri. Toivottavasti et kovin kauan odotellut... Eipä silti, tuskin meistä mitään olisi tullutkaan, sen varmaan tiesit muutenkin.

Tämä on 100. postaukseni. Oho.

Kokeilu

Sain beetasalpaajalääkityksen rytmihäiriöitten takia. Tarkoitus on kokeilla kuukausi ennen jatkotutkimuksia. Tänään otin ensimmäisen puolikkaan napin, eli 2,5 mg. Parin tunnin jälkeen tuntuu siltä, että olen kovassa kuumeessa. Janottaa, huimaa, sormia ja vähän muutenkin paleltaa, hengittäminen tuntuu raskaalta. Pää painaa tonnin, sitä melkein särkee. En voi sanoa, että tykkäisin. Lisäksi yskittää kuitenkin lähes koko ajan ja häiriöitä tuntuu edelleen. Tosin ehkä ne eivät ole yhtä voimakkaita tänään, mutta se voi johtua siitä, että muutenkin vaihtelee. Nähtäväksi jää, onko tästä hyötyä.

Ainakin äsken mitattuna syke oli 62 (yleensä tähän aikaan illalla n. 70-72) ja verenpaine 100/70 (yleensä 110/75), että johonkin lääke ainakin vaikuttaa. Mutta en nyt tiedä, onko tämä olo parempi kuin normaalisti. Seurannassa siis ilmeni niitä häiriöjaksoja aika paljon, 7% eli 8000 lyöntiä. Sekään ei kuulemma ole vielä valtavan paljon, mutta normaali olisi alle 1%. Kohtalaisen paljon kuulemma. Mutta vaaraa ei ole, lääkekokeilu tehdään ns. mukavuussyistä (joita nyt kyllä vähän epäilen, hiukkasen huonoksi koen tämän olotilan, mutta kaipa tähän tottuu).

Vaikka olisi kivaa, jos pumppu toimisi taas normaalisti, niin kyllä minua silti ihan pikkuriikkisen huvittaa ajatus siitä, että sydämeni riitelee itsensä kanssa siitä, mikä määrää tahdin. Sinuksella on ilmeisesti kilpailija. Edes fyysisesti sydämeni ei osaa päättää, mitä kuuluu tehdä. My life, undoubtedly.

Kuinka olla ilman

Viime päivinä on tullut pohdituksi pidättäytymistä ja ilman olemista, monenkin puutteen kautta. Sanontahan kuuluu, että siitä puhe, mistä puute. Puhetta onkin ollut, terveydestä, kauneudesta, huomiosta, rahasta, syömisestä, juomisesta, rakkaudesta, läheisyydestä, seksistä, nautinnoista, ajasta, kontrollista, moraalista...

Listalla on monta sellaista asiaa, joita pitää itsestään selvyytenä, kunnes niitä menettää tai joutuu tekemään kompromisseja. Toisten puutteiden kanssa on helpompi elää kuin toisten. Osa liittyy toisiinsa.

Jostain ihme syystä aina välillä yrittää omasta tahdostaan olla ilman erilaisia asioita. Esimerkiksi säännöllisesti pohdin, pitäisikö hyvästellä alkoholi tai karkit kokonaan. Koskaan en varmaan jätä kumpaakaan, sillä en koe tarvetta kontrolloida aina kaikkea. Samaan aikaan olen tuskaillut kontrollin puutetta: olen niin helposti houkuteltavissa mukaan mihin vaan. Entä moraali?

Aasinsiltana rakkauden, läheisyyden ja seksin puutteeseen, moraalista ei taida olla puutetta, koska mieluummin olen yksin kuin touhaan jotain epämääräistä tuntemattomien tai tuttujenkaan kanssa. Silti on äärimmäisen kiva saada huomiota osakseen, vaikka se ei johtaisikaan mihinkään, sillä huomionkipeys tekee välillä hulluksi. Joskus huomio korvaa jopa läheisyyden, hetkellisesti ainakin.

En tiedä, olenko koskaan aikuisiälläni ollut näin pitkään yhtä jaksoisesti ilman läheisyyttä ja seksiä. Tilanne aiheuttaa kummallisia jännitteitä, varsinkin, kun kaveripiirissä tuntuu olevan samaa liikkeellä. Keskustelut kääntyvät aina samaan, erityisesti niissä illanvietoissa, joissa ei ole puutetta alkoholista. Nyt jäin miettimään, johtuuko se nimenomaan siitä, että minä olen paikalla ja otan asian puheeksi... Koska tuo mainittu sanonta on niin totta.

