Mitä välii

Koska viimeksi joku sanoi, että rakastaa minua? Kymmenen vuotta sitten? Ei riitä, siitä on kauemmin. Koskahan viimeksi itse rakastin itseäni. Siitä taitaa olla yhtä pitkä aika. Olen tosi pitkään tasapainoillut välinpitämättömyyden rajalla. Ei kiinnosta mikään. Olisi ollut aika paljon annettavaa, mutta koko ajan on tuntunut siltä, että kukaan ei halua sitä.

Miksi näin kävi, miksi en voinut onnistua, kun oli kaikki mahdollisuudet siihen? Olen luuseri, joka tuhlasi ne parhaat vuodet rakastamalla hullusti ihmistä, joka ei ehkä halunnut sitä. Olin vaan optimisti. Siitä ei ollut mitään hyötyä. Olisi pitänyt paeta ajoissa, että olisi ollut vielä mahdollista saada jotain muuta. Mutta en voinut, kun olin niin rakastunut. Mikään muu ei tuntunut miltään. Eikä tunnu vieläkään. En usko, että koskaan enää.

On mahdotonta kelpuuttaa ketään toista, kun ei voi tyytyä vähempään. Se on hullua, mutta en vaan pysty.

Ruisrock 2013 ja elämä

Kaikkia kivoja bändejä, mutta lähdin katsomaan Hurtsiä ja Himiä. En jaksa kirjoittaa muuta kuin että Ruisrockiin yksin lähteminen oli puolikkaan unelman toteutuminen. Hieno festari, jonne olisi pitänyt ehdottomasti lähteä ekaa kertaa jo 10 vuotta sitten. Tai aiemmin. Miksi en ole mennyt koskaan? Nyt olen jo vähän liian vanha pyörimään siellä.

Mutta se Him. Luulin, että Hurts olisi tämänkertainen terapiamusani, mutta Him, ja erityisesti Ville Valo, olikin yllättävän hyvässä iskussa tuolla keikallaan ja herätti pitkään unessa olleen faniuteni, joten olen nyt kuunnellut pari päivää pelkkää Himiä. Lähdin uusimmasta levystä taaksepäin, kaikkia kokoelmia en ole viitsinyt kuunnella, mutta juuri hetki sitten pääsin Deep Shadows and Brilliant Highlightsin loppuun. Sieltä tuli vastaan tämä seuraava biisi. Auts.