Työpaikan pikkujoulut. Meillä oli niin kivaa, etten huomannut, kuinka viinilasini oli koko ajan täynnä. Pitkästä aikaa unohdin, että lasia pitäisi aina täyttää itse, ettei juo kannullista viiniä lähes huomaamattaan. Ihan oma mokani oli myös se, että lähdin bileisiin syömättä kunnolla ruokaa päivällä. Onneksi tarjolla oli mahtava pikkujouluateria, ja ilta olikin oikein onnistunut joka tavalla. Aamuyön tunnit sen sijaan olisin voinut käyttää järkevämminkin, esimerkiksi jättämällä baarikäynnin kokonaan väliin. Tai en tiedä, olisiko se enää mitään muuttanut. Siitä olen kuitenkin iloinen, että yhteisestä taksikyydistä huolimatta vältin PK:n tälläkin kertaa. Mutta siitä PK:n edestä olisi jo kannattanut kävellä kotiin eikä toiseen baarin.
Tämä päivä menikin sitten toipuessa. Ei ollut sillä tavalla paha olo, että olisi oksettanut, mutta aivan kammottava kuolemanpelkotila koko päivän. Sydän ei tykkää krapulasta. Se hakkasi ihan miten sattuu, ja oli mahdotonta nousta ylös sängystä, koska ilmeisesti verenpaine laski niin alas, että silmissä pimeni heti. Jos rytmihäiriöt on muutenkin ärsyttäviä, niin nämä tämänpäiväiset jyskytykset oli ihan eri tasolla. Huhhuh. Päivän sisältö on ollut vaihtelevantasoista morkkista, jalkojen kramppaamista ja puhelimen näpläystä, koska mitään muuta ei voinut maatessa tehdä. Jossain vaiheessa hoipuin keittiöön sen verran, että join lasin maitoa ja nappasin palasokerilaatikon mukaani. Kymmenen imeskellyn sokeripalan jälkeen sydänkin alkoi rauhoittua. Nukahdin ja heräsin janoon. Söin pikanuudeleita ja join vettä. Elämä voittaa.
Olen jo pitkään miettinyt, että yöelämä baareissa ei oikeastaan kiinnosta minua enää yhtään. Eikä tuollainen humalassa koheltaminenkaan. Tänä vuonna olen vältellyt humalassa olemista aika hyvin, mutta siitä on ollut sen verran harmia, että rajat hämärtyvät. En tiedä enää, minkä verran on minulle liikaa. Mistä pääsen pohtimaan taas kerran sitä, miksi pitäisi tietää niitä rajoja ylipäätään. Miksi juoda niin paljon, että on humalassa, jos ei kuitenkaan halua olla liian humalassa? Hauskinta alkoholia nauttineena on silloin, kun istutaan hyvässä seurassa kuppilassa eikä kaadeta juomia vauhdilla kurkusta alas, vaan nautitaan niistä ja ehkä hyvästä ruoasta samalla. Yökerhossa sata lasissa juoma toisensa perään huonoa musaa liian kovaa kuunnellen ja tahmealla tanssilattialla heiluen ei ole ollenkaan sellaista elämää, mitä kaipaan. Enkä tykkää siitäkään, että vedetään ensin pohjat jossain ja sen jälkeen lähdetään sekoilemaan ravintolaan. Sitähän nuo pikkujoulut ovat joka vuosi olleet.
En usko mihinkään ääripäähän, totaalikieltäytymiseen alkoholista tai satunnaisesta humalastakaan, mutta tosissani suunnittelen nyt pistäväni korkin vähäksi aikaa kiinni. En sillä tavalla, ettenkö voisi lasillista ottaa jossain tilanteessa, mutta tuo juhlimisen vauhdittaminen alkoholilla saa kyllä jäädä. Jos olen tänä vuonna käynyt läpi rankkoja vaiheita ja muuttanut elämääni muutenkin, niin tämä olkoon viimeinen iso muutos. Terveys kiinnostaa taas, haen kiksini mieluummin kuntosalilta ja uima-altaasta kuin kännisekoilusta. Endorfiini on paras päihde.
lauantai 30. marraskuuta 2013
tiistai 26. marraskuuta 2013
Self Control
Kuinka oppia uudestaan hallitsemaan ajankäyttöä, kun on hylännyt kalenterin päivittämisen ja kellon käyttämisen. Kuinka oppia uudestaan kontrolloimaan tekemisiään, kun on päästänyt irti kaikista sitoumuksista ja vastuista, joista ei ole ihan äärimmäisen pakko pitää kiinni?
