Uusia leluja

Ostin Samsung Galaxy Tab 2 -taulutietokoneen. Hieno sana. Toivottavasti laite on yhtä hieno. Mietin pitkään iPadia, mutta käytän laitetta lähinnä nettisurfaukseen ja siihen käyttöön riittää halvempikin. Tallennustilaakaan en kaipaa, joten tuo 16 gigaa riittää. Jos ei riitä, niin vempeleessä on micro-SD -korttipaikka, siitä saa lisätilaa tarvittaessa. Mutta en pelaa mitään enkä lataile pelisovelluksia, joten tuskin mitään lisätilaa kaipaan. Lomasuunnitelman toteutumiseen tämä on yksi olennainen osa.

Not over yet

Pari viimeistä kouluviikkoa on pitänyt vähän kiirettä. Se on ollut oikeastaan hyväkin, en ole ehtinyt olla kovin ahdistunut viime päivinä. Mutta ei se silti poissa ole. Joka ilta mietin, mikä auttaisi. Toivon salaa tai en nyt niin kovin salaakaan, että tämä tilanne olisi jo ohi ja kaikki palautuisi ennalleen. Haluaisin, että se loppuisi. En voi toivoa onnea toisen kanssa ihmiselle, jonka itse haluan.

En silti tunne mitään vihaan ketään kohtaan. Paitsi ehkä itseäni. Valitettavasti. Olen kestävinäni tämän hyvin, mutta oikeasti olen aivan rikki.

Nukun muutenkin liian vähän, nyt nukun vielä vähemmän. Heräilen ahdistuskohtauksiin, näen painajaisia esimerkiksi käsi kädessä kävelemisestä. Nukkumista ei ainakaan helpota tämä helvetin helle, jota ei kuuluisi vielä tähän aikaan kevättä olla. Minua ei haittaisi ollenkaan, jos koko kesänä ei lämpötila ylittäisi 25 astetta. Mutta nykyään voi mennä yli kolmenkympinkin. Kamalaa.

Työpäivä kului tänään Yyterissä. Se oli mukavaa, koska merenranta on suunnilleen ainoa paikka, missä tällaisia lämpötiloja pystyy kestämään. Ennen 'koulupäivän' päättymistä olin saada vielä paniikkikohtauksen parkkipaikalla, kun ei ollut varsinaisesti mitään tehtävää, mutta pois ei voinut lähteä. Ja hyttysiä oli tuhannen miljoonaa. Ja sannoilta kävellessä oli tullut hiki, joten olin erityisen houkuttava kävelevä ruokapöytä mokomille kuppaajille.

Yyteri

Käytiin Kirsin kanssa Yyterissä. Talviturkin olis voinu jo heittää.

  

+1 lähestyy sittenkin

Tein tänään (tai eilen oikeastaan) kaksi asiaa suunnitelmieni edistämiseksi ja aloin selvitellä kolmatta juttua. Varasin myös itselleni hierojan, vihdoinkin. Sain kolmen kerran lahjakortin joululahjaksi, mutta kun olin niin pitkään kipeänä, en ole päässyt hyödyntämään sitä. Ei olisi kovin rentouttavaa, jos hierontapöydällä maatessa jatkuvasti yskisi tai nenä vuotaisi. Kampaajallahan jo viime viikolla olinkin, ja pari viikkoa sitten kävin myös kasvojen timanttikuorintahoidossa. Innostuin siitä vähän ja varasin heti toisen samanlaisen käsittelyn juhannusviikon alkuun. Talven ja sairastelun jäljiltä iho oli ihan samea. Itse asiassa en ole ollut kasvohoidossa kuuteen vuoteen. Niin että kaipa tämä hemmottelu näin usein sallitaan.

