Hevoshullujen juhannusbiisi

Tarkotus olis heppatyttöjengillä (+ ehkä parilla ponipojalla vahvistettuna) vähän grillailla ja pelailla Mölkkyä. Pääpaino hyvässä syömisessä ja vähän myös juomisessa. Loppuillaksi jokirantaan kokkosta katsomaan. City-juhannus parhaimmillaan. Juhannuspäivänä mökille heittämään talviturkki. Semmosta.

Villi kortti

"Villi kortti on tietyissä urheilukilpailuissa ja -tapahtumissa oleva henkilö, joka pääsee mukaan tapahtumaan, joko omasta halustaan tai järjestäjien kutsumana, ilman että kiertää täysin vakituisesti mahdollista sarjaa, joka muodostaa kyseisen tyyppisistä tapahtumista, johon (tai joihin) "villin kortin" urheilija osallistuu." http://fi.wikipedia.org/wiki/Villi_kortti

Kun aloitin tämän blogin, piti keksiä sopiva verkkotunnuksen alkuosa. Jostain syystä tämä tuli ensimmäisenä mieleeni, ja vaikka mietin monia muitakin, tämä tuntui sopivimmalta.

Villi kortti kuvaa useimpien harrastusteni alkuhetkeä parhaiten. Tavallaan tämä blogikin on aloitettu villillä kortilla, koska mulla ei ole mitään varsinaista syytä kertoilla täällä itsestäni tai tekemisistäni, en ole mikään julkkis enkä sellaiseksi halua tulla, ei ole mitään paljastettavaa kenestäkään, ei ole mitään poliittista agendaa, ei mitään yhtä aihealuetta, jonka asiantuntijana haluaisin esiintyä. Haluan vain kirjoittaa kirjoittaakseni.

Yksi elämäni tarjoamista villeistä korteista oli ilman muuta Astoria. Se oli ehkä hulluinta, mitä olin siihen mennessä tehnyt. Sitä ennen villein kortti taisi olla moottoripyörän osto. Mutta on paljon muutakin, esimerkiksi muksuna tahdoin naapurin likkojen mukaan purjehdusleirille, vaikka en edes tiennyt, mikä on jolla, eikä mulla ollut muutenkaan mitään tekemistä meren kanssa. Mutta innostusta oli ja tykkäsin kovasti. Harmi, ettei ollut mahdollisuutta jatkaa harrastusta. Ehkä vielä jonain päivänä...

Ehkä parhaat asiat tuleekin juuri niin, että sattuu saamaan sopivan kortin ja päättää käyttää sen. En usko kohtaloon enkä horoskooppeihin (vaikka kyllä sanovat, että olen tyypillinen kauris), mutta ajattelen, että on oltava valmis käyttämään ne kortit, jotka annetaan elämän varrella. Elämä on valintoja.

Ensitreffit

Se oli aluks vähän ujo mutta kyllä se lopulta antoi koskettaa. Sillä on kauniit silmät, ihana punainen tukka ja iso maha, vaikka ei muuten mikään iso mies olekaan. Tosi rauhallinen ja kohtelias, ja hyvin kärsivällinen, vaikka metsäpolulla olikin aika paljon hyttysiä. Muutenkin myönteinen luonne. Erityistä plussaa herkkyydestä. Oikein positiivinen yllätys. Ei varmaan jää ainoiksi treffeiksi, ehkä tästä jopa suhdekin syntyy. Kattellaan.

Deittiseuralaiseni

Ehkä taas +1

Meen tänään kattomaan yhtä heppaa, josta vois tulla mulle kesäkaveri! En oo puhunu kenellekään mitään siitä vielä, mutta oon soitellu omistajan kanssa pari puhelua ja tänään meen kattomaan ja ehkä jopa kokeilemaankin. Jee. Vähän jännittää.