Tauko on tehnyt hyvää, mutta nyt se riittää. Tarvitsen itsekontrollia, jotta elämäni voi muuttua paremmaksi. En sellaista tiukkapipoista nipottamista, mitä joskus nuorempana vähän jopa arvostin, vaan sellaista rentoa elämänhallintaa.
Aika paljon olen onnistunutkin korjaamaan. En juurikaan enää myöhästele mistään. Paitsi aamuisin. Aamut ovat pahoja. Varaan puolitoista tuntia lähtöaikaa, silti ei mene putkeen. Sama toimet iltapäivällä vievät vain 20 minuuttia, aamulla kaikki on kuin hidastetusta filmistä.
Mikä auttaa? Malli. Kun löytää yhden ihmisen, jota arvostaa, ja yrittää tehdä asiat samoin, pääsee alkuun. Jos sattuu samaan aikaan löytämään toisenkin, halu elää paremmin vahvistuu. Pitää elää niin, että on valmis siihen sattumaan, että huomenna unelma voi toteutua. Vain silloin voi käyttää tilaisuuden hyväkseen. Jos ei noudata mitään aikatauluja, ei ole koskaan valmis vastaanottamaan mitään hyvää.
Tauko on tehnyt hyvää, mutta nyt se riittää. Tarvitsen itsekontrollia, jotta elämäni voi muuttua paremmaksi. En sellaista tiukkapipoista nipottamista, mitä joskus nuorempana vähän jopa arvostin, vaan sellaista rentoa elämänhallintaa.
Aika paljon olen onnistunutkin korjaamaan. En juurikaan enää myöhästele mistään. Paitsi aamuisin. Aamut ovat pahoja. Varaan puolitoista tuntia lähtöaikaa, silti ei mene putkeen. Sama toimet iltapäivällä vievät vain 20 minuuttia, aamulla kaikki on kuin hidastetusta filmistä.
Mikä auttaa? Malli. Kun löytää yhden ihmisen, jota arvostaa, ja yrittää tehdä asiat samoin, pääsee alkuun. Jos sattuu samaan aikaan löytämään toisenkin, halu elää paremmin vahvistuu. Pitää elää niin, että on valmis siihen sattumaan, että huomenna unelma voi toteutua. Vain silloin voi käyttää tilaisuuden hyväkseen. Jos ei noudata mitään aikatauluja, ei ole koskaan valmis vastaanottamaan mitään hyvää.
Joskus kauan sitten 80-luvulla kuuntelin paljon tällaista biisiä. Ei ollut siinä iässä hajuakaan, mistä biisi kertoi, mutta enpä todellakaan nyt aikuisempanakaan osannut odottaa tällaista videota. Melko friikkiä. Jopa niin, että mennään oikeastaan jonkinlaisen taide-elämyksen puolelle. Painajainen, "I'm living in the horrorest of my dreams". Huhhuh.
perjantai 22. marraskuuta 2013
Rollercoasterlife
Elämä on vuoristorataa. Juuri kun luulee menevänsä vihdoin ylöspäin, onkin jo kääntynyt alamäkeen. Toisinaan kauhistuttaa, toisinaan nauttii vauhdista. Siinä se viehätys onkin. Välillä ei jaksaisi millään kiivetä ylös. Nousun aikana kuvittelee, että kun pääsee ylös, on hetken aikaa tasaista. Yleensä ei ole.
Beaujolais Nouveau 2013
Ostin kolme, join jo yhden. Hyvää oli.
