Jokapäiväinen salini

Kuudes päivä putkeen salilla! Tänään ja lauantaina oli kevyemmät päivät siinä mielessä, että pääasiassa venyttelin. Lauantaina tein vain kevyet vatsat ja selät suurella toistomäärällä (100 vatsaa vaakatasosta, 100 nostoa selkäpenkissä ilman lisäpainoa ja 100 ylätaljavetoa pikkuvastuksilla) ja syvävenyttelin rauhassa. Tänään tein kyykyt isoilla painoilla, maastavedot isoilla painoilla ja ylävatsan pallolla sekä alavatsan matolla (yht. 100 toistoa ilman lisäpainoja) sekä nostelin muutaman sarjan (10 toistoa) pelkkää 20kg tankoa leveällä otteella suorille käsille seisaaltani. Vähän kevyttä jumppaa rintalihaksille, ojentajille ja epäkkäille. Huomenna en luultavasti ehdi ollenkaan, kun on uuden vuoden aatto ja heppajuttuja päiväksi.

Mutta tavoitteista piti vähän mainita. Olen edistynyt:

• Leuanveto ilman kevitystä (-15g tällä hetkellä).
• Kyykky +oma massa (-14kg).
• Maastaveto +oma massa (-24kg).
• Penkkipunnerrus 50kg (-10kg).

Kyllä ne sieltä lähestyy. Maastaveto saattaisi jo mennä muuten, mutta kämmenet ei kestä vielä otetta tangosta, jos kiekkoja laittaa enemmän. Menee nahka rullalle. Pitää antaa sen paksuuntua vähitellen, ettei joudu rikkinäisen ihon takia jättämään treeniä väliin.

Venyy venyy ;-)

Kyykyt tehty.

Yritys ottaa venyttelystä kuva itselaukaisimella. Ei onnistu.

Ei onnistu muutenkaan.

Treenijuttui

Päivitin pitkästä aikaa treenejä Heiaheiaan. Sain siitä idean koota tännekin vähän tavoitteita tulevalle vuodelle. Motivaatio kasvoi huimasti, kun katselin jo aiemmin mainitsemani Sophien treenikuvia 2,5 vuoden säännöllisen treenaamisen jälkeen. En ehkä ihan samaan pyri mutta vähän kuitenkin siihen suuntaan.

Tällä hetkellä painan noin 4-5 kiloa liikaa Inbody-mittauksen perusteella. Rasvaprosenttikin on vähän liian korkea. Mutta en aio keskittyä näihin, vaan tavoittelen tuloksia treenissä. Haluan nimenomaan voimaa ja ketteryyttää, toimintakykyä. On kuitenkin kiva laittaa tavoitteita numeroiksi, niin muotoilin Heianheiaankin seuraavat asiat:

• Leuanveto ilman kevitystä (-20g tällä hetkellä).
• Kyykky +oma massa (-14kg).
• Maastaveto +oma massa (-29kg).
• Penkkipunnerrus 50kg (-12,5kg).

Leuanveto on ollut tavoitteena jo pitkään. Jos olisin vähän kevyempi, se saattaisi mennä, vaikka lihaskoordinaatio ei ole vielä kunnossa. Kokeilen lähes joka treenikerran lopuksi leuanvetoa laitteessa, jossa voi kevittää omaa massaa. Pitäisi joskus muistaa kokeilla leukoja ennen treeniä, niin tietäisi paremmin, jaksaako niitä. Nyt muistan sen vasta lopuksi, jolloin olen jo käyttänyt voimani muihin harjoituksiin.

Kyykky on minulle haastava, koska siinä pelkään sekä polveni että selkäni puolesta. Olen lisännyt painoa tosi maltillisesti. Viimeksi oli jo viimeisessä sarjassa isot kiekot tangossa. Mutta silti puuttuu vielä melkein 14 kiloa siitä, mitä painan tällä hetkellä. Tavoite nousee sitten, kun olen varma, että selkä ja polvi ovat kunnossa.

Maastavetoa olen tehnyt nyt vasta pari kertaa. Selkäpenkissä on hankala lisätä painoa eikä toistojakaan voi tehdä määrättömästi, joten maastaveto palvelee kasvavia voimia paremmin. En ole vielä uskaltanut lisätä isompia kiekkoja kuitenkaan, joten tavoite on vielä melko kaukana. Uskoisin silti, että kehitys etenee tässä nopeammin kuin kyykyissä, koska kyse on yksinkertaisesta nostosta, joka ei vaadi niin paljon koordinaatiota.

Penkkipunnerrus kiehtoo aika paljon. Itse asiassa olen enää 10 kilon päässä tavoitteesta. Penkkipunnerruksen kanssa ongelma on se, että olen usein tekemässä sitä yksin, enkä siksi uskalla tehdä maksimiyrityksiä. Voi olla, että tuo 50kg voisi jo mennäkin, jos tekisin vain lyhyitä sarjoja isommilla kiekoilla, mutta käytännössä en ole rohjennut kokeilla. Kaveria odotellessa.

Lisätavoitteeksi laitan tähän vielä pari ensi vuoden aikana haluamaani asiaa: Haluan pystyä kiipeämään köyttä pitkin ylös niin kuin muksuna. Alkuun jalkoja tukena käyttäen, myöhemmin ehkä pelkillä käsillä. Samoin haluan pystyä liikkumaan apinatyyliin käsillä vaakasuorassa olevia tikapuita pitkin, sitäkin muksuna olen tehnyt ihan noin vaan. Haluan sen toimintakyvyn takaisin. Missä näitä voisin harjoitella? Pitääkö vaan ottaa härkää sarvista ja mennä crossfit/-training-kurssille? Kiinnostaisi kyllä, mutta kehtaako tällä huonolla kunnolla vielä..?