Kiva, että tähän kohtaa osui tämmönen mahdollisuus, muuten mua varmaan harmittais vieläkin enemmän. Mulla on aika vahva taipumus ottaa takkiin ihmissuhdejutuissa. Nyt oon odotellu puhelua tyypiltä, jonka kanssa lupasin mennä kahville. Mutku ei mua jaksa kiinnostaa. Toivon oikeestaan, että se ei soittas, ettei mun tarvis olla sille ystävällinen ja käydä siellä kahvilla. Kaverit sanoo, että pitää antaa sillekin mahdollisuus hurmata mut, mutta musta vaan tuntuu, ettei sitäkään kiinnosta tarpeeksi. Emmäätiedä. Mää vaan noita heppajuttuja mieluiten miettisin, ihmiset on niin vaikeita.

Tule lähemmäs beibi

IccoRock. En olisi ikinä uskonut, että maksan päästäkseni paikalle, jossa esiintyy Remix, Juha Tapio, Klamydia, Kaija Koo ja Vicky Rosti & Menneisyyden Vangit. Mutta näin kävi, koska meillä oli perinteinen tyttöjen tapaaminen ja tämä viikonloppu sopi kaikille. No, kaksi perui viime metreillä, mutta meillä neljällä oli kumminkin kivaa. Esiintyjistä huolimatta. Tai joku muu taisi niistäkin tykätä, mutta mä en. Remixiä en nähnyt, Juha Tapion kuulin kokonaan (ihan kotiovelle asti kuului) mutta näin vain puolen keikkaa takarivistä. Klamydiaa katselin hetken takarivistä ja palasin baarin puolelle (Klamydia oli noista ehkä se ainoa, jonka jossain määrin halusin nähdä, koska sen olen nähnyt livenä joskus 90-luvun alkupuolella Nuokkarilla). Kaija Koota katsoin sieltä anniskelualueelta ja yritin olla kuuntelematta, Vicky Rostin tahtiin mentiin kuitenkin vähän nurtsille heilumaan, koska se on sentään hauska. Jatkoille asti ei päästy, sillä yhdelle tuli huono olo, alkoi sataa ja PK:n ovella oli liikaa jonoa (kuulemma). Onneksi, koska olen onnistuneesti vältellyt sitä paikkaa jo pitkään.

Hauskasta illasta mulle ei jäänyt mitään muita seurauksia kuin toi otsikonmukainen biisi, joka nyt soi päässä eikä lähde millään pois. Onneks kuitenkin tuollainen vanha biisi, eikä mikään niistä uusista julistavista hirvityksistä. Kaija Koon vanhojen biisien sanat kieltämättä vähän hihityttää nykyään. On pakko tunnustaa, että sen Tuulen viemää -levyn biiseistä taidan osata aika monta ulkoa. Mutta kaikkea uudempaa tuotantoa inhoan. Varsinkin näitä uusimpia.

Vaikka eilen olikin hauskaa, oon silti edelleen todella vihainen itselleni. Mä en taida osata käsitellä vihan tunnetta ollenkaan. Oon niin harvoin vihainen oikeesti. Mä näen vain asioita ja tilanteita, jotka olis pitänyt hoitaa toisin. En oo vieläkään keksiny, miten tän katkeruuden kierteen vois purkaa. Oon yrittäny keksiä tekemistä ja ajatella muuta, mutta se tulee vaan vähän väliä mieleen ja vie mennessään. Mun kesälomaprojektin ei pitäny olla tämä vaan se kirjoittaminen. Onneks oon ihan vähän edenny siinäkin, mut enemmän, paljon enemmän pitäis, jos meinais oikeesti saada jotain aikaan. Ja nyt pitäs ehkä mennä ulos nauttimaan tosta auringonpaisteesta tässä koneella nököttämisen sijaan. Mut ei oikein huvita. Ei huvittais syödäkään, mut jos en syö, en jaksa mennä salille, ja se taas harmittais vielä enemmän.