Kitara
Pudotettu, haljennut ja kertaalleen liimattu puoliakustinen Framus 1960-luvulta. Hyvin vähän taitoa, aavistus musikaalisuudesta mutta paljon intoa. Seurauksena käsittämätön kipu oikeanpuoleisissa lihaksissa kaulassa ja niskassa, olkapäässä sekä ranteessa. Vasen puoli kerrankin ihan normaalintuntuinen oikeaan verrattuna. Vaikeaa on.
Madonnan käsivarret
Ne 90-luvun lopun tai 2000-luvun alun, ne on hienot. Tahdon samanlaiset mutta isommilla lihaksilla. Treeni-into edelleen 100%. Selvästi havaittavissa kehitystä madonna-käsien suuntaan jo.
Siivous
Tahdon robotti-imurin. Vihaan imuroimista. Huomenna on siivouspäivä.
Talvi
Ihana vuodenaika, saisi jo tulla. Kunnolla, lumen kanssa. Valoa vähän kaipaan, vaikka toisaalta pimeäkin on hienoa. Hepan kanssa vaan tylsää möllöttää aina pimeässä, kun ei pääse töistä valoisaan aikaan.
Provosointi ja oma hyvinvointi
Voin paremmin selvästi, koska haluan kilpailla hyvinvoinnissa, elämäntavoissa, kauneudessa, jopa ahkeruudessa sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat aliarvioineet minua viime vuosien aikana. Näytän niille kaikille, että olen enemmän. Teen mitä haluan, koska pystyn siihen.
Narsismi
Näytän tyrmäävältä pikkujoulumekossa. Kyllä. Uskon siihen. Treenit jatkuu, minusta tulee parempi.
maanantai 18. marraskuuta 2013
Dream on
Koulu alkoi elokuun puolivälissä. Syyskuun puolella aloin käydä säännöllisesti kuntosalilla. Työkaveri sai jotenkin oudolla tavalla motivaation heräämään. Salilla käyminen ruokkii mukavasti narsistista puoltani. Vähän vielä kun treenaan, näytän paremmalta. Mutta ennen kaikkea, olen vahvempi. Jostain ihme syystä haluaisin olla todella vahva. Tunnistin itsessäni sen tarpeen jo ihan muksusta lähtien. Halusin pystyä samaan kuin pojatkin. Muksuna eroa ei niin kovin paljon vielä ollutkaan.
Mutta nyt on. Kyllä syö naista, kun tuolla uimahallin salilla omat oppilaat, vähän vielä rimpulat teinipojat, tulee ja lataa penkille tankoon lämmittelyä varten kympin kiekot ja nostelee niillä nopeita toistoja pitkän sarjan. Miksi en edes parin kuukauden treenin jälkeen pääse tuohon? Puhumattakaan niistä punteista, millä ne pojat nostelee lämmittelyn jälkeen. Tänään minulla oli tangossa 15kg, eli valtavat 35kg nostin yhteensä. Se meni 5 kertaa. Tosin tänään oli vähän huono päivä, kroppa ei ollut oikein vireessä. Mutta kuitenkin, pojat lämmittelikin suuremmilla painoilla. Taidan jatkossa tehdä pelkkää penkkitreeniä, tavoitteena punnertaa oma paino ylös lopulta. Tavoite on toki mahdollinen vain siinä tapauksessa, että laihdun 20kg tästä nykyisestä painosta. Tai no, jos en laihdukaan, niin eihän tarvitse kuin tuplata tuo tänään nosteltu määrä...
Otin joskus taannoin kesällä kuvia, joihin voisin verrata sitten kun olen hurjasti treenannut. Ennen-kuvia. Jälkeen-kuvat saa vielä odottaa, vaikka on tässä kropassa jo aika paljon muutosta tapahtunut. Ainakin omasta mielestä. Käsivarret näyttää jo aika hyvältä edestäpäin. Sivulta en ole tyytyväinen. Vatsalihakset on tiukat, tosin jotain voisi tapahtua myös niitä peittävälle rasvakerrokselle, että komea six-packini näkyisi muillekin. Pohkeetkin on kauniimmat, vaikka en ole niitä erityisesti treenannutkaan. Pakarat ovat pyöreämmät ja kiinteämmät. Mutta tyytyväisin olen olkapäihin. Kun teen niitä peilin edessä, näen, kuinka kolme erillistä lihassäiettä pullistelee nahan alla kummallakin puolella. Se on hienoa. Jotenkin käsittämätöntä, että olen saanut sen aikaan. Pari kuukautta sitten ne oli vain naisellisen lössöt käsivarret, nyt niissä on samaa muotoa kuin niitten rimpuloiksi haukkumieni teinipoikien käsivarsissa.