Yön pikkutunneilla keskustelu kääntyi siihen, kuinka jatkaa ilman, kun on tottunut siihen, että läheisyys on aina tarjolla. Varma tapa mokata on ainakin varmasti se, että ajattelee asiaa jatkuvasti. Ajan kanssa tarve helpottuu, mutta jos sen pitää puheissa ja silmissä, se on myös mielessä koko ajan. En tiedä, mitä sädekehää yritän kiillottaa, mutta kun ymmärsin tämän, heitin välittömästi pallon pois käsistäni. Toivottavasti peli jatkuu ilman minua ja vähän eri luonteisena. En voi väittää, etteikö se kuitenkin harmittaisi. Mutta en ole itsekään niin ehjä, että voisin vielä pelata. Jos koskaan.

Menneitä ja nykyisiä

Oli entisen yläasteen entisten nuorten bileet tänä viikonloppuna. Lähdin bileisiin vanhalle koululle autolla, jotta pääsisin sieltä mahdollisen ahdistuksen iskiessä sujuvasti pois. Ja varmistaakseni, että en joisi alkoholia liikaa, saman ahdistuksen takia. Lisäksi yritin vähän vältellä bilebändiä, josta en kovin paljon tykännyt. Vanhassa liikuntasalissa on kyllä koettu monia merkittäviä hetkiä, on tanssittu hitaita ja pussailtu ja melkein vähän enemmänkin. On eletty villiä ja huoletonta nuoruutta.

En tiedä, johtuiko selvinpäin olemisesta vai mistä, mutta tunsin oloni todella ulkopuoliseksi. Ehkä eniten siksi, että omaa ikäluokkaani oli paikalla valitettavan vähän. Mutta kyllähän minä yleensä olen melko sosiaalinen noissa tilanteissa, ettei sekään varmaan selitykseksi käy. Ilta jatkui kuitenkin PK:n merkeissä, koska sinne yhteistuumin useampi porukka suuntasi. Siellä vasta oudoksi oloni tunsinkin. Onneksi tässä vaiheessa olin jo vienyt auton kotiin, joten outoon olotilaan pystyin ottamaan vähän lääkettä. Tai enemmänkin, mitä nyt puolen yön ja valomerkin välissä ehti. Eli ei niin kovin paljon kuitenkaan.

Jatkotkin järjestyi ja tavallaan ihan hauskaakin oli. Lopputuloksena kävelin aamukuuden pintaan korkkareissa ja punaisessa hanhenuntuvatakissa kohti kotia, kun toiseksiviimeisessä risteyksessä edestäni ajoi nuori jäbä autolla, taisi olla bemari, ja kurvasi viereisen korttelin ympäri niin, että siinä viimeisessä risteyksessä ennen omaa pihaa se osui uudestaan eteeni. Tällä kertaa oli ikkuna auki ja poju kyseli, haluanko kyytiin. Kiitin ja kieltäydyin, olinhan jo lähes kotiovellani. Kaikenlaista. Tajusin, että korkkarit, vähän hapuileva väsynyt askel, tummanpunainen huulipuna, pitkät hiukset auki ja se punainen lyhyt vähän kiiltäväpintainen kevytuntuvatakki ehkä harhauttivat pojan luulemaan minusta jotain ihan muuta. Aika vikkelästi se siitä kiihdytti pois, kun en lähtenyt mukaan. Vastaankävellyt vanhempi naishenkilö taisi vähän ihmetellä.

Rikkinäinen sydän

Tänään on vihdoin se päivä, kun sain ekg-seurantalaitteen vuorokaudeksi. Koko aamupäivän ja vielä pitkälle iltapäivään olin niin täpinöissäni siitä, että se tallentaa, että häiriö pysyi poissa. Ajattelin asiaa koko ajan ja pelkäsin, että nyt sitten sattuisi yksi niistä harvoista päivistä, kun tahti säilyy. Vielä iltapäiväneljään mennessä en ollut tuntenut kuin yhden pienen lisälyöntipätkän, autoa ajaessa tietenkin, etten saanut painetuksi sitä merkintänappia, mutta tunnollisesti kuitenkin kirjoitin kellonajan seurantalomakkeeseen.

Johtoja ja teippejä.

Mietin, että join ehkä liikaa kahvia päivän mittaan, kun kahvi yleensä on auttanut tahdin palautumisessa häiriöaikoina. Kahvin vaikutuksen poistamiseksi päätin tehdä kevyttä jumppaa, ja koska kyykkyjä tekemällä saan nopeasti sykkeen ylös, arvelin, että 10 minuuttia riittäisi. Tein 30 kyykkyä ilman painoja, 20 etunojapunnerrusta ja yhden noin minuutin vatsalankun ja vähän hyppelin. Kunto on sen verran heikko, että arvelisin sykkeen huidelleen jossain 160-180 välimaastossa vähintään. Jostain syystä palautuminen kesti kauan, lähes 10 minuuttia, mutta häiriöitä en tunnistanut, vain sen, että syke ei laskenut heti. Huono kunto varmaan selittää sen.