Tässä vuosien varrella olen muuttanut mieltäni hyvästä treenitavasta vähitellen. Ennen ajattelin kaikki harjoitukset aina puhtaasti lihaskohtaisesti, virheettömällä tekniikalla ja hitailla toistoilla. Kehonrakennustyyliin, ei mitään virheliikkeitä tai heilumisia. Paheksuin ihmisiä, jotka treenasivat toisella tavalla, väärällä tai tehottomalla tekniikalla, esimerkiksi hauiskäännöissä kropan liikettä apuna käyttäen. Edelleen teen itse harjoitukset enimmäkseen kohdistetusti, mutta olen oppinut, että kropan liike ei viekään tehoa treenistä, vaan päinvastoin siirtää tehon useammille lihaksille samanaikaisesti. Mitä väliä sillä on lopulta tällaiselle peruskuntoilijalle, kuinka puhtaasti yhtä ja tiettyä lihasta harjoittaa? Eikö ole parempi, että koko kroppa saa osansa rasituksesta kuin vain tietyt valitut lihakset? Mikään ohjelma ei kuitenkaan kata jokaista lihasta. Toimintakyvyn kannalta koen paremmaksi, että osaan ottaa tehoa avuksi muistakin lihaksista. Harvoin mitään arkielämän askaretta pitää suorittaa pelkillä hauiksilla, vaan kyllä esimerkiksi noissa tallihommissa tarvitsen koko kropan lihaksistoa. Keinotekoisesta yhden lihaksen keskitetystä pumppaamisesta kokonaisvaltaiseen lihaskuntoon, tämä on ollut suuri ajattelun muutos minulle. Suvaitsevaisuus on kasvanut enkä pidä enää omaa tapaani ainoana oikeana. Toki edelleen kammottaa katsoa, jos joku viuhtoo isojen painojen kanssa täysin rikkonaisella tekniikalla suurella loukkaantumisriskillä, mutta yleensä kyse ei ole siitä. Ne eri tavalla treenaavat tyypit ovat usein vahvoja ja kovakuntoisia, ei voi siis väittää, että niiden treeni olisi tehotonta.

Muutoksia

Vasen kuva marraskuulta, oikeanpuoleinen eilen kiireessä ja vähän nolona salilla napattu. Koska oli hienot uudet treenivaatteet. On tässä jonkin verran jo muutakin nosteltu kuin oluttuoppia.

 

Edit: Nämä alemmat kuvat otin tänään iltatreenin jälkeen tyhjässä pukuhuoneessa - muuten ei kehtaa kuvata vielä. Sain melkoisen inspiraation treeniin, kun katselin Sophie Arvebrinkin kuvia Facebookissa. Mahtava mimmi! Ehkä ihan samaan tasoon en pyri, mutta kroppani tuskin kovin paljon koskaan tulee kutistumaan, joten minun kannattaa ennemmin pyrkiä saamaan lihakset näkyviin. Ruokavaliota en ole innokas muuttamaan tällä hetkellä, koska jotain muutakin yritän tässä elämässä tehdä kuin kyttäillä peiliin. Mutta välillä peiliin katsominen on vaan niin kivaa!

Ei jouluruokaähkyä

Haluan tasapuolisesti ärsyttää kaikkia kertomalla, että en syönyt liikaa ruokaa enkä suklaata joulunkaan takia, vaan oloni on hyvä, ja aion lähteä tästä nyt salille testaamaan, kuinka joulunalusalesta ostamani uudet jumppavaatteet toimivat käytännössä. Hyvältä ainakin näyttävät päällä. Ei muuta tässä kohtaa.

Hyvää joulua!

Missä tulokset?

Pikkujoulunotkahdusta lukuunottamatta koko syksy on painettu vähintään 3krt viikossa salilla. Olen käynyt myös muutaman kerran uimassa. Tammikuussa olisi tarkotus uida enemmän OAJ:n sponssauksella. Olo on ollut enimmäkseen hyvä ja liikkuvien punttien koko kasvanu hyvää tahtia. Niinpä olisin odottanu ennen ja jälkeen -kuviin näkyviin suurempia muutoksia. Koska salilla katselen mielelläni peilikuvaani, joka näyttää nyt niin paljon paremmalta. Ryhti ja käsivarret erityisesti. Niinpä otin melkein päivälleen 5kk myöhemmin samanlaiset kuvat kuin ennen treenien aloittamista viime heinäkuussa. Noh. Katsotaan vaikka seuraavan 5kk kuluttua uudestaan. Pitää vain uskoa siihen, että ekoissa kuvissa paksuus tulee rasvasta ja toisissa lihaksista...

  

  

Vasemmanpuoleiset 22.7.2013, oikeanpuoleiset 21.12.2013.

Motivaatio onneksi tästä vain kasvaa. Ruokavaliota en ala tarkoituksella muuttaa. Onhan se jo vähän tässä ihan näläntunteesta johtuen muuttunutkin. Syön enemmän suolaista ja proteiinipitoista ja vähemmän makeaa. Nestevajaukseen pitää ensi vuonna kiinnittää enemmän huomiota, nyt olen kärsinyt paljon lihaskramppeja ja päänsärkyä, kun olen juonut vettä liian vähän treenipäivinä. Ja muinakin päivinä.

Joulumieltä

Vihdoin tuli taas se päivä, kun treeni alkoi kulkea. Mahtava tunne. Venytys tuntui hyvältä ja painot kevyiltä, olo oli hyvä alusta loppuun asti. Mieliala nousi välittömästi. Energia pursui yli, hymy jäi päälle. Siitä tiedän olevani melkein onnellinen, kun yksinään kadulla kävellessäni yhtäkkiä tajuan hymyileväni.

Hymyssä on hymyilijälle parantavaa voimaa. Kun mieli meinaa vetää mustaksi, hymyilen joskus väkisin. Se auttaa. Kai se toimii hermoissa molempiin suuntiin: Kun olen iloinen, kasvoilleni tulee hymy / Kun hymyilen, mieleni tulee iloiseksi.

Aina näin ei ole ollut, mutta jos nyt on, se varmaan kertoo siitä, että olen onnistunut itse menemään eteenpäin. Ilman mitään lääkkeitä tai ammattiauttajia. Ajatus siitä saa minut tyytyväiseksi. Olen kova ja vahva. Pärjään. Putoan jaloilleni. Kestän kipua. Arvostan näitä asioita itsessäni.

Samaan aikaan tiedän, että en tällä hetkellä tunne mitään muita ihmisiä kohtaan. Kaikki tunteeni kohdistuvat tällä hetkellä vain itseeni. Vähäisessä määrin tunnen empatiaa, mutta esimerkiksi ajatus ihastumisesta tai rakastumisesta on edelleen todella kaukainen. Tapaamani uudet ihmiset analysoin kylmästi ja annan mennä ohi. En osaa reagoida edes toisten suruun. Tunteita herättävät lähinnä lehdistä lukemani eläinkohtalot tai eläinten kohtaaminen.

Ajattelen, että kun kiellän negatiiviset tunteeni, joudun samalla sulkemaan kaikki ne hyvätkin tunteet muista ihmisistä. Jotta en tuntisi jatkuvaa vihaa ja katkeruutta, en voi myöskään antaa minkään rakastumisen tai rakkauden tunteen päästä pinnalle. Olen jäässä. Aion pysyäkin toistaiseksi. Nautin pikkuasioista ilman suuria tunteita.

Hyvät fiilikset haen salilta ja hyvästä ruoasta. Hyvästä seurasta. Keskusteluista ystävien kanssa. Pienistä salaisuuksista, jotka pidän ikuisesti itselläni. Suunnitelmista, joita olen vähän täälläkin paljastanut mutta joista en puhu. Siitä, että Netflixissä on 6 kautta toista suosikkisarjaani Supernaturalia. Da-Capo -suklaarasioista. Kitaransoiton opettelusta. Joulunvietosta. Siitä, että elän.