Jos treenaan vielä lisää, kohta on myös sitä voimaa. Ennen sitä tavoitteena on kuitenkin näkyvät lihakset. Rasva saa jäädä, kunhan lihakset näkyy sen alta. Laihduttamaan en rupea.
Mutta nyt on. Kyllä syö naista, kun tuolla uimahallin salilla omat oppilaat, vähän vielä rimpulat teinipojat, tulee ja lataa penkille tankoon lämmittelyä varten kympin kiekot ja nostelee niillä nopeita toistoja pitkän sarjan. Miksi en edes parin kuukauden treenin jälkeen pääse tuohon? Puhumattakaan niistä punteista, millä ne pojat nostelee lämmittelyn jälkeen. Tänään minulla oli tangossa 15kg, eli valtavat 35kg nostin yhteensä. Se meni 5 kertaa. Tosin tänään oli vähän huono päivä, kroppa ei ollut oikein vireessä. Mutta kuitenkin, pojat lämmittelikin suuremmilla painoilla. Taidan jatkossa tehdä pelkkää penkkitreeniä, tavoitteena punnertaa oma paino ylös lopulta. Tavoite on toki mahdollinen vain siinä tapauksessa, että laihdun 20kg tästä nykyisestä painosta. Tai no, jos en laihdukaan, niin eihän tarvitse kuin tuplata tuo tänään nosteltu määrä...
Otin joskus taannoin kesällä kuvia, joihin voisin verrata sitten kun olen hurjasti treenannut. Ennen-kuvia. Jälkeen-kuvat saa vielä odottaa, vaikka on tässä kropassa jo aika paljon muutosta tapahtunut. Ainakin omasta mielestä. Käsivarret näyttää jo aika hyvältä edestäpäin. Sivulta en ole tyytyväinen. Vatsalihakset on tiukat, tosin jotain voisi tapahtua myös niitä peittävälle rasvakerrokselle, että komea six-packini näkyisi muillekin. Pohkeetkin on kauniimmat, vaikka en ole niitä erityisesti treenannutkaan. Pakarat ovat pyöreämmät ja kiinteämmät. Mutta tyytyväisin olen olkapäihin. Kun teen niitä peilin edessä, näen, kuinka kolme erillistä lihassäiettä pullistelee nahan alla kummallakin puolella. Se on hienoa. Jotenkin käsittämätöntä, että olen saanut sen aikaan. Pari kuukautta sitten ne oli vain naisellisen lössöt käsivarret, nyt niissä on samaa muotoa kuin niitten rimpuloiksi haukkumieni teinipoikien käsivarsissa.
Jos treenaan vielä lisää, kohta on myös sitä voimaa. Ennen sitä tavoitteena on kuitenkin näkyvät lihakset. Rasva saa jäädä, kunhan lihakset näkyy sen alta. Laihduttamaan en rupea.
torstai 14. marraskuuta 2013
tiistai 5. marraskuuta 2013
maanantai 4. marraskuuta 2013
Pakko aina ärsyttää
Tiikeri ei pääse raidoistaan. Minulla on aina menossa jokin ihmiskoe Facebookissa. On hienoa tajuta olevansa oikeassa.
Aluksi positiivisiin päivityksiin tuli runsaasti kannustavaa kommenttia ja peukutusta. Ei tosin samalla tavalla kommentointitulvaa kuin synkkiin ja mieltä purkaviin statuksiin. Mutta mitä positiivisemmaksi ja energiantäyteisemmäksi sisällön kirjoitan, sitä harvempi viitsii tykätä saati kommentoida. Veikkaan, että olen jopa saanut muutaman piilottamaan päivitykseni etusivulta, koska ne ovat niin ylipirteitä. Yksi kaverikin on kadonnut, tosin en tiedä kuka ja miksi.