+1

Tänään kävin varaamassa ajan yhden pienen haaveen toteuttamiseen. Vihdoinkin. Tosin koko kesä pitää vielä sitä odottaa, mutta toivottavasti se on sen arvoista. Asian eteneminen ehkä vähän piristikin mua, vaikka nyt täällä kotona kirjoitellessani tunnen taas sen saman piikin sydämessäni. Voisin kirjoittaa vääristä valinnoista, omista ja muitten, mutta ehkä tyydyn nyt vain haaveilemaan tulevista oikeista valinnoista. Sanotaanhan, että aika parantaa haavat. Ehkä mä kuitenkin haluan pitää tämän haavan auki vielä vähän aikaa. Koska jollain hullulla tavalla tunnen olevani nyt enemmän elossa kuin pitkään aikaan.

Tänään aamulla muuten tajusin, että vaikka mitä tapahtuiskin, mulla on silti aina jotain, mitä kukaan muu ei voi koskaan saada. Niin kauan kuin mä muistan sen, se on mun.

Kesälomajuttuja

Parasta mun ammatissani on kesäloma ja sen loman molemmin puolin pitkät opetuksettomat jaksot. Yhteensä reilu pari kuukautta ilman, että tarvii nenäänsä näyttää työpaikalla. Senhän toki kaikki tästä ammatista ekana mainitsee ja keväällä kysytään, onko niitä lomasuunnitelmia. Mulla ei koskaan ole. Lomassa parasta on se, että ei tarvitse tehdä mitään minkään aikataulun mukaan. Ei tarvi nousta ylös sängystä aamulla, jos ei huvita, ei tarvi mennä nukkumaan, jos ei huvita. Tämä tietysti koskee vain tätä mun mahtavaa sinkkuelämääni, parisuhteelliset ja perheelliset opettajat joutuu ehkä mukautumaan muittenkin elämänrytmiin (mukavaahan se oikeasti olis, sinkkuelämässä ei oo tässä iässä enää mitään hohtoa).

Mut jos aikatauluja ei nyt ajatella, niin on mulla tavallaan kesäsuunnitelmia. Haluun rullaluistella, käydä Yyterissä / mökillä / festareilla, istua terassilla, loikoilla Kirvatsin nurtsilla, grillata, uida, saunoa, soudella, pyöräillä, moottoripyöräillä, ratsastaa, pelata mölkkyä / krokettia / sulkkista / lautapelejä, olla ja nauttia elämästä. Näitä kaikkia ainakin. Ja käydä kuntosalilla. Haaveena olis olla niin reipas, et kävisin salilla jo aamulla ja tulisin aurinkoisina päivinä suoraan salilta lounaalle keskustaan, johonki aurinkoiselle terassille vaikkapa. Aamutreenit ei oo kyl mun juttu oikein, mut ehkä jos tähtäis vaikka johonkin ysin ja kympin väliin sinne salille, ni olis jo heränny sen verran, ettei enää kävis mitään vahinkoja siellä. Tosin niitä aurinkoisia päiviä tässä saanee vähän odotella, mutta en mä niitä kaipaakaan ennen kuin oon itsekin vähän aurinkoisemmalla mielellä taas. Tällä hetkellä mieli on täynnä mustia pilviä, niin, että tämmösen neutraalimman tekstin kirjottaminen on aika vaikeeta välillä. Tässä vähän viime kesän yhtä aurinkoista iltaa biitsillä (ja paistaahan tuolla nytkin aurinko, vaikka tänään päivällä satoi).

Puhelimella napattu kuva Yyteristä 12.6.2011 - horisontti jäi vähän vinoon mutta kai tuosta tunnelma välittyy kuitenkin.

Kesälomaan on joka vuosi liittyny yks haave, joka aina on jääny toteutumatta. Nyt oon alkanu kirjottaa tätä blogia, mutta mulla on haaveena kirjottaa joskus jotain muutakin. Kirjoitustaidot vaan on vähän ruosteessa, kun en oo pitkään aikaan niitä käyttäny. Mulla on mielessä parikin tarinaa, ja yks niistä on jo aloitettukin pari vuotta sitten, mutta sekään ei oo edenny. Tarvisin enemmän aikaa ilman töitä, jotta voisin vain keskittyä siihen. Mutta koska en oo koskaan oikeesti kirjottanu mitään, en voi ihan vielä luottaa siihen niin paljon, että uskaltaisin ottaa esimerkiksi vuorotteluvapaata. Mutta se ois haaveena. Sen takia tän kesäloman yhtenä suunnitelmana olis ehtiä kirjoittaa mahdollisimman paljon.