Siivoilin tänään aiemmin jääkaappia ja siinä päivämääriä tutkiessani putkahti mieleen lause, joka aika usein luetaan häissä. Jotenkin näin se meni: "[Rakkaus] ...ei muistele kärsimäänsä pahaa". Oivalsin, että se on sukuvika. Minussakin. Kun rakastaa vaan ja luutii kaikki ikävät kokemukset pois mielestä. Pilaantuneet asiat pitää hävittää. Menneet on menneitä eikä niitä voi muuttaa. Keskittymällä tähän hetkeen voi korjata mitä vain.

Kesävarpaat viritteillä.

One true love

Olen saanut paljon neuvoja ja ohjeita viime päivinä. Valitettavasti olen vaan niin jääräpäinen, etten kuuntele niitä. Yli pääseminen, eteenpäin meneminen. Varmaan joillekuille ovat oikeasti vaihtoehtoja sillä tavalla, että normaalit ihmiset pyrkivät aktiivisesti unohtamaan ja onnistuvatkin siinä. Normaalit ihmiset haluavat mennä eteenpäin. Minähän en halua. Elämä kyllä jatkuu, mutta tätä se nyt sitten on. Rakastan muistoja ja menneitä asioita. Kärsin niistä myös. Mutta luopuisinko näistä tunteista? En ikinä.

On varmaan jopa kiellettyä pitää niistä kiinni. Ei voi mitään. Ei niitä voi kieltää. Elämäni rakkaustarina. Se oli tässä.

Mutta jottei menisi taas nyyhkimiseksi, niin kerron, että toinen ruksi hoidettavien asioitten listaan on nyt laitettu. Kolmas pitäisi  järjestää huomenna. Sen jälkeen laitetaan Visat ja vastaavat vinkumaan, jos kaikki muukin osuu kohdalleen eikä tule mitään yllätyksiä. Varasuunnitelmakin on, mutta se ei vaan ihan vastaa sitä, mitä tällä alunperin lähdin tavoittelemaan.

Suunnittelu on toisaalta kivaa, toisaalta ahdistaa ihan hirveästi. Koska halusin tehdä tämän ihan toisella tavalla ja aivan toisenlaisista syistä. Mutta niin ei käynyt, joten teen sen yksin.

First step

Ensimmäinen askel kohti hulluutta otettu. Tilasin jotain kohtalaisen kallista, jolle on myös käyttöä suunnitteilla. En tiedä, onko koskaan tämän jälkeen enää, mutta fiilis on tällä hetkellä sellainen, että tämä on pakko tehdä nyt. Vaatii hiukan valmisteluja vielä. Vaatii ehkä yhden lyhennyksettömän kuukauden asuntolainasuunnitelmaan. Vaatii paljon asennetta ja rohkeutta. Mutta se on nyt tai ei koskaan enää.

Eksistenssikriisi

Elämällä ei tunnu olevan mitään merkitystä nyt. Kaikki pysähtyi. Tuntuu hölmöllä tavalla samalta kuin yrittäisin käynnistää moottoripyörää, jonka akussa ei ole tarpeeksi virtaa. Vähän yritystä mutta se ei riitä mihinkään. En pääse liikkeelle. Mistä saisi työntöapua elämiseen? En edes tiedä, haluanko apua. Useimpina hetkinä en taida haluta. Olemassaoloni tuntuu turhalta.

Päivä kerrallaan

Facebook-tili saa jäädä olemaan. Siitä on tullut tavallaan se käsin kootun ja kirjoitetun päiväkirjan korvike. Enkä halua menettää kaverien yhteystietoja. Pelottavaa myöntää, kuinka merkittävä osa elämää se onkin.

Eilinen Säpin reissu kivassa säässä katkaisi vähän rutiineja ja muistutti, mistä asioista jää paitsi, jos jää marttyyriksi kotiin. Viime yönä nukuinkin, ulkoilma väsytti.

Aika pitkä matka on silti siihen, että voisin sanoa voivani hyvin. Kivun kokeminen selkeyttää kuitenkin paljon omia ajatuksia. Mutta miksi pitää sattua ennen kuin ymmärtää, mikä on tärkeintä? Miksi pitää epäröidä, kun tietää, mitä tuntee ja haluaa?

