--
Tämä on soinut päässä jo pari päivää. Se tarina, josta viime yönä kirjoitin, jota mielessäni kehittelen, on ehkä jotain tähän liittyvää. Tuo Alphavillen alkuperäinen 80-lukuinen video on muuten ihan mahtava. Joskus silloin tällöin yllätän itseni ikävöimästä kultaista 80-lukua, jolloin kaikki oli niin helppoa. Lapsuus ja koulu, huolettomuus, rakkaat ihmiset. Rakkaita ihmisiä on onneksi vieläkin, mutta lapsuus ja huolettomuus ovat jääneet taa. Koulua taitaa olla koko elämä, ainakin minulla. Mutta mielelläni olisin ollut ikuisesti nuori. Ehkä olenkin, ikuisesti 17-vuotias mieleltäni vähintään. Harmi vaan, että kroppani tietää olevansa vähän kuluneempi.
On ollut melko hiljaista täällä blogissa viime aikoina. Yksi iso syy siihen on otsikonmukainen hurahdukseni. Jos se ei muille mitään kerrokaan, niin selvennettäköön, että kyseessä on CW:n kolme valmista tuotantokautta pyörinyt tv-sarja The Vampire Diaries, jonka ekan kauden jaksot tulevat tänä syksynä Subilta uusintana. Neljättä kautta filmataan parhaillaan jossain Atlantassa, enkä malttaisi millään odottaa, että se sieltä tänne Suomeen ehtii: S04E01 lähetetään siellä Jenkkilässä nimittäin 11.10.2012. En edes tiedä, kuinka pitkällä viiveellä se täällä nähtäisiin, koska ei ole tainnut kolmoskausikaan vielä meidän telkkuihin asti päästä. Mutta aion saada nuo neloskauden jaksot jostain esiin heti sitä mukaa, kun ne on meren tuolla puolen näytetty.
En ole näistä vampyyrisarjoista kovasti ennen intoillut, esimerkiksi toista suosikkia Truebloodia en ole katsonut yhtään. En tiedä, miksi. Nyt voisin ehkä katsoa sitäkin. Vampyyripäiväkirjoista kiinnostuin vahingossa. Se tuli usein Subilta juuri niihin aikoihin, kun olin lopettelemassa jonkin muun ohjelman tallennuksen katselun eli sammuttamaisillani telkkarin. Jotenkin vaan jämähdin katsomaan ja ihastuin Damon-nimiseen vampyyriin. Toki näyttelijä Ian Somerhalder on aika ihku, mutta ihan oikeasti ihastuin nimenomaan siihen vampyyriin. Mikä ihana mies.
Jonkin aikaa maltoin odotella uusia jaksoja tv:stä, mutta aika pian piti saada lisää. Löysin Viaplaysta ilmaiseksi koko ekan tuotantokauden suomenkielisillä teksteillä, tilasin palvelun kestona muutaman euron kk-hintaan ja ahmin koko kauden yhden viikonlopun aikana. Mutta eihän se mihinkään riittänyt. Kakkoskausi oli nähtävä myös, ja löytyihän se sitten, kaikki kaudet itse asiassa, netistä ilmaiseksi ilman tekstityksiä. Ei väliä, mitä viruksia sivusto mahdollisesti sisälsi, pakkomielle kun iskee. Katsoin viikon aikana putkeen sekä kakkos- että kolmoskauden.
Sarjan edetessä ihastuin myös toiseen näyttelijään, nimittäin nuoreen Nina Dobreviin, jolla on ensimmäisissä kausissa hieno kaksoisrooli kilttinä ja kunnollisena Elenana ja toisaalta pahiksena vampyyrina Katherinena. Toisella kaudella Nina tekee todella vaativan työn, kun hän näyttelee tietenkin päähenkilöä Elenaa nykyajassa ja lisäksi Katherinea vampyyrina nykyajassa, Katherinea esittämässä Elenaa nykyajassa, Katherinea vampyyrina vuonna 1864, Katerinaa ihmisenä 1400-luvulla ja Katerinaa vampyyrina 1400-luvulla. Yhdessä jaksossa Nina näyttelee itsensä kanssa Elenana / Katherinena:
Ensikatsomalla en edes oivaltanut, kuinka nerokkaasti kohtaukset ja koko jakso oli toteutettu, koska tarina vei niin mukanaan. Mutta toisella kerralla (kyllä, olen katsonut kaikki kaudet jo kahteen kertaan) aloin miettiä, miten ihmeessä näyttelijä voi olla itsensa kanssa yhtä aikaa kuvissa. Löysinkin videon, jossa tuotantotiimi selittää, miten kohtaukset on teknisesti toteutettu jakamalla kuva kahtia ja rajoittamalla Ninan tilaa näytellä ja sen jälkeen yhdistämällä kaksi eri aikaan kuvattua videota päällekkäin. Kohtaukset on vielä leikattu niin taitavasti, että katsoja oikeasti unohtaa sen, että näyttelijöitä on vain yksi. Nuoresta iästään huolimatta Nina Dobrev näyttelee paremmin kuin sarjan tunnetummat starat. Olen ihastunut.