Parempaa elämää

Morkkis ei meinaa antaa periksi. En saa itseäni liikkeelle millään. Salille siis. Enkä edes ulos. Olin niin menossa kohti kaikkea parempaa, mutta itsekontrollin pettäminen pikkujouluissa potkaisi niin kovaa vastapalloon, että vieläkin on ilmat pihalla.

Puoliväkisin kävin tällä viikolla kerran yhtenä iltana salilla, vaikka oli suunnitelmia kaikenlaisista tehokkaista aamutreeneistäkin. Käytännössä ei onnistunut. Nyt istun tässä näpyttelemässä, vaikka piti mennä jo pari tuntia sitten rautaa nostelemaan. Siirsin reenit aamuun, vaikka autokin olisi tuolla kadun varressa odottamassa. Nyt se täytyy käydä sieltä siirtämässä halliin joka tapauksessa. Eikö siinä nyt samalla voisi vielä pusertaa itsensä käymään salilla? Voisi varmaan, mutta ei huvita. Tipuin jonnekin antimotivaatio-suohon, kun kaksi päivää meni sykkeitä tasaillessa oman mokan takia. Omia mokia ei saisi tapahtua, koska minun luonteellani ei anneta mitään itselle anteeksi, jos oikeasti koen syyllisyyttä jostain. Sitä ei usein tunnu, mutta silloin kun tuntuu, koko maailma kaatuu päälle.

Olen miettinyt monelta kannalta tätä elämääni. On hyviä asioita, jotka eivät olisi mahdollisia, jos olisin elänyt siten kuin olen haaveillut elämäni sujuvan. Mutta on myös se puoli, jota en olisi koskaan kaivannut itsestäni esiin ja joka olisi pysynyt piilossa, jos olisin saanut sen perhekeskeisen unelmakuvion toteutumaan. Jos nyt kutsun sitä vaikka pimeäksi puoleksi. Se saa minut vajoamaan synkkyyteen ja pohtimaan elämän turhuutta, virheitä ja menetettyjä tilaisuuksia. Sen ollessa vallalla en nauti mistään, vaikka ulospäin näytän samalta kuin muulloinkin. Tällä hetkellä se repii minua alas hyvistä fiiliksistä, joita treenaaminen ja muu aktiivisuus tuotti. Ei kiinnosta mikään muukaan, ei treffeille lähteminen, ei ihmisten tapaaminen, ei juhliminen, ei mikään.

Päätin jo, että alkoholia en enää missään juhlissa ota. En ryhdy absolutistiksi, koska se on mielestäni tyhmää ja tuottaa vain suuren houtuksen, johon varmasti lankeaa. Siis minulle. Jollekulle se on tietysti paras vaihtoehto. Mutta juhlat ja humala eivät sovi yhteen. Olen kyllästynyt olemaan humalassa. Se on tylsää. Se tekee mielen tylsäksi. Olen parempi ihminen ilman humalaa.

Valoisampi puoleni on iloinen ja sosiaalinen ihminen, joka saa aikaan vaikka mitä. Se oli jo melkein kokonaan esillä. Nyt haluan sen takaisin. Pimeä minä saa kadota.

Onnea Suomi!

Joukossa tyhmyys tiivistyy

En voi ymmärtää noita itsenäisyysjuhlia muka vastustavia rähisijöitä. Täysääliöitä ovat, ei järjen hiventä. Kukahan ne heidän aiheuttamansa tuhot maksaa? Ettei vaan samat veronmaksajat, joiden vähistä varoista kuulemma nuo itsenäisyysjuhlatkin maksetaan. Kukahan niitä veroja mahtaa eniten maksaa? Tuskin ovat ne mielenosoittajatyperykset suurimpia verotulojen kartuttajia. Samat tyypit ovat vaatimassa ilmaista elämää, jota osa ehkä käytännössäkin viettää. Sori vaan, urpot. Menkää jonnekin, missä yhteiskunta ei anna teille mitään, ei sosiaaliturvaa, ei sairaanhoitoa, perusterveydenhuollosta puhumattakaan. Minun rakas Suomeni ei teitä tarvitse eikä kaipaa, menkää pois. Mieluummin ottaisin tilallenne tuplamäärin hyväkäytöksisiä ahkeria maahanmuuttajia, jotka osaavat arvostaa meidän hyvää yhteiskuntaamme, rauhaa ja itsenäisyyttä, joka kaiken tämän mahdollistaa. Jotka ovat valmiita tekemään töitä paitsi oman hyvinvointinsa myös yhteiskunnan eteen. Rähinöitsijät, olette säälittäviä luusereita. Hankkikaa oikea elämä. Älkää pilatko sitä hyvää, minkä olemme Suomessa saavuttaneet.

\\Edit 7.12.: Vaihdoin termin "mielenosoittajat" korostamastani lauseesta pois, koska kyllä mieltään saa tietenkin osoittaa, jos on tyytymätön. Mutta tuo mellakointi, sitä ei tänne tarvita. Typerä väkivaltainen käytös ei aja kenenkään asiaa yhtään eteenpäin, se vain suurentaa kuilua ja koventaa tilannetta ja ihmisten suhtautumista. Erityisen kiukkuinen olen siitä, että nämä kännissä hosuvat vähäjärkiset kävivät ratsupoliisin hevosten kimppuun ja vahingoittivat niitä. Ei Suomessa ole tarvinnut varmaankaan missään tapahtumassa ennen tätä juurikaan varustaa poliisin hevosia haarniskalla, mutta nyt olisi ollut syytä. Eikä olisi ollut pahitteeksi, jos hevosille olisi opetettu mojovan sivupotkun käyttö käskystä. Olisi voinut mennä väkivaltaurpolle sanoma paremmin perille, kun olisi saanut hokkikenkää kylkeen. Tai vaikka otsaan. Se olisi ollut täysin itse ansaittua. Nyt vaan taisi käydä niin, että joku rauhassa paikalla seisoskeleva sai pillastuneen hevosen niskaansa, kun joku pöljä keksi heittää hevosia ilotulitepommeilla ja muilla esineillä.

Juhlatunnelmat

Tällä hetkellä taustamusiikkina soi Finlandia. Katsoin linnanjuhlat ja aktiivisesti seurasin kommentointia Twitterissä, osallistuinkin. Hienoja pukuja ja mahtava ohjelma. Ehkä me suomalaiset olemme synkkämielisiä, mutta mitä siitä. Komeaa ja juhlavaa. Ehkä niitä perinteisiä linnanjuhliakin voisi kehittää ohjelmallisempaan suuntaan. Tänä vuonna juhlissa edusti myös suuressa määrin ihan tavallinen kansa, minkä haastatteluistakin huomasi. Porilaisuus oli myös mukavasti esillä ja paljon satakuntalaisia näkyi juhlavieraiden joukossa.