En silti iloisuudesta valehtele. Vedän vain överiksi, koska haluan nähdä, missä menee ihmisten sietokyvyn raja. Provosoin, oih, rakastan sitä, että herätän ihmisissä tunteita. Olen pikkuhiljaa tajunnut olevani melko huomionhakuinen. En niin paljon, että menisin BB-taloon, mutta ehkä Iholla-ohjelman verran, jos jollakin tapaa sitä mittaisin.
Kehun ja kiitän itseäni hyvistä treeneistä julkisesti. Hehkutan tuloksia, kuinka haba on kasvanut tai kuinka lisään kiekkoa tankoon joka kerta. Saan siitä oikeastikin energiaa ja iloa. Hauskaa on, että saman buustin kokeneet tsemppaavat ja iloitsevat mukana, mutta ne, joille syksy on vaikeaa, pysyvät tavallistakin hiljaisempina. Eivät kommentoi tai tykkää edes niitä asioita, joita yleensä ovat huomioineet.
Facebook-minä on aika suuressakin ristiriidassa oikean minäni kanssa. En ikinä jokapäiväisessä arjessa kohkaa mistään, en hehkuta, en ylistä, en valita enkä vingu mistään. Facebookissa nostan äläkän, koska se provosoi ihmisiä. Välillä yllätyn, kuinka vakavasti ihmiset suhtautuvat sinne kirjoittamiini asioihin oikeassa elämässä. Leikkiähän se vain on. Muka-sosiaalisuutta. Mutta se on silti paras kaverini ja peilini.
Piti kirjoittaa tähän myös siitä, että epäonnesta tuli sattuman kautta vähän onnea. Tunnen itseni pitkästä aikaa arvokkaaksi ja hyväksi. Joku minut herätti pitkästä unesta ja olen äärettömän kiitollinen. Löydän itseni uudelleen, olen tosi kova ja vahva ihminen, monella tapaa. En tarvinnut mitään kallonkutistajaa enkä mielialalääkkeitä, selvisin itse. Tiesin sen.
Lääkekielteisyyteni on johtanut myös siihen, että sydämeni saa nyt sekoilla ihan luvan kanssa. Lopetin beetasalpaajan käytön. Puolitin ensin annoksen neljännekseen ja totesin, etten halua sitäkään. Haluan, että syke nousee, kun liikun. Haluan pystyä treenaamaan salilla kunnolla. Se on tärkeämpää kuin rytmihäiriöiden välttely. Olen hyväksynyt ne ominaisuudekseni. Niistä ei ole vaaraa, sydän on sähkövikaa lukuun ottamatta terve. Se riittää minulle. Tiesin kyllä senkin. Yskä ärsyttää, mutta parempi yskiä kuin syödä turhaa lääkettä. Lääkäri sanoi, ettei rytmihäiriöitä poista mikään, ja tämä lääke on vain siksi, että minusta tuntuisi paremmalta. Sitä ei ole välttämätöntä syödä, jos en halua. Voin ottaa sitä vaikka vain tarvittaessa, jos häröt joskus yltyvät kovin voimakkaiksi. Kelpaa. Onhan niitä nappeja tuossa vähän jäljelläkin.
Aluksi positiivisiin päivityksiin tuli runsaasti kannustavaa kommenttia ja peukutusta. Ei tosin samalla tavalla kommentointitulvaa kuin synkkiin ja mieltä purkaviin statuksiin. Mutta mitä positiivisemmaksi ja energiantäyteisemmäksi sisällön kirjoitan, sitä harvempi viitsii tykätä saati kommentoida. Veikkaan, että olen jopa saanut muutaman piilottamaan päivitykseni etusivulta, koska ne ovat niin ylipirteitä. Yksi kaverikin on kadonnut, tosin en tiedä kuka ja miksi.
En silti iloisuudesta valehtele. Vedän vain överiksi, koska haluan nähdä, missä menee ihmisten sietokyvyn raja. Provosoin, oih, rakastan sitä, että herätän ihmisissä tunteita. Olen pikkuhiljaa tajunnut olevani melko huomionhakuinen. En niin paljon, että menisin BB-taloon, mutta ehkä Iholla-ohjelman verran, jos jollakin tapaa sitä mittaisin.