Team Delenan löysin hakiessani videopätkiä juutuubista. Ihana tuo älypuhelimeni Lumia, josta voin katsella suosikkikohtauksiani vielä ennen nukkumaanmenoa sängyssä Youtubesta. Sinnehän ovat sarjan nuoret jenkkifanit ja varmaan muutkin fanit postailleet joko Stelena- tai Delena-videoita ja melkein tappelevat siellä keskenään. Stelena viittaa tietenkin Stefaniin ja Elenaan, Delena taas Damoniin ja Elenaan. Stefan ja Damon, pikkuveli ja isoveli, rakkaat viholliset keskenään, ovat rakastuneet samaan tyttöön, jo toistamiseen, ja koko sarjan kantava teema onkin tämä kolmiodraama. No siihen samaan soppaan tunkee kyllä sitten iso joukko muitakin vampyyreja ja vähän ihmisiäkin, mutta useimmille faneille olennaisinta on nähdä joko Stelena- tai Delena-momenteja.
Stefan oli toki sarjan alussa se veli, johon Elena ihastui, mutta koska aloin katsoa sarjaa vasta jostain viidennestä jaksosta alunperin, minä ihastuin heti Damoniin, ja kun katsoin ykköskauden alusta asti uudestaan, olin edelleen sitä mieltä, että Elena hengaa ihan väärän vampyyrin kanssa. Kolmoskaudella Elenakin alkaa vihdoin ymmärtää, että Damon olisi ehkä sittenkin parempi. Ja muuten irl Nina ja Ian ovat pari. Damon on se coolimpi ja pahiksempi veli. Stefan vaan kurtistelee kulmiaan ja näyttää huolestuneelta, Damon flirttailee ja pitää hauskaa, on rennompi ja ihanan arrogantti. Ja impulsiivinen ja vaarallinen. Mutta loppujen lopuksi se herkempi veli. Aivan täydellinen siis. Kuten jo sanoin, ihana mies.
No juu, sarjahan on leimattu ihan teinihömpäksi, mutta itse asiassa se ei ehkä niin teini-ikäisille olekaan. Ensinnäkin vampyyrit juovat koko ajan ja paljon alkoholia, koska se rauhoittaa niitä. Myös sarjan 17-vuotiaat koululaiset pitävät jatkuvasti ryyppybileitä pitkin lähimetsiköitä ja pössyttelevät pilveäkin ekassa tuotantokaudessa. Väkivaltaisuus on myös silmiinpistävää. Vampyyrit ovat raakoja paitsi ihmisille, joiden verta juovat, myös toisilleen. Vampyyrihan ei kuole, vaikka niskat väännettäisiin nurin tai keho lävistettäisiin ties millä seipäällä tai silmät puhkottaisiin. Vampyyri paranee nopeasti ja on hetikohta ennallaan. Paitsi jos se lävistäjäseiväs sattuu olemaan puuta ja tunkeutuu sydämen läpi, siihen kuolee vampyyrikin. Jos jotakuta ihmistä sattuu pahasti, ei hätää, tilkka vampyyrin verta parantaa kaikki haavat ja vammat. Lisäksi parilla sarjan ihmiskaverilla on noidan taikoma sormus, joka suojelee supernaturaalilta kuolemalta eli he palaavat aina henkiin, jos kuoleman aiheuttaa joku yliluonnollinen olento. Näitä ihmisiä sitten tapetaan useampaan kertaan ja aina he vaan virkoavat. Tai jos mikään edellisistä ei onnistu, niin viime kädessä noita herättää tärkeän henkilön henkiin kuolleista. Että siinä sitten teineille mallia. Puhumattakaan siitä, että kiperistä tilanteista vampyyrit selviävät muuttamalla mustan valkoiseksi, eli lumoamalla/pakottamalla/hypnotisoimalla (eng. compel) ihmisen uskomaan jotain muuta kuin totuuden. Arvot ihan kohdallaan siis, mikäpä siinä.