Eipä ihan jokainen tavis ollut valmistautunut puhumaan suorassa tv-lähetyksessä eikä oikein saanut siinä äkkiseltään ajatuksiaan esille. Hassu jäätyminen tapahtui sille nuorelle söpölle skeittipojalle. Mutta minua kyllä alkoi enemmän nolottaa Twitter-kommentointi, joka lyttäsi poikaparan ihan täysin. Olisikohan sitä itse saanut sanaa suustaan vastaavassa tilanteessa, vaikka periaatteessa olen jollain tapaa ammattilainen puhumaan ja reagoimaan yllättäviinkin tilanteisiin? Saihan poika kuitenkin lopulta esille ihan hyviäkin asioita, kun kokosi itsensä. Mitä sitten, jos puheessa vilisi "niiku sillee"? Hän oli aito ja avoin. Sympatiani ansaitsi.

Itsenäisyys

Viime vuonna pohdin itsenäisyyttä toisenlaisesta näkökulmasta. Tänä vuonna itsenäisyys merkitsee minulle sanana vielä enemmän. Uutena ulottuvuutena on oma itsenäisyyteni, joka on vuoden aikana vahvistunut. Itsenäisyys tarkoittaa minulle sitä, että olen selviytyjäpersoona. En ole enää elämää kalenteri kädessä suunnitteleva valmistautuja ja suorittaja, mitä arvostin itsessäni nuorena eniten, vaan spontaanimpi suunnittelemattomuudesta selviytyvä, vahva ihminen. Kaikki elämäni vaiheet ovat tehneet minusta tällaisen. Yritän löytää hitusia suunnitelmallisuudesta takaisin, mutta luotan siihen, että selviydyn tilanteesta kuin tilanteesta ilman käsikirjoitustakin. Uskon itseeni ja elämään. Toivon, että en enää koskaan sorru antamaan murustakaan tästä itsenäisyydestäni pois. Tukea voin ottaa muiltakin, mutta minä itse, vain minä, elän tämän elämän. Haluan sen olevan hyvä ja pitkä. Haluan uskoa tulevaisuuteen.

Lupa on

Tämä viikonloppu ei ollut treeniviikonloppu. Vedin juuri loputkin pikkujoululahjasuklaasta sokerikokiksen kera. Harkinnassa vielä avata Manchego-juusto paketti, kyllä sekin uppoaa kokonaan, jos vaan aloitan. Annoin itselleni luvan mässytellä, koska eilen päivän ainoa ateria oli pikanuudelit ja muutama keksi valkohomejuuston kanssa. Huomenna aamulla olisi tarkoitus mennä taas salille ja palata ruotuun. Aamulla, koska illalla saattaisi jäädä väliin. Aamulla, koska on pakko saada tämä seonnut vuorokausirytmi edes suunnilleen oikeaan aikaan, jotta saan kaikki työt ja suunnitelmat toteutumaan.

Niin. On suunnitelmia. Projekti etenee aina välillä ja se tarvitsisi enemmän aikaa. Siksi haluaisin pystyä treenaamaan aamulla. Siispä opettelen. Kävin jostain keskustelupalstalta etsimässä motivaatiota sanojen pyörittelyyn. Jossain puhuttiin synopsiksesta. Onhan minulla sellainen. Tajusin, että se kaipaisi päivitystä, koska moni asia on lähtenyt kehittymään omalla painollaan paremmin kuin alunperin olin kuvitellut. Voi olla, että lopputulos onkin vähän erilainen sen vuoksi. Pitäisi ehkä myös rohkaistua ja ottaa selvää, miten voisin saada ulkopuolista palautetta. Koska itsehän pidän välillä tuotostani aivan paskana tai huippuhyvänä, riippuu täysin päivästä.

Tarina on kerrottava, mutta en vielä tiedä, mitä sillä sen jälkeen teen. Kun toinenkin tarina olisi jo tuloillaan. Mietin joka päivä, onko tämä taas se sama juttu: mitään en koskaan saa valmiiksi, kun mielenkiinto loikkaa jo seuraavaan kohteeseen. On niitä ADD-piirteitä nimittäin, kirjoitinko niistä joskus? Olen tässä kaiken muun pohdinnan ohessa saanut itsestäni muutaman asian selville, ja nuo ovat kyllä ihan todellisia edelleen. Elämänhallintani voisi todellakin olla parempaa.

Mutta 48241.

Pikkujouluja ja olotiloja

Työpaikan pikkujoulut. Meillä oli niin kivaa, etten huomannut, kuinka viinilasini oli koko ajan täynnä. Pitkästä aikaa unohdin, että lasia pitäisi aina täyttää itse, ettei juo kannullista viiniä lähes huomaamattaan. Ihan oma mokani oli myös se, että lähdin bileisiin syömättä kunnolla ruokaa päivällä. Onneksi tarjolla oli mahtava pikkujouluateria, ja ilta olikin oikein onnistunut joka tavalla. Aamuyön tunnit sen sijaan olisin voinut käyttää järkevämminkin, esimerkiksi jättämällä baarikäynnin kokonaan väliin. Tai en tiedä, olisiko se enää mitään muuttanut. Siitä olen kuitenkin iloinen, että yhteisestä taksikyydistä huolimatta vältin PK:n tälläkin kertaa. Mutta siitä PK:n edestä olisi jo kannattanut kävellä kotiin eikä toiseen baarin.

Tämä päivä menikin sitten toipuessa. Ei ollut sillä tavalla paha olo, että olisi oksettanut, mutta aivan kammottava kuolemanpelkotila koko päivän. Sydän ei tykkää krapulasta. Se hakkasi ihan miten sattuu, ja oli mahdotonta nousta ylös sängystä, koska ilmeisesti verenpaine laski niin alas, että silmissä pimeni heti. Jos rytmihäiriöt on muutenkin ärsyttäviä, niin nämä tämänpäiväiset jyskytykset oli ihan eri tasolla. Huhhuh. Päivän sisältö on ollut vaihtelevantasoista morkkista, jalkojen kramppaamista ja puhelimen näpläystä, koska mitään muuta ei voinut maatessa tehdä. Jossain vaiheessa hoipuin keittiöön sen verran, että join lasin maitoa ja nappasin palasokerilaatikon mukaani. Kymmenen imeskellyn sokeripalan jälkeen sydänkin alkoi rauhoittua. Nukahdin ja heräsin janoon. Söin pikanuudeleita ja join vettä. Elämä voittaa.