Kehun ja kiitän itseäni hyvistä treeneistä julkisesti. Hehkutan tuloksia, kuinka haba on kasvanut tai kuinka lisään kiekkoa tankoon joka kerta. Saan siitä oikeastikin energiaa ja iloa. Hauskaa on, että saman buustin kokeneet tsemppaavat ja iloitsevat mukana, mutta ne, joille syksy on vaikeaa, pysyvät tavallistakin hiljaisempina. Eivät kommentoi tai tykkää edes niitä asioita, joita yleensä ovat huomioineet.
Facebook-minä on aika suuressakin ristiriidassa oikean minäni kanssa. En ikinä jokapäiväisessä arjessa kohkaa mistään, en hehkuta, en ylistä, en valita enkä vingu mistään. Facebookissa nostan äläkän, koska se provosoi ihmisiä. Välillä yllätyn, kuinka vakavasti ihmiset suhtautuvat sinne kirjoittamiini asioihin oikeassa elämässä. Leikkiähän se vain on. Muka-sosiaalisuutta. Mutta se on silti paras kaverini ja peilini.
You're gonna hear me roar
You held me down but I got up. Nih. Ettäs tiedätte. Ihmiset, joiden kanssa olen viimeisen kymmenen vuoden aikana viettänyt eniten aikaa, eivät tiedä yhtään, mihin minä pystyn. Suunnitteilla saattaa olla jotain suurta.
Piti kirjoittaa tähän myös siitä, että epäonnesta tuli sattuman kautta vähän onnea. Tunnen itseni pitkästä aikaa arvokkaaksi ja hyväksi. Joku minut herätti pitkästä unesta ja olen äärettömän kiitollinen. Löydän itseni uudelleen, olen tosi kova ja vahva ihminen, monella tapaa. En tarvinnut mitään kallonkutistajaa enkä mielialalääkkeitä, selvisin itse. Tiesin sen.
Lääkekielteisyyteni on johtanut myös siihen, että sydämeni saa nyt sekoilla ihan luvan kanssa. Lopetin beetasalpaajan käytön. Puolitin ensin annoksen neljännekseen ja totesin, etten halua sitäkään. Haluan, että syke nousee, kun liikun. Haluan pystyä treenaamaan salilla kunnolla. Se on tärkeämpää kuin rytmihäiriöiden välttely. Olen hyväksynyt ne ominaisuudekseni. Niistä ei ole vaaraa, sydän on sähkövikaa lukuun ottamatta terve. Se riittää minulle. Tiesin kyllä senkin. Yskä ärsyttää, mutta parempi yskiä kuin syödä turhaa lääkettä. Lääkäri sanoi, ettei rytmihäiriöitä poista mikään, ja tämä lääke on vain siksi, että minusta tuntuisi paremmalta. Sitä ei ole välttämätöntä syödä, jos en halua. Voin ottaa sitä vaikka vain tarvittaessa, jos häröt joskus yltyvät kovin voimakkaiksi. Kelpaa. Onhan niitä nappeja tuossa vähän jäljelläkin.
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
lauantai 2. marraskuuta 2013
Pyhäinpäivä
Miksi rakastankaan syksyä. Tänä vuonna on ollut hienoin syksy vuosiin. Aurinkoinen ja värikäs, raikas, puhdistava. Talviaikaan siirtyminen pilaa kaikilta meiltä virka-aikaan töissä olevilta valoisan ajan ulkoilun (paitsi silloin, kun ope on määrätty välitunniksi pihavalvontaan). Mutta ei se oikeastaan haittaa, koska syksyinen pimeys rauhoittaa. Hankalinta se on vain harrastustoiminnan kannalta. Mutta kyllä hepan kanssa voi pimeässäkin lenkkeillä ja se on ihan yhtä mukavaa. Ajatukset lepäävät, kun ei näe liikaa ärsykkeitä. Pimeys ei enää pelota, ei edes pimeä metsä, kun siellä liikkuu hevosen kanssa.
