So Smart +1

Ostin tänään television. Yksi aikuisuuden merkkipaalu ehkä taas saavutettu. Konsultoin toki kaveria ensin siitä, minkälaista telkkaa lähden etsimään, mutta sitten vaan menin kauppoihin ja kyselin ja kyselin, pyysin tarjoukset kaikista firmoista ja pohdin hinta/laatu-suhdetta ja tein päätöksen. Viikossa. Tämmönen. Heti kotiin päästyäni mietin, olisiko sittenkin pitänyt valita se isompi. Mutta hinta olisi pompsahtanut pari sataa euroa ylöspäin ja olin päättänyt, että tonnin pitää riittää telkkariin. Aika ison loven se kyllä lohkaisee tammi-helmikuun tileihin mutta kaipa sitä pari vuotta sitten katseleekin. Edeltäjähän on 28" 4:3 putkinäyttöinen Finlux, perushyvä ja toimiva mutta liian massiivinen pieneen huoneistoon. Siis nimenomaan massiivinen. Uusi ohut valkoraaminen ja siro näyttö ei vie läheskään niin paljon tilaa, vaikka kuvapinta suunnilleen tuplaantuu.

Samaan syssyyn piti tietysti hankkia uusi tv-taso, BluRay-soitin ja iPad2. Tosin iPad tulee vasta sitten, kun telkkari on maksettu kokonaan. Eli maaliskuussa toivottavasti. Mutta ehkä nuo uudet teknologiset härvelit on osa jotain unelmaa, jota en ole pitkään aikaan muistanut kunnolla ylläpitää. Luksusta elämään, kauniita ja käytännöllisiä, arkea parantavia asioita. Vaikka periaatteessa ajattelen, että materia ei tuo onnea, niin kyllä vaan tänään olen ihan oikeasti tuntenut onnea siitä, että pystyin tekemään päätöksen itse, pystyin ostamaan sen, minkä halusinkin, ja että tosiaan ostin sen. Jos ei pysyvää onnea, niin jotain arkipäiväistä onnellisempaa kuitenkin.

Onni on kumma juttu. Olen ollut niin innoissani tv-hankinnan suunnittelusta, että olen oikeastaan ollut onnellinen. Samoin olen ollut innoissani opintojen aloittamisesta, vaikka onkin ollut aika raskasta kököttää työpäivän jälkeen kaksi tuntia tietokoneen ääressä. Tosin luentojen sisältö on tähän mennessä ollut ihan tuttua kauraa.

Onnellisuuden tunne antaa rohkeutta ja itsevarmuutta. Olen kaivannut niitä fiiliksiä tosi paljon. Onnellisuus tuo myös vapauden. Kun olen itse onnellinen, ei tarvitse yrittää tehdä muita onnelliseksi. Silloin olen taatusti hauskempaa seuraa.

Pikkuinen ristiriita tässä onnen kokemuksessa häiritsee. Nimittäin olen töissä oppilaita kohtaan kireämpi kuin yleensä. Se on vähän kummallista.

New York

Pitempi tauko kirjoittamisessa johtuu siitä, että olen vain lukenut kaikki vapaa-aikani. Englanniksi vaihteeksi, alotin paljon puhutun Fifty Shades -trilogian, jonka löysin sopivalla alennuksella CDONista. Kolmas osa on jo puolivälissä. Tarina on ihan mielenkiintoinen, mutta sen olisi voinut ehkä tiivistää, varsinkin kun kirja tuppaa vähän tai enemmänkin toistamaan itseään, varsinkin tuo viimeinen osa. Mutta kokonaisuutena se ei ole niin huono kuin olen kuullut. Tai huono on huono sanavalinta tähän. Eihän se mikään korkeatasoinen kirjallisuusklassikko ole, mutta romanttisena hömppätarinana ihan toimiva. Kantava ajatus siinä taitaa olla lähinnä se, että rakkaus voittaa kaikki vastoinkäymiset, kun vaan uskoo siihen tarpeeksi. Naiivia mutta viihteenä varsin onnistuvaa. Joitain kohtia olen vähän kyllästymisen vuoksi hyppinyt yli, lähinnä siksi, että samat sanonnat ja kielikuvat toistuvat. Ja vaikka luen englanniksi, se alkaa jossain tuhannennen sivun paikkeilla vähän tökkiä.

TVD palasi myös tauolta ja heti ensimmäisessä jaksossa oli suuria tunteita pelissä. Ja tämä biisi siinä yhtenä taustavaikuttajana:

Almost thirty-five now

No miltä se taas tuntuu. Jotain yhteenvetoa menneestä vuodesta? Lyhyesti: ei mitään uutta.

Pitikö olla jotain. Hirveesti kaikkee piti tapahtua, piti muuttua ihan uudenlaiseksi ihmiseksi ja löytää elämän Tarkoitus.

Viime vuoden alussa koin jotain pientä poliittista herätystä mutta vähän lyhyeksihän se jäi. Onneksi en vielä silloin kirjoittanut tätä blogia. Keväällä kävin ahkerasti salilla ja kuntoilin, kesällä sekin jäi. Löysin uuden heppakaverin Assun tilalle, mutta kyllästyin ratsastustunneilla käymiseen ja nykyään painelen vain suokilla pitkin mettiä. Aloitin uudelleen vanhat rakkaat harrastukseni lukemisen ja kirjoittamisen. Koko syksyn olen yskinyt sisuskalujani ulos, välillä kuumeessa, välillä kuumeetta, mutta joululoman alkuun asti vaan yskin ja yskin. Loman alettua yskä loppui. Coincidence? You tell me.

Elämäni miestä en tavannu irl mutta kaverini oli löytänyt sen pienen totuuden vessanovikirjoituksesta: parhaat miehet ovat fiktiivisiä. Minä rakastuin tv-sarjan vampyyriin. Kyllä juu.

Ikähän on vain luku, mutta 34 oli tosi tylsä luku. Jostain syystä siitä tulee minulle ensimmäisenä mieleen kaksi kertaa seitsemäntoista. Seitsemäntoista oli ihana ikä, olin silloin ahkera, energinen, kaunis, fiksu ja vaikka mitä. Kaikki oli helppoa ja onnistui tuosta vaan sormia napsauttamalla. Kolkytneljä oli vain muistutus siitä, että olen enemmän kuin kaksi kertaa oppilaitteni ikäinen.

Kolkytviis on vähän mukavampi: se on viisi kertaa seisemän. Viisi on kiva luku, sen pohjalta voi piirrellä jänniä geometrisiä juttuja ja seitsemän taas oli se ikä, jolloin koulu alkoi ja tutustuin heppaharrastukseen. Numero seitsemän on sitäpaitsi käsin kirjoitettuna kaunis. Siis sillä tavalla kirjoitettuna kuin se opetettiin vuonna -85.

Mutta niin se vaan tosiaan on, että kahden vuorokauden ja 16 tunnin kuluttua olen hengittänyt tämän planeetan ilmaa keuhkoihini 35 vuotta. Tuntuu aivan käsittämättömältä ajalta ja silti niin lyhyeltä. Seuraavan yhtä pitkän jakson kuluttua olen seitsemänkymppinen, jos vielä elän. Jos en seitsemäntoista vuotiaana osannut kuvitella elämääni tällaiseksi, niin yhtä vähän pystyn arvailemaan, miltä edes maailma näyttää vuonna 2048.

Nyt en jaksa ajatella enempää. Taas kerran onnellisempaa uutta vuotta minulle ja kaikille muillekin, kuitenkin.