En oo vielä alottanu, mutta ehkä tänään luen vanhan jutun läpi ja tutkin, voiko sitä käyttää tai voiko siitä ehkä jatkaa. Pitäis ainakin ennen kirjoittamisen aloittamista tehdä suunnitelma kirjoittamisesta. Miettiä ne henkilöt huolellisemmin ja tarina ihan loppuun asti niin, että se varmasti etenee sujuvasti. Tää on iso projekti, mutta haluaisin kovasti pystyä siihen. Ensimmäisenä tavoitteena olis vain luoda se tarina ja henkilöt. Toisena olis se tarinan kirjoittaminen luettavaksi, ei vain päässä pyöriteltäväksi. Kolmantena tulis tarinan julkaiseminen. Tulisko siitä kirja vai tarjoaisinko sitä mihinkään. Vai laittaisinko sen vaikka vaan nettiin luettavaksi jollain salanimellä. Vai pistäisinkö vaan pöytälaatikkoon pölyttymään. Nyt kun oon paljastanut tän haaveen, joudun ehkä toteuttamaankin sen. Ounou.

Painoseurantaa

Tää päivä on menny lähinnä erilaisia aktiviteetteja keksiessä, etten ehtis muita juttuja murehtia. Onneks kämpässä on sellanen kaaos, että ei oikeestaan oo tekemisestä pulaa. Ja aikaakin on, mitäs muuta lomalla.

Seurustelin marsujen kanssa, kun kyllästyin siivoamiseen. Ne onkin saanu olla vähän liikaa keskenään viime aikoina. Ne on vissiin laiskistunu, koska Muru on keränny yhtäkkiä 100g lisää painoa, eikä se todellakaan oo enää kasvuiässä. Sehän ei paljon muuta nykyään tee ku syö ja makailee. Sulo lähtee kyllä aina innoissaan lenkille, kun sen päästää, mutta Muru ei aina viiti ittekseen tulla edes häkistä ulos. Kyllä se sitten juoksentelee, kun sen ensin nostaa lattialle, mut ei sitä enää kauheesti huvita.

Muru ja Sulo tänään. Sulosta taitaa tulla aika iso kans.

Sulon tultua taloon oon pitäny tämmöstä punnituslistaa. Muru taitaa joutua nyt kesäks kuntokuurille, ettei paino nouse enempää.

Murulle reilu 100 grammaa ja Sulo on tuplannut painonsa. Mut Sulohan kasvaa vielä muutenkin.

Laidasta laitaan

Otsikko vois yhtä hyvin olla ojasta allikkoon. Kaikilla ihmisillä on varmaan tarve parantaa elämänlaatuaan tai elämäänsä ylipäätään. Mä olen pitkään kuvitellut, että olen tasainen tai ehkä jopa vähän kylmä ihminen nykyään. Oon salaa toivonu, että voisin olla vähän tunteellisempi. Viime päivien tai viikkojen suuri oivallus on ollut se (tai ehkä oonkin vaan vuosien kuluessa unohtanu, millainen oikeasti olen), että 'kylmyys' onkin mun rakentamani suojamuuri, eikä aito ominaisuus.