Tänään ikkunasta näkyy talven värit, vaikka lunta ei olekaan. Taivas näyttää talvelta, valo on siniharmaa, hiukan lilahtava. Kaipaan jo talvipakkasia ja kirpeitä kuutamoita, lumista tietä vasten nirskuvia kavioita, korkojen kopinaa jäisillä kaduilla. Jouluvaloja. Kynttilöitä en yleensä polta kotona, mutta on kiva katsella toisten koteihin, joissa istutaan kynttilöiden valossa.
Tänään on pyhäinpäivä. Muistan nimen pyhämiestenpäiväksi, mutta se onkin muutettu joitain vuosia sitten. Muistellaan menneitä ihmisiä. Ihmetellään Halloween-bileitä. Koen Halloween-juhlan tervetulleeksi Suomeenkin. Kaikki syyt juhlia ovat hyviä syitä. Toisia syksyn pimeys masentaa. Miksi sitä ei voisi piristää juhlistamalla vähän synkänoloista vainajien muistelupäivää edeltävänä iltana? Mitä sitten, jos se ei ole ennen kuulunut suomalaiseen perinteeseen?
Onhan se kuulunutkin. Kekriä on vietetty täälläkin. Se on ollut sadonkorjuunjuhla, johon on ehkä saattanut liittyä jotain uskonnollista jo ennen kristinuskon tuloakin, mutta joka tapauksessa juhla pimeän syksyn keskellä. Tavat sekoittuvat ja sulautuvat yhteen, mikään kulttuuri ei ole puhdas toisten vaikutteista. Kukin voi juhlaa viettää omista syistään. Hienointa on se, että juhla kokoaa ihmiset yhteen. Naurislyhdyt voivat olla kurpitsalyhtyjä ja vainajia voi muistella iloisellakin mielellä. Itse mieluummin tulisin muistelluksi iloisesti kuin synkistelyn merkeissä. En halua, että minut muistetaan synkkänä ihmisenä, vaikka sekin puoli löytyy. Haluan, että ensimmäisenä minusta muistetaan hymy.
Tänään ikkunasta näkyy talven värit, vaikka lunta ei olekaan. Taivas näyttää talvelta, valo on siniharmaa, hiukan lilahtava. Kaipaan jo talvipakkasia ja kirpeitä kuutamoita, lumista tietä vasten nirskuvia kavioita, korkojen kopinaa jäisillä kaduilla. Jouluvaloja. Kynttilöitä en yleensä polta kotona, mutta on kiva katsella toisten koteihin, joissa istutaan kynttilöiden valossa.
Tänään on pyhäinpäivä. Muistan nimen pyhämiestenpäiväksi, mutta se onkin muutettu joitain vuosia sitten. Muistellaan menneitä ihmisiä. Ihmetellään Halloween-bileitä. Koen Halloween-juhlan tervetulleeksi Suomeenkin. Kaikki syyt juhlia ovat hyviä syitä. Toisia syksyn pimeys masentaa. Miksi sitä ei voisi piristää juhlistamalla vähän synkänoloista vainajien muistelupäivää edeltävänä iltana? Mitä sitten, jos se ei ole ennen kuulunut suomalaiseen perinteeseen?
Onhan se kuulunutkin. Kekriä on vietetty täälläkin. Se on ollut sadonkorjuunjuhla, johon on ehkä saattanut liittyä jotain uskonnollista jo ennen kristinuskon tuloakin, mutta joka tapauksessa juhla pimeän syksyn keskellä. Tavat sekoittuvat ja sulautuvat yhteen, mikään kulttuuri ei ole puhdas toisten vaikutteista. Kukin voi juhlaa viettää omista syistään. Hienointa on se, että juhla kokoaa ihmiset yhteen. Naurislyhdyt voivat olla kurpitsalyhtyjä ja vainajia voi muistella iloisellakin mielellä. Itse mieluummin tulisin muistelluksi iloisesti kuin synkistelyn merkeissä. En halua, että minut muistetaan synkkänä ihmisenä, vaikka sekin puoli löytyy. Haluan, että ensimmäisenä minusta muistetaan hymy.
 |
| Halloween-discon valvoja. Ketähän lienee puraissut... |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)