Olen jo pitkään miettinyt, että yöelämä baareissa ei oikeastaan kiinnosta minua enää yhtään. Eikä tuollainen humalassa koheltaminenkaan. Tänä vuonna olen vältellyt humalassa olemista aika hyvin, mutta siitä on ollut sen verran harmia, että rajat hämärtyvät. En tiedä enää, minkä verran on minulle liikaa. Mistä pääsen pohtimaan taas kerran sitä, miksi pitäisi tietää niitä rajoja ylipäätään. Miksi juoda niin paljon, että on humalassa, jos ei kuitenkaan halua olla liian humalassa? Hauskinta alkoholia nauttineena on silloin, kun istutaan hyvässä seurassa kuppilassa eikä kaadeta juomia vauhdilla kurkusta alas, vaan nautitaan niistä ja ehkä hyvästä ruoasta samalla. Yökerhossa sata lasissa juoma toisensa perään huonoa musaa liian kovaa kuunnellen ja tahmealla tanssilattialla heiluen ei ole ollenkaan sellaista elämää, mitä kaipaan. Enkä tykkää siitäkään, että vedetään ensin pohjat jossain ja sen jälkeen lähdetään sekoilemaan ravintolaan. Sitähän nuo pikkujoulut ovat joka vuosi olleet.

En usko mihinkään ääripäähän, totaalikieltäytymiseen alkoholista tai satunnaisesta humalastakaan, mutta tosissani suunnittelen nyt pistäväni korkin vähäksi aikaa kiinni. En sillä tavalla, ettenkö voisi lasillista ottaa jossain tilanteessa, mutta tuo juhlimisen vauhdittaminen alkoholilla saa kyllä jäädä. Jos olen tänä vuonna käynyt läpi rankkoja vaiheita ja muuttanut elämääni muutenkin, niin tämä olkoon viimeinen iso muutos. Terveys kiinnostaa taas, haen kiksini mieluummin kuntosalilta ja uima-altaasta kuin kännisekoilusta. Endorfiini on paras päihde.

Self Control

Kuinka oppia uudestaan hallitsemaan ajankäyttöä, kun on hylännyt kalenterin päivittämisen ja kellon käyttämisen. Kuinka oppia uudestaan kontrolloimaan tekemisiään, kun on päästänyt irti kaikista sitoumuksista ja vastuista, joista ei ole ihan äärimmäisen pakko pitää kiinni?

Tauko on tehnyt hyvää, mutta nyt se riittää. Tarvitsen itsekontrollia, jotta elämäni voi muuttua paremmaksi. En sellaista tiukkapipoista nipottamista, mitä joskus nuorempana vähän jopa arvostin, vaan sellaista rentoa elämänhallintaa.

Aika paljon olen onnistunutkin korjaamaan. En juurikaan enää myöhästele mistään. Paitsi aamuisin. Aamut ovat pahoja. Varaan puolitoista tuntia lähtöaikaa, silti ei mene putkeen. Sama toimet iltapäivällä vievät vain 20 minuuttia, aamulla kaikki on kuin hidastetusta filmistä.

Mikä auttaa? Malli. Kun löytää yhden ihmisen, jota arvostaa, ja yrittää tehdä asiat samoin, pääsee alkuun. Jos sattuu samaan aikaan löytämään toisenkin, halu elää paremmin vahvistuu. Pitää elää niin, että on valmis siihen sattumaan, että huomenna unelma voi toteutua. Vain silloin voi käyttää tilaisuuden hyväkseen. Jos ei noudata mitään aikatauluja, ei ole koskaan valmis vastaanottamaan mitään hyvää.

Joskus kauan sitten 80-luvulla kuuntelin paljon tällaista biisiä. Ei ollut siinä iässä hajuakaan, mistä biisi kertoi, mutta enpä todellakaan nyt aikuisempanakaan osannut odottaa tällaista videota. Melko friikkiä. Jopa niin, että mennään oikeastaan jonkinlaisen taide-elämyksen puolelle. Painajainen, "I'm living in the horrorest of my dreams". Huhhuh.

Rollercoasterlife

Elämä on vuoristorataa. Juuri kun luulee menevänsä vihdoin ylöspäin, onkin jo kääntynyt alamäkeen. Toisinaan kauhistuttaa, toisinaan nauttii vauhdista. Siinä se viehätys onkin. Välillä ei jaksaisi millään kiivetä ylös. Nousun aikana kuvittelee, että kun pääsee ylös, on hetken aikaa tasaista. Yleensä ei ole.

Beaujolais Nouveau 2013

Ostin kolme, join jo yhden. Hyvää oli.

Kitara

Pudotettu, haljennut ja kertaalleen liimattu puoliakustinen Framus 1960-luvulta. Hyvin vähän taitoa, aavistus musikaalisuudesta mutta paljon intoa. Seurauksena käsittämätön kipu oikeanpuoleisissa lihaksissa kaulassa ja niskassa, olkapäässä sekä ranteessa. Vasen puoli kerrankin ihan normaalintuntuinen oikeaan verrattuna. Vaikeaa on.

Madonnan käsivarret

Ne 90-luvun lopun tai 2000-luvun alun, ne on hienot. Tahdon samanlaiset mutta isommilla lihaksilla. Treeni-into edelleen 100%. Selvästi havaittavissa kehitystä madonna-käsien suuntaan jo.

Siivous

Tahdon robotti-imurin. Vihaan imuroimista. Huomenna on siivouspäivä.

Talvi

Ihana vuodenaika, saisi jo tulla. Kunnolla, lumen kanssa. Valoa vähän kaipaan, vaikka toisaalta pimeäkin on hienoa. Hepan kanssa vaan tylsää möllöttää aina pimeässä, kun ei pääse töistä valoisaan aikaan.

Provosointi ja oma hyvinvointi

Voin paremmin selvästi, koska haluan kilpailla hyvinvoinnissa, elämäntavoissa, kauneudessa, jopa ahkeruudessa sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat aliarvioineet minua viime vuosien aikana. Näytän niille kaikille, että olen enemmän. Teen mitä haluan, koska pystyn siihen.

Narsismi

Näytän tyrmäävältä pikkujoulumekossa. Kyllä. Uskon siihen. Treenit jatkuu, minusta tulee parempi.

Dream on

Koulu alkoi elokuun puolivälissä. Syyskuun puolella aloin käydä säännöllisesti kuntosalilla. Työkaveri sai jotenkin oudolla tavalla motivaation heräämään. Salilla käyminen ruokkii mukavasti narsistista puoltani. Vähän vielä kun treenaan, näytän paremmalta. Mutta ennen kaikkea, olen vahvempi. Jostain ihme syystä haluaisin olla todella vahva. Tunnistin itsessäni sen tarpeen jo ihan muksusta lähtien. Halusin pystyä samaan kuin pojatkin. Muksuna eroa ei niin kovin paljon vielä ollutkaan.