Elämä on kestävyyslaji

Hetkellisesti unohdin, kuinka vahva olen. Jalat tukevasti maassa, vaikka pää pilvissä. Kivussa on jotain jalostavaa, saan lisää voimaa siitä, kun tajuan, että olenkin lujempaa tekoa kuin uskoinkaan. Paha olo on edelleen mutta hallitsen sitä. Suru ei lähde pois ja olen hyvin onneton, mutta ehkä suurin vahvuuteni on siinä, että analysoin ja käsittelen tunteitani niin kauan, että järki lopulta voittaa. En usko, että rakkaus loppuu koskaan. Ei tällainen hullu rakkaus. En usko, että sitä ymmärtää kukaan, joka ei ole itse kokenut samaa. En usko, että koskaan enää saan elämääni mitään vastaavaa. Se sattuu edelleen niin paljon, etten pysty hengittämään, kun ajattelen sitä. Mutta ei siihen kuole. Kaikki ihanat muistot itkettää, tuntuu niin lopulliselta menetykseltä.

Hulluinta on se, että mietin niin kauan näitä tunteita ja sitä ratkaisevaa askelta. Kun en saanutkaan mahdollisuutta siihen, löin heti kaikki kortit pöytään. Ei ollut mitään menetettävää. Kunpa olisin vaan tehnyt sen jo aiemmin, koska häviö olisi ollut silloin paljon helpompi kestää.

Mutta minähän näköjään kestän mitä vaan.

Epätoivoinen mutta sitkeä

Samat fiilikset edelleen. Olen väsynyt ja rikki, en pysty oikein vieläkään nukkumaan. Ajatukset kiertää kehää ja sisuskalut vääntyy solmuun, ihan todellisesti oksettaa. Hyvä puoli on se, että kun ruokakaan ei maistu, ei tule mitään ylös. Mutta olen hengissä. Tuntuu siltä, että kuolen tähän ahdistukseen, mutta enpä näköjään kuolekaan. Olen sitkeä. Epätoivoinen mutta sitkeä.

Olin tänään kampaajalla. Olin varannut sen jo 6 viikkoa sitten. Ajattelin ensin, että perun sen, etten kestä istua siellä paikoillani ja jutustella mukavia. Onneksi en perunut. Tuntuihan se pahalta mutta sentään tukkani näyttää nyt hyvältä.

Satunnaiset asiat itkettää. Esimerkiksi viimeisillä matikan tunneilla oppilaitten kanssa oli tarkoitus katsoa leffaa ja laitoin Madagaskar-animaation pyörimään. Ei mennyt viittä sekuntia, kun tajusin, etten pysty itse katsomaan sitä ollenkaan, tai tulee itku. Se kun oli aikanaan yhteinen hyvä juttu, nuo animaatioleffat. Keskityin listailemaan palautettuja kirjoja ja siivoamaan luokan pöytää. En tiedä, millä selviän itkemättä huomisesta, kun pitäisi katsoa se leffa loppuun.

Tulevaisuus näyttää tyhjältä. Ei ole mitään unelmaa tai haavekuvaa, en halua tavoitella mitään. Mietin, että Facebook-tilin voisin sulkea. Ainakaan en halua päivittää sinne mitään tällä hetkellä. Päivitän sitä sitten taas, kun on jotain positiivista sanottavaa. Nyt ei ole.

Olen usein sanonut muille lohdukkeeksi, että me kestämme paljon enemmän kuin uskomme kestävämme. Nyt pitää itse luottaa siihen. Jaksamisen rajalla mennään. Pahempaa voi vielä olla tulossa. Pelkään, että näen tai kuulen tai saan tietää, kuinka mennyt unelmani toteutuu jonkun toisen elämänä. Kuinka sellaisesta voi selviytyä?