Se, että en näytä tunteitani muille tai tunnusta välittäväni kenestäkään, pitää mut järjissäni. Se on ainoa keino selviytyä yksin kaikesta. Arvata voi, että kirjoitan tästä siksi, että suojamuuri on jollain tapaa päässyt pettämään. En halua kaikkia yksityiskohtia kertoa, mutta lopputulos sai mut tajuamaan, kuinka herkkä ja haavoittuvainen oikeasti olen. Ei tarvittu kuin yksi pieni pisto sopivasta suunnasta ja musta tuntuu, että vuodan kuiviin, jos nyt sallin itselleni näin dramaattisen ilmaisun. Oon pitäny kaikki tunteeni sen suojamuurin sisäpuolella, en oo antanu kenellekään yhtään mitään. Nyt musta tuntuu, että se pieni pisto saa koko muurin säröilemään enkä hallitsekaan enää omaa käytöstäni. Ennen kaikkea en hallitse ajatuksiani. Se on häiritsevintä, koska olen aina pyrkinyt ajattelemaan kaikista ihmisistä hyvää ja uskomaan siihen, että kukaan ei tahallaan aiheuta toiselle kipua. Nyt huomaan, että oma kipu sumentaa järjen ja tunnen vihaa ja katkeruutta, vaikka ei niihin ole mitään oikeutta. Ehkä mulla on oikeus olla vähän loukkaantunut mutta ei näin paljon. En tiedä, kumpi ärsyttää mua enemmän, omien ajatusten kontrolloimattomuus vai ne 'pahat' ajatukseni muista ihmisistä.

Miten ihmiset käsittelee loukkaantumista, pettymystä, vihaisuutta, katkeruutta? Mä en voi näyttää näitä tunteita julkisesti enkä sanoa ääneen, koska en pysty tahallani loukkaamaan ketään. Mä loukkaantuisin itse niin paljon, että en todellakaan kykene riitelemään sillä tavalla. Enkä tiedä, mistä edes riitelisin, joten aivan turhia kaikki noi mainitut tunteet. En todellakaan niitä kaivannut, kun toivoin tuntevani jotain.

Yritän kovasti uskoa, että tää on sittenkin hyvä juttu. Että on hienoa, etten ookaan vielä aivan paatunut tai sydämeni umpijäässä, koska jos voin tuntea kipua, niin kai sitten myös päinvastaista. Joskus vielä. Mut katkeruus hiipii mieleen koko ajan, eikä sitä pysty estämään. Se on joka toisessa ajatuksessa taustalla ja myrkyttää mielen, ihan oikeasti. Muutun vastenmieliseksi valittajaksi ja kiukuttelijaksi, mikään ei kiinnosta eikä huvita. Ihmisten ilmoille meneminen on vaikeeta, koska pelkään, että rikkinäisyys ja haavoittuvuus näkyy läpi. Oon aina yrittäny olla kaikkea muuta kuin herkkä. Koen, että herkkyys on noloa, olisin mieluummin sen yläpuolella.

Mulla onkin nyt sellanen tunne, että oon tipahtanu korkeuksistani lujaa maanpinnalle. Ja kyllä, se sattuu. Niin että ihan itkettää. Yhyy. Paitsi että mä en koskaan itke ääneen, mutta on kai se tunnustettava, että kun yhden kyyneleen antaa vierähtää, itkuhana aukeaa niin, että loppua ei meinaa tulla. Kaikki ne johonkin suljetut ja padotut vanhatkin asiat ryöppyää mieleen eikä missään ole mitään järkeä. Tekee mieli juosta seinien läpi ja huutaa ja kiroilla. Tekee mieli repiä hiukset päästä. Kun kyyneleet vähän kuivuu, tilalle tulee epätoivo ja itseinho ja se häpeä. Onneks kukaan ei oo nähny. Kulissit pystyyn taas. Ulos on mentävä, koska masennukseen elämä on liian lyhyt. Sitä en halua elää päivääkään. Olen niin vahva ja ylpeä siitä, että oon selvinnyt aina ja kaikesta ilman ulkopuolista apua, että selviän tästäkin taas. Voin vielä niellä sen, että ehkä olenkin oikeasti herkkis, mutta heikko en ole koskaan.

Mitä mun elämässä sitten tapahtui sellaista, että päädyin kirjoittamaan tästä. Ei mitään. Oikeasti, ei mitään. Mä vaan kuvittelin, että vois tapahtua jotain. Typerää ja lapsellista multa. Kuvittelin olevani hyvä ihminen, mutta olinkin vain typerä. Tyhmyydestä sakotetaan ja siitä pitää ottaa opiksi. Mitähän tästä nyt sitten opin?

Ehkä se selkenee tässä kesän kuluessa.