Mutta nyt on. Kyllä syö naista, kun tuolla uimahallin salilla omat oppilaat, vähän vielä rimpulat teinipojat, tulee ja lataa penkille tankoon lämmittelyä varten kympin kiekot ja nostelee niillä nopeita toistoja pitkän sarjan. Miksi en edes parin kuukauden treenin jälkeen pääse tuohon? Puhumattakaan niistä punteista, millä ne pojat nostelee lämmittelyn jälkeen. Tänään minulla oli tangossa 15kg, eli valtavat 35kg nostin yhteensä. Se meni 5 kertaa. Tosin tänään oli vähän huono päivä, kroppa ei ollut oikein vireessä. Mutta kuitenkin, pojat lämmittelikin suuremmilla painoilla. Taidan jatkossa tehdä pelkkää penkkitreeniä, tavoitteena punnertaa oma paino ylös lopulta. Tavoite on toki mahdollinen vain siinä tapauksessa, että laihdun 20kg tästä nykyisestä painosta. Tai no, jos en laihdukaan, niin eihän tarvitse kuin tuplata tuo tänään nosteltu määrä...

Otin joskus taannoin kesällä kuvia, joihin voisin verrata sitten kun olen hurjasti treenannut. Ennen-kuvia. Jälkeen-kuvat saa vielä odottaa, vaikka on tässä kropassa jo aika paljon muutosta tapahtunut. Ainakin omasta mielestä. Käsivarret näyttää jo aika hyvältä edestäpäin. Sivulta en ole tyytyväinen. Vatsalihakset on tiukat, tosin jotain voisi tapahtua myös niitä peittävälle rasvakerrokselle, että komea six-packini näkyisi muillekin. Pohkeetkin on kauniimmat, vaikka en ole niitä erityisesti treenannutkaan. Pakarat ovat pyöreämmät ja kiinteämmät. Mutta tyytyväisin olen olkapäihin. Kun teen niitä peilin edessä, näen, kuinka kolme erillistä lihassäiettä pullistelee nahan alla kummallakin puolella. Se on hienoa. Jotenkin käsittämätöntä, että olen saanut sen aikaan. Pari kuukautta sitten ne oli vain naisellisen lössöt käsivarret, nyt niissä on samaa muotoa kuin niitten rimpuloiksi haukkumieni teinipoikien käsivarsissa.

Jos treenaan vielä lisää, kohta on myös sitä voimaa. Ennen sitä tavoitteena on kuitenkin näkyvät lihakset. Rasva saa jäädä, kunhan lihakset näkyy sen alta. Laihduttamaan en rupea.

46460

Donkeyboy - Silver Moon

Mitä haluaisin?

Keinoja saada haluamansa: http://www.iltalehti.fi/mieli/2013110317678747_md.shtml

Pakko aina ärsyttää

Tiikeri ei pääse raidoistaan. Minulla on aina menossa jokin ihmiskoe Facebookissa. On hienoa tajuta olevansa oikeassa.

Aluksi positiivisiin päivityksiin tuli runsaasti kannustavaa kommenttia ja peukutusta. Ei tosin samalla tavalla kommentointitulvaa kuin synkkiin ja mieltä purkaviin statuksiin. Mutta mitä positiivisemmaksi ja energiantäyteisemmäksi sisällön kirjoitan, sitä harvempi viitsii tykätä saati kommentoida. Veikkaan, että olen jopa saanut muutaman piilottamaan päivitykseni etusivulta, koska ne ovat niin ylipirteitä. Yksi kaverikin on kadonnut, tosin en tiedä kuka ja miksi.

En silti iloisuudesta valehtele. Vedän vain överiksi, koska haluan nähdä, missä menee ihmisten sietokyvyn raja. Provosoin, oih, rakastan sitä, että herätän ihmisissä tunteita. Olen pikkuhiljaa tajunnut olevani melko huomionhakuinen. En niin paljon, että menisin BB-taloon, mutta ehkä Iholla-ohjelman verran, jos jollakin tapaa sitä mittaisin.

Kehun ja kiitän itseäni hyvistä treeneistä julkisesti. Hehkutan tuloksia, kuinka haba on kasvanut tai kuinka lisään kiekkoa tankoon joka kerta. Saan siitä oikeastikin energiaa ja iloa. Hauskaa on, että saman buustin kokeneet tsemppaavat ja iloitsevat mukana, mutta ne, joille syksy on vaikeaa, pysyvät tavallistakin hiljaisempina. Eivät kommentoi tai tykkää edes niitä asioita, joita yleensä ovat huomioineet.

Facebook-minä on aika suuressakin ristiriidassa oikean minäni kanssa. En ikinä jokapäiväisessä arjessa kohkaa mistään, en hehkuta, en ylistä, en valita enkä vingu mistään. Facebookissa nostan äläkän, koska se provosoi ihmisiä. Välillä yllätyn, kuinka vakavasti ihmiset suhtautuvat sinne kirjoittamiini asioihin oikeassa elämässä. Leikkiähän se vain on. Muka-sosiaalisuutta. Mutta se on silti paras kaverini ja peilini.

You're gonna hear me roar

 

You held me down but I got up. Nih. Ettäs tiedätte. Ihmiset, joiden kanssa olen viimeisen kymmenen vuoden aikana viettänyt eniten aikaa, eivät tiedä yhtään, mihin minä pystyn. Suunnitteilla saattaa olla jotain suurta.

Piti kirjoittaa tähän myös siitä, että epäonnesta tuli sattuman kautta vähän onnea. Tunnen itseni pitkästä aikaa arvokkaaksi ja hyväksi. Joku minut herätti pitkästä unesta ja olen äärettömän kiitollinen. Löydän itseni uudelleen, olen tosi kova ja vahva ihminen, monella tapaa. En tarvinnut mitään kallonkutistajaa enkä mielialalääkkeitä, selvisin itse. Tiesin sen.

Lääkekielteisyyteni on johtanut myös siihen, että sydämeni saa nyt sekoilla ihan luvan kanssa. Lopetin beetasalpaajan käytön. Puolitin ensin annoksen neljännekseen ja totesin, etten halua sitäkään. Haluan, että syke nousee, kun liikun. Haluan pystyä treenaamaan salilla kunnolla. Se on tärkeämpää kuin rytmihäiriöiden välttely. Olen hyväksynyt ne ominaisuudekseni. Niistä ei ole vaaraa, sydän on sähkövikaa lukuun ottamatta terve. Se riittää minulle. Tiesin kyllä senkin. Yskä ärsyttää, mutta parempi yskiä kuin syödä turhaa lääkettä. Lääkäri sanoi, ettei rytmihäiriöitä poista mikään, ja tämä lääke on vain siksi, että minusta tuntuisi paremmalta. Sitä ei ole välttämätöntä syödä, jos en halua. Voin ottaa sitä vaikka vain tarvittaessa, jos häröt joskus yltyvät kovin voimakkaiksi. Kelpaa. Onhan niitä nappeja tuossa vähän jäljelläkin.