Mutta olen ihan koukussa. Hyötyä: tulipa treenattua englannin kuullun ymmärtämistä, kun ei ole tekstitystä. Haittaa: yöunet meni, kun piti vaan jatkaa katsomista jakso toisensa jälkeen. Ehkä positiivisena seikkana näkisin kuitenkin sen, että olen vähän kirjoitellut, koska sain tästä sarjasta inspiraation erääseen uuteen tarinaan. Katsotaan, kehittyykö siitä jotain. Mutta menee ne yöunet tässäkin kirjoitellessa.
Kysymys puolityhjästä tai puolitäydestä lasista kertoo ihmisestä jotain olennaista. Optimistille on vielä puolet jäljellä, pessimisti on jo menettänyt puolet. Haluaisin olla optimisti, mutta valitettavasti taidan olla tässäkin asiassa jotain siltä väliltä - realisti. Mulle lasi on puolillaan, jos se on puolillaan. Ei enää eikä vielä vaan tasan puolet.
Koen välillä mahdottoman ärsyttäväksi sen, että olen keskitien kulkija enkä paljon poistu mukavuusalueeltani oma-aloitteisesti. Järki pitää riskejä uhkina, mutta tunnepuoli näkee ruusunpunaisia mahdollisuuksia haaveiden toteuttamiseen. Onneksi (tai tylsyydeksi) järki on usein voitolla.
Riski taitaa olla aika subjektiivinen käsite. Otetaan esimerkiksi lentokoneella lentäminen. Vaikka todennäköisyys lento-onnettomuuteen joutumiselle olisi häviävän pieni, lopputulos sen kohdalle sattuessa olisi mielestäni niin suuri menetys, että en ihan vähäisin perustein lentokoneeseen nouse. Tosin jotain omista kaikkivoipaisuuskuvitelmista kertoo se, että mielelläni opettelisin itse lentämään pienkonetta, koska eihän se silloin voisi pudota, kun itse sitä ohjaisin. Mutta täysin vieraan ihmisen kykyyn pitää alumiiniputki taivaalla en luota. Äly hoi, älä jätä. Joka tapauksessa, minulle lentäminen olisi iso riskinotto ja lento-onnettomuus sellainen uhkakuva, että mahdollisuudet kivasta lomamatkasta kaukomailla unohdan mieluiten heti. Ja olen kyllä lentänyt muutamaan kertaan, eri kokoisilla (isohkoilla) koneilla muutaman tunnin lentoja Euroopassa. Lentokoneessa en pelkää, enkä varsinaisesti pelkää lentämistä (sehän olisi ihan tyhmää, koska se on käytännössä vain istumista paikoillaan), mutta pelkään silti, että kuolen ja vain siksi, että halusin johonkin, mihin ei lentämättä pääse. Kuinka tyhmää se sitten olisi?
Jostain syystä koen myös mp:llä ja autolla liikkumisen riskin paljon pienemmäksi, jos olen itse ajamassa. Harvan ihmisen autokyydissä pystyn olemaan rennosti. Luottamus on tärkeää. Luottamus liittyy ehkä vielä olennaisemmin siihen elävään kulkupeliin, hevoseen. Ratsastuksen riskien arvioiminen on mielenkiintoinen sekoitus tunnetta, itsesuojeluvaistoa ja järkipäättelyä.