Selviytymiskeinoja

Jatkan tämänpäiväistä hyppärillä kiireessä kirjoitettua. Luin juuri Facebookin arkistoista, miten tämä tunnemyräkkä mulla etenee. Näköjään samaa kaavaa, tosin tällä kertaa olen vielä enemmän rikki, koska silloin kolmekymppisenä oli vielä jotain toivoa siitä, että elämä järjestyy ja löydän jonkun, saan lapsia, ehdin perustaa perheen. Tällä hetkellä en voi sanoa samaa. Tunnen vain epätoivoa.

Se mikä ei tapa

Tämä on mun tapa käsitellä vaikea asia. Kirjoitan. En jaksa puhua asioitani, koska en halua keskustella ulkopuolisten kanssa. En halua kuulla muiden näkemyksiä ja mielipiteitä omista tunteistani. En halua puida asioita kenenkään muun kanssa.

Kirjoitan tänne, koska haluan kertoa, etten ole ihan kunnossa. Mutta asioilla on aina kaksi puolta. En voi kirjoittaa kuin omasta puolestani. Jos joku haluaa osoitella syyllisiä tähän tilanteeseen, niin kaiken pohdinnan jälkeen vika on enemmän minussa. Jos en kuole tähän, niin kasvan vahvemmaksi.

Hoen itselleni, että asioilla on tapana järjestyä. Jää nähtäväksi. Nyt olen vielä täysin hajalla. Mutta elämä menee siitä huolimatta eteenpäin. Joitain asioita en kestä vielä, toisia en ehkä koskaan. Suunnittelen tekeväni yksin jotain, mihin en ehkä lopulta pysty. Katsotaan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tarvitsen sitä. Ehkä sillä pääsisin irti muistoista. Kirjoitan siitä myöhemmin lisää, jos päätän toteuttaa sen.

Kipu

Mun pahin pelkoni toteutui. Se paha uni, jota aina toisinaan oon nähnyt, jota en oo oikein ymmärtänyt, koska se liittyy menneisyyteeni. Enkä ollenkaan tajunnut, että sehän olikin juuri nyt tapahtumassa.

Miksi olen myöhässä, kun tiesin jo pitkään, mitä haluan. Miksi ei auttanut, että sanoin sen. Elämältäni putosi pohja. Ulkoisesti mikään ei ehkä näytä muuttuvan, mutta kaikki mitä olen ajatellut ja mistä olen haaveillut, tuli kerralla pyyhittyä pois. Inhoan sanaa kohtalo, mutta näyttäisi vahvasti siltä, että mun kohtaloni on nyt jäädä ilman kaikkea sitä elämää, mitä olen kaivannut. Ironista on se, että olin juuri päättänyt toimia sen saamiseksi. Eikä se ollut helppo päätös, kun taustalla on vuosia ja vaikeita asioita ja huonoja päätöksiä. Nyt vaan kävi niin, että joku ehti ennen mua. En voi antaa sitä koskaan itselleni anteeksi, että mietin vähän liian pitkään.

No niin tai näin, nuorempi, nätimpi, fiksumpi... Parempaan saanee vaihtaa, joten mun pitäis kai vaan kestää.

Mutta ku en kestä. En oo nukkunu kahteen yöhön ollenkaan, en pysty syömään, itkettää, oksettaa, toimin typerästi ja satutan itseäni vielä enemmän. Sekoan. Hajoan. Pahinta on se, että en voi puhua kenellekään. En tiedä, voiko kukaan ymmärtää, miltä tuntuu rakastaa jotakuta tällä tavalla 12 vuotta. Epäilemättä vois sanoa, että siihen on kulunut mun parhaat vuoteni. 23-vuotiaasta asti tämä suhde on ollut koko ajan enemmän tai vähemmän elämäni keskipiste. Välillä yritin unohtaa sen mutta aina se oli kytemässä jossain muka kylmän ulkokuoren alla. On edelleenkin. Nyt se polttaa niin, että tuntuu siltä, että kuolen. Pari päivää sitten olin vielä onnellinen siitä, että tunsin itseni uudelleen rakastuneeksi. Nyt tuntuu, että tukehdun siihen tunteeseen.

Kuinka paljon voinkaan toivoa, että tää olis vain painajainen, josta saisin herätä.