Aikani istuskelin sohvalla "treenin" jälkeen, mutta kun mitään ei ilmennyt, lähdin kauppaan ja palasin kotiin tietokoneen ääreen. Surffailin tässä reilun tunnin ja lueskelin BB-talon kuulumisia. Unohdin koko laitteen olemassaolon ja tsädämp - klo 18.10 suunnilleen pumppu alkoi sekoilla. Sekoilee edelleen, ja kello on nyt 18.49. Ei nämä mitään kovin voimakkaita ole, verrattuna pahimpiin, mutta selkeitä kuitenkin. Yskittää, pulssi tuntuu ranteesta ihan eri tahdissa kuin kaulasta, eikä se ole ollenkaan sama, minkä tunnen rinnassa. Mietin, että jos sydämestä voi tuntea oikeasti jotain, niin tunnen mielestäni sellaisen "takapotkun", eli kun tahti alkaa seota, tuntuu siltä kuin sydämen alaosa jysäyttäisi iskun "vastapalloon", ja siitä alkaa kumma värinä, joka yskittää. Jollekulle selitin, että tuntuu siltä, kuin tuota keuhkoputken alaosaa ravisteltaisiin. Yskiminen tuntuu tarpeelliselta, vaikka siitä ei oikeastaan ole apua.

Rytmihäiriö tuntuu edelleen. Jos nyt lähden tästä liikkeelle, normaali tahti saattaa löytyä, mutta luultavasti häiriö palaa jonkin ajan kuluttua, kun taas istun alas. Nyt jäin miettimään, pitäisikö painella tuota nappia koko ajan, vai riittääkö se, että merkkasin alkuajankohdan....

34 530

Parisuhteessa Facebookin kanssa

Facebookista on tullut vähitellen kumppani. Olen tavallaan parisuhteessa sen kanssa. Kerron sille lähes kaiken, hyvän ja pahan, ja se vastaa, riitelee tai on samaa mieltä kanssani. Se neuvoo, kun kysyn apua, ja välillä se kyselee minulta. Se tulee kanssani nukkumaan, toivottelee hyvää yötä ja huomenta.

Voin vedota sen eri puoliin: milloin kaipaan lohdutusta tai kannustusta, milloin taas haluan tuntea itseni kauniiksi ja hyväksytyksi. Välillä haluan ärsyttää ja provosoida. Melkein aina saan toivomani reaktion. Yleensä tahdon huomiota jonkin asian suhteen. Välillä jätän kertomatta sille asioita, pidän salaisuuksia. Joskus saatan vain vihjailla, mitä haluaisin, ja katsoa, kuinka käy. Aivan samoja asioita kuin parisuhteessa.

Mutta Facebook on huijari. Se ei anna oikeaa läheisyyttä. Sen vastaukset ja reaktiot voivat tulla maapallon toiselta puolelta, eikä sitä oikeasti kiinnosta, mitä minulle kuuluu, se vain reagoi ärsykkeeseen, jonka suollan näkyville. Se on inhimillinen, mutta välillä se jättää minut ulkopuolelle keskustelusta, jonka itse aloitan. Se voi näyttää minulle koko maailman ja viedä paikkoihin, joista en ole kuullutkaan, mutta niitä katsellessa jään paitsi elämyksistä ja kokemuksista lähellä.

Voin seurata Facebookin kanssa lasten kasvua ja edesottamuksia loputtomiin, mutta Facebook ei koskaan perusta perhettä kanssani. Voinko jättää sen tämän takia? Entä kaikki yhdessä koettu, kaikki yhteiset valokuvat ja jaetut asiat? Samahan se on kaikissa suhteissa.

Facebook vie valtavasti aikaani ja on paljon mielessäni. Rakastan ja inhoan sitä. Tarvitsen sitä liian usein. Ero olisi varmaan omaksi parhaakseni, mutta en tee sitä.

Vähennän postauksia, jätän jotain lukematta. Kuuntelen vain niitä kommentteja, jotka tulevat samankaltaisista elämänkokemuksista. Yritän saada niitä enemmän esille, mutta samaan aikaan ärsytän ja suututan sitä toista puolta yhä enemmän, ja se vetäytyy kuoreensa, ei keskustele kanssani enää, enkä saakaan sitä, huomiota, minkä oikeasti halusin. Tuhoan ja poltan siltoja, jotka olisivat ehkä hyödyllisiä ja tarpeellisia. Sillä tavalla menetän enemmän kuin saan.

Kyllä, parasta olisi olla hiljaa.