Vieraalla hevosella ratsastaminen tuntuu ajatuksena pelottavalta, mutta usein selkäännousun jälkeen tunne on hävinnyt aika pian. Olen pudonnut harvoin, vain kolme kertaa koko ratsastusurani aikana. Läheltä piti -tilanteita on ollut enemmän, mutta olen tajunnut ne yleensä vasta jälkikäteen. En tiedä, onko minut pitänyt kyydissä apinamainen takertuminen vai tasapainon hallinta, mutta nyt kolmekymppisenä putoamisonnettomuus aiheuttaisi luultavimmin niin suuria vaurioita, että olen lakannut ottamasta riskejä, joissa pahimmassa skenaariossa minulta voisi murtua luita. En ratsasta hevosia, joiden kyydissä en usko pysyväni, jos tapahtuu jotain yllättävää. En ole tippunut koskaan pukittelevalta hevoselta, mutta olen nähnyt läheltä, kuinka yhtäkkiä se voi tapahtua hyvällekin ratsastajalle.
Se viimeinen kerta, kun putosin (pari vuotta sitten), ei ollut mikään kevyt muksahdus (joita nuorille poniratsastajille tuntui silloin sattuvan lähes joka viikko), vaan kunnon mätkäys, jonka jälkeen olin viikon kipeä, vaikka mitään ei rikki mennytkään eikä edes mustelmia tainnut tulla. Polvi vähän venähti, jokaista lihasta särki ja pää ei kääntynyt. Mätkäys myös siksi, että en yhtään osannut ennakoida alastuloa ja rysäytin lapaluu edellä selälleni maneesin hiekkaan. Toisaalta se oli ehkä hyvää tuuria, etten yrittänyt tulla jaloilleni tai ottaa käsillä vastaan, koska sitten olisi saattanut mennä luita rikki. Mutta sen jälkeen olen ollut varovainen, vaikka heti kipusinkin takaisin selkään ja hyppäsin esteen uudestaan. Edellisestä putoamisesta oli yli 10 vuotta. Kolmekymppinen kroppa ottaa iskun vastaan ihan eri tavalla, varsinkin, kun elopainoakin taitaa olla 10kg enemmän.
Kuinka usein kuuleekaan sanottavan, että "putoaminen nyt vaan kuuluu tähän lajiin". Hä?! Ei kuulu. Kyllä se tavoite on pysyä kyydissä. Joskus toki putoaa, mutta ei se mikään hyvän ratsastajan merkki ole, jos on tippunut 100 kertaa (tätäkin kuulee sanottavan, olenpa varmaan itsekin sen joskus ajattelematta tokaissut). Tippuminen on merkki jostain virheestä.
Ajattelen tässä vähän samalla tavalla kuin autokoulussa opetetaan: taitava selviytyy tilanteista, joihin fiksu ei joudu. Taitavaksi tulee vain harjoittelemalla. Valitettavasti kuvittelemani oma fiksuuteni on usein sitä, että en poistu mukavuusalueeltani enkä siksi kehity, vaikka itse asiassa fiksuahan olisi ratsastaa joka kerta mukavuusalueen reunalla ja vähän sen ulkopuolelle kurotellen.
Monesti mielessä on kummitellut Kyra Kyrklundin kehotus ratsastaa kaikilla tarjolle tulevilla hevosilla aina, kun mahdollisuus on. En ole sitä noudattanut. Nuorempana kyllä, mutta nykyään haluan vain pitää luuni ehjinä ja itseni liikuntakykyisenä. Esimerkiksi Assun aikaan kärsin kovista selkäkivuista, joihin lopulta sain apua fysioterapeutilta ja toki myös siitä, että en enää ratsasta niin paljon. Mutta edelleen selkäni kipeytyy, jos ratsastan paljon harjoitusravia isoliikkeisellä hevosella. Pukittelukin sattuu, selkälihakseni menevät helposti yllättävistä liikkeistä jumiin. Selkäkipu on niin voimakasta ja lamaannuttaa koko kropan, että eipä huvita leikkiä semmosten heppojen kanssa kovin paljon, jotka tiedetään pukittelevaisiksi. Vaikka muuten niistä kovasti tykkäisinkin. Riskinhallintaa, joka valitettavasti syö motivaatiota harrastaa.
Tällä hetkellä siis heppaunelmien kanssa vähän uudelleenarviointia. Akua vuokraan edelleen pari kertaa viikossa, mutta taidan lähinnä maastoilla sen kanssa nyt jonkin aikaa. Ehkä motivaatio palaa jossain vaiheessa, tällä hetkellä otan kuitenkin pitkän harppauksen sinne mukavuusalueen sisäpuolelle ja pysyn siellä, kunnes fiilis on parempi.