5 vuotta sitten

Sitä kuvittelee, että menee elämässään eteenpäin. Että asiat muuttuu. Turhaan, sillä tänä vuonna aloitan lomani juuri samoissa tunnelmissa kuin viisi vuotta sitten. Moni muu asia on muuttunut ja olen sen viisi vuotta vanhempi, mutta se, mitä luulin ymmärtäneeni elämästä viime vuoden aikana, olikin itse asiassa aivan sama kuvio, jonka kävin jo kertaalleen läpi aiemmin, ja lopputulos on taas sama. Ja ironista kyllä, taisin olla viime vuonnakin tähän aikaan pohtimassa saman aihepiirin ongelmaa mutta toisesta näkökulmasta.

Kirjoitin pari viikkoa sitten, kuinka onnellisuus on asenne. Onhan se. Tällä hetkellä asenteeni on täysin päinvastainen. Ehdin juuri jossain illanvietossa puhua siitä, kuinka nyt olisi vihdoin mahdollista töissäkin oikeasti antaa parastaan, kun elämä näyttää olevan jossain määrin tasapainossa. Se olikin harhaa, sillä olin unohtanut sen tosiasian, että kun yhden nurkan korjaa, toinen romahtaa. Vahvasti tuntuu siltä, että olen jo vuosia juossut nurkasta toiseen enkä ole siinä välissä ehtinyt ollenkaan elää.

Piti kirjoittaa täällä unelmien toteuttamisesta. Miettiä, että elämästä tulee juuri sellaista, millaiseksi sen rakentaa. Minä en tällä hetkellä rakenna mitään, korjailen vaan vanhoja rikkinäisiä osia. Tämän vuoden ensimmäiset itkut on nyt itketty. Tällä hetkellä tekisi mieli potkia rikki kaikki se, mitä yritin pitää koossa, koska sen takia minä olen koko ajan itse rikki. Mutta jos luovutan tässä, luovun suurimmasta unelmastani. Enkä ole vielä valmis tekemään sitä.

Se toiseksi suurin unelma odottaa edelleen sitä, että koulu loppuu ja voin päästää mielikuvitukseni irti.

Humanity switch (and my not so blue eyes)

Jokainen TVD-seuraaja tietää, mistä on kyse. Sellainen tuntuu löytyvän ihan meistä jokaisesta. Törmäsin tähän hiljattain irl. Omakohtaisesti.

Elämä on helpompaa, kun voi sulkea kipeät jutut jonnekin ulkopuolelle, mennä vain täysillä ja jättää asiat käsittelemättä. Mutta se ei toimi ikuisesti. Ne odottaa. Mutta hei, keeping up the appearances, se on tärkeää. Kannattaa vaan pitää samalla mielessä, että juuri se teki Mrs. Bucket'stakin naurettavan.

Viime aikoina olen ehtinyt myös ihmetellä, kuinka hyväuskoisena minua pidetään. Pyrin aina tilanteessa kuin tilanteessa siihen, että kaikki osapuolet voisivat säilyttää kasvonsa. Ehkä minussa on jotain kiinalaista siinä mielessä. En paljasta millään tavalla, jos epäilen, että minulle muunnellaan totuutta. Valehtelijalla on aina syynsä tarinoilleen. Minulla on riittävän hyvä itsetunto siihen, että voin katsella silmät pyöreinä ja olla uskovani kaiken. Miksi turhaan miettiä muuta? Kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti eikä joka asiasta tehdä moraalikysymystä.

Moralisointi on muutenkin turhaa. Se ei tee ketään onnellisemmaksi. Ja vain onnellisuuden tuntemisella on oikeasti merkitystä.

Tähän liittyen tuli muuten mieleen, että Kristiina Wheeler twiittasi pari päivää sitten aika osuvasti, että onnellisuus ei ole tavoite, vaan se on asenne. So true. Tavoitellaan mieluummin asennemuutosta kuin onnellisuutta. Ei mulla muuta tällä kertaa.