Just because it's black in the dark doesn't mean there's no colors

Game on

Mulla on vielä se sama unelma. Nyt mennään 46085.

Pyhäinpäivä

Miksi rakastankaan syksyä. Tänä vuonna on ollut hienoin syksy vuosiin. Aurinkoinen ja värikäs, raikas, puhdistava. Talviaikaan siirtyminen pilaa kaikilta meiltä virka-aikaan töissä olevilta valoisan ajan ulkoilun (paitsi silloin, kun ope on määrätty välitunniksi pihavalvontaan). Mutta ei se oikeastaan haittaa, koska syksyinen pimeys rauhoittaa. Hankalinta se on vain harrastustoiminnan kannalta. Mutta kyllä hepan kanssa voi pimeässäkin lenkkeillä ja se on ihan yhtä mukavaa. Ajatukset lepäävät, kun ei näe liikaa ärsykkeitä. Pimeys ei enää pelota, ei edes pimeä metsä, kun siellä liikkuu hevosen kanssa.

Tänään ikkunasta näkyy talven värit, vaikka lunta ei olekaan. Taivas näyttää talvelta, valo on siniharmaa, hiukan lilahtava. Kaipaan jo talvipakkasia ja kirpeitä kuutamoita, lumista tietä vasten nirskuvia kavioita, korkojen kopinaa jäisillä kaduilla. Jouluvaloja. Kynttilöitä en yleensä polta kotona, mutta on kiva katsella toisten koteihin, joissa istutaan kynttilöiden valossa.

Tänään on pyhäinpäivä. Muistan nimen pyhämiestenpäiväksi, mutta se onkin muutettu joitain vuosia sitten. Muistellaan menneitä ihmisiä. Ihmetellään Halloween-bileitä. Koen Halloween-juhlan tervetulleeksi Suomeenkin. Kaikki syyt juhlia ovat hyviä syitä. Toisia syksyn pimeys masentaa. Miksi sitä ei voisi piristää juhlistamalla vähän synkänoloista vainajien muistelupäivää edeltävänä iltana? Mitä sitten, jos se ei ole ennen kuulunut suomalaiseen perinteeseen?

Onhan se kuulunutkin. Kekriä on vietetty täälläkin. Se on ollut sadonkorjuunjuhla, johon on ehkä saattanut liittyä jotain uskonnollista jo ennen kristinuskon tuloakin, mutta joka tapauksessa juhla pimeän syksyn keskellä. Tavat sekoittuvat ja sulautuvat yhteen, mikään kulttuuri ei ole puhdas toisten vaikutteista. Kukin voi juhlaa viettää omista syistään. Hienointa on se, että juhla kokoaa ihmiset yhteen. Naurislyhdyt voivat olla kurpitsalyhtyjä ja vainajia voi muistella iloisellakin mielellä. Itse mieluummin tulisin muistelluksi iloisesti kuin synkistelyn merkeissä. En halua, että minut muistetaan synkkänä ihmisenä, vaikka sekin puoli löytyy. Haluan, että ensimmäisenä minusta muistetaan hymy.

Halloween-discon valvoja. Ketähän lienee puraissut...

Kiltteys

Tulipa tässä yksin kotiin kävellessä mieleen, missä vaiheessa musta tuli se kiltti koira, joka ei koskaan hauku eikä pure ketään, tottelee enimmäkseen, eikä pyydä eikä vaadi mitään, menee nukkumaan, minne käsketään ja kerää (ei edes kerjää) muilta pöydästä tippuvat muruset? Missä vaiheessa unohdin itseni ykköspaikalta? Haluan takaisin, olen tätä parempi.

Halloween

Tämmöstä. Bileitä odotellessa.

Todellisuuspakoilua

Jännä juttu tuo mielikuvitus. Se muuttaa mustan valkoiseksi ja toisinpäin, ja jos jotain toistaa tarpeeksi itselleen, siihen alkaa uskoa. Ehkä olen viime aikoina paljonkin käyttänyt mielikuvitusta pitääkseni itseni hyvällä tuulella. Se toimii. Silti välillä muistan, ettei asia ole niin kuin kuvittelen, ja romahdan hetkellisesti.

Välillä yllätän itsenikin. Syyslomaksi olisin halunnut paeta jonnekin, missä en olisi ehtinyt ajatella mitään. Onnistui - tavallaan. Pakenin omiin kuvitelmiini. Mutta niistä tulikin sitten ihan muuta ajateltavaa.

Reckless Love – Edge of Our Dreams

Usko, toivo ja rakkaus

Pienillä jutuilla voi olla isoja vaikutuksia. Ehkä aloin jo uskoa, että eläminen kannattaa. Ettei pelkkä elossa pysyminen riitä enää, vaan voin jopa toivoa jotain itselleni. Se rakkaus vain puuttuu. Kai. Hämmentävästi olen ollut välillä ehkä jopa vähän onnellinen. Varovasti. Pelkään, että kaikella on hintansa ja olen jo liian lähellä luottorajaa. Miksi en voisi joskus saada pientä siivua helposti? Miksi kaikesta pitää taistella? Vai onko se niin, että jos jotain saisi helposti, sitä ei osaisi arvostaa?

44672

Näin se etenee. Vähän kerrallaan.
Kalle Ahola – Kesä 1989

44303

Lykke Li – Get Some

42928

Guns N' Roses – Sympathy For The Devil

Kirvatsi ja kipu

Haluan paremman kameran. Oikeastaan haluan paremman puhelimen. Jos yhdistäisin nämä kaksi asiaa, haluaisin ehkä sen Nokian superkamerapuhelimen, 41 megapikseliäkö siinä oli. Koska kameran pitää mahtua taskuun, jotta se on aina mukana.

Valokuvaterapiaa

Kävin pienellä iltalenkillä Kirvatsissa. Kirjurinluodossa. Ei ollut enää vuohia eikä lampaita eikä tainnut olla niitä häkkilintujakaan, mutta ihania värejä löytyi. Lähdin kävelemään selvittääkseni vähän kipeitä ajatuksia, joita välttelin koko eilisen päivän. Ei ne kyllä vielä tuottaneet mitään johtopäätöksiä, mutta sainpahan vähän raitista ilmaa. Tiedän, mikä voisi auttaa, mutta en halua kysyä enää apua. Parempi miettiä tällä kertaa yksin. Kai.

Tässä kuitenkin pari kuvaa lenkiltä.

Leikkipuisto

Tämän altaan muistan lapsuudesta. Kivan kiipeilypuun ovat kasvattaneet, teki mieli kokeilla.

Näin hieno laiva siellä on nykyään...

...ja Angry Birds.

 Punaista

Naapurin villiviinissä on marjoja.

40658

HIM – Heartache Every Moment

39966

HIM – Play Dead

39125

HIM – Tears On Tape

Mopoautoefekti

Subbarista nuppi kaakkoon. Hyvin pärrää pienemmälläkin volyymilla pikkuisessa autossa.

Takana hauska mutta rankka loppuviikko. Monta illanviettoa peräkkäin. Olin oikeasti iloinen ja hyvällä tuulella monta päivää. Tiedän kyllä syyn siihen ihan hyvin, mutta kävikin ilmi, että se onkin tapa, jolla en saisi piristää itseäni. Koska se näyttää muiden silmissä pahalta. Great. Mihin voi aina vedota, että varmimmin saa tämän likan fiilikset alas. Syyllisyyteen.

Tällä kertaa päätin, että v*tut se muille kuuluu. Kukaan muu ei ihan oikeasti voi tietää, mistä on kyse. Voisin väittää jotain ja tehdä toisin. Tai toisinpäin. Enkä ole tilivelvollinen. Olen vapaa tekemään, mitä haluan. Jos joku sitä murehtii, niin aivan vapaasti keskenään. Minä en välitä. Päätin, etten loukkaannu. Koska mistä sitä ikinä tosiaan tietää, mihin minä pystyn.

Kävin muuten kuitenkin tarkistamassa nettideittipalstalla tilanteen tekemieni oharien jälkeen. Tuli paha mieli kaverin puolesta ja poistin koko profiilini. En ole valmis. En jaksa tutustumisvaiheen läpikäyntiä nyt. En tiedä, jaksanko koskaan. Olen deittailumaailmassa autisti, en ymmärrä, mitkä asiat ovat ok missäkin kohtaa. 

Ensin sain turpaani, kun en halunnut heti paljastaa kaikkia mieltymyksiäni. Toisessa tilanteessa onnistuin tekemään jotain, mikä ilmeisesti järkytti muita. Eikä siinä ollut edes kyse mistään deitistä. Heh. Ehkä vähän huono päätös, mutta se nyt sattui menemään niin. Sain haasteen, tartuin siihen. Harvoja yllytyshulluushetkiä elämässäni. Luultavasti se kuitenkin kuvastaa sitä, kuinka itsekeskeisesti ajattelen. Halusin vaan tietää, pystynkö siihen vielä. Ei tullut ollenkaan mieleen, että asia voisi koskea joitakuita muitakin ihmisiä. Tosin, miksi olisin sellaista miettinyt? Ehkä minussa tosiaan on vähän autistisia piirteitä, kun en ymmärrä, miksi toinen tilanne on lähes tabu mutta toinen vastaava kannustuksen arvoinen.

Olen edelleen sitä mieltä, että hyvin harvoja asioita tässä maailmassa tehdään niin, ettei se edes välillisesti liity seksiin. Se on loputon kissa-hiiri -leikki, jokainen etsii paria, on jonkun kanssa, eroaa jostakusta, tyytyy johonkin, odottaa jotain tai jotakuta, vetää puoleensa tai työntää pois. Haluaa tai ei halua. Parisuhde on sopimus tahtoa kaikista vaihtelevista tunteista ja tilanteista huolimatta. Jotkut menevät lupauksen vahvistamiseksi naimisiinkin. Mutta mitä tehdään, kun tahto ei riitäkään? Tai toinen ei tahtonutkaan samaa? Rikotaan lupaukset. Sellaista se on nykymaailmassa. Minä taidan olla sen pari sukupolvea jäljessä, koska minulla olisi ollut tahtoa käydä läpi ties minkä harmaan kallion sen yhden parisuhteen pitääkseni, mutta no, tämä nykymaailma veti maton jalkojen alta. Nyt alan sopeutua. Ja aion olla siinä hyvä.

Yhtä ketterä ja nopea liikkeissäni kuin mopoauto kaupunkiliikenteessä. Valitettavasti se mopoauto joitakuita aina ärsyttää, vaikka etenisi kuinka hyvin.

Ai niin, googlasin taannoin jotain ja sain aikaan runon, jonka lähetin ja joka julkaistiin GooglePoeticsissa tänään:

Tuntui aika osuvalta silloin. Miksei vieläkin.

38134

Motivaatio

Mistä sitä saa? Miksi joskus sitä ei ole? Miksi yhtäkkiä se yllättää?

Sisäinen motivaatio, ulkoinen motivaatio. Ensimmäistä on vaikea löytää silloin, kun elämä potkii kovasti vastapalloon. Jälkimmäinen voi tulla jostain mitättömän kuuloisesta hetkestä, parista sanasta, kivasta hymystä, kehusta, kuuntelemisesta, vertaistuesta, syksyisestä säästä, musiikista, kuvitelmista. Jostain hyvästä kuitenkin. Elän ja käyn kehuilla ja kivoilla sanoilla. Pitäisi viettää enemmän aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka läsnäolollaan saavat hyvälle tuulelle. Olin ehkä joskus itse sellainen, mihin se katosi minusta? Se nimittäin katosi jo vuosia sitten, vähitellen. Miksi elämä tekee meistä kyynisiä?

Otin pitkän aikalisän elämän tietyn tason ylläpitämisestä. Aina ei jaksa välittää siitä, kuinka paljon pölyä on sängyn alla tai irtohiuksia kylpyhuoneen lattialla. On totta, että sotku pitää mielen matalalla, jos sitä ei siivoa pois. Jostain syystä halusin olla järjestelemättä sikin sokin jääneitä tavaroita tosi pitkään. Halusin nähdä, koska menee niin sanotusti yli hilseen. Ei mennyt vielä, mutta joku tönäisi vähän vauhtia.

En tiedä ihan tarkkaan, mistä se tuli, mutta tänään kotiin palatessani yhtäkkiä halusin siivota. Aloitin pyykeistä, tiskikoneen tyhjennyksestä ja täyttämisestä, keittiötasojen tyhjentämisestä, roskien viemisestä (toki olen ns. haisevaa roskaa vienyt koko ajan, mutta "kuivaroskikset" ovat kerääntyneet ihan rauhassa täyteen parin kuukauden ajan), lehtien ja paperien viemisestä, tyhjien pullojen kokoamisesta kasseihin (olen juonut litratolkulla vissyä parin viime viikon aikana) ja kenkien laittamisesta laatikoihin ja kaappiin. Ehkä käyn vielä makuuhuoneen tuoleille kerääntyneet käyttövaatteet läpi, laitan kaappiin tai pyykkiin. Aamulla voisin imuroida, jos ehdin. Pesen vessan ja marsujen tason sekä suihkun lattian, kun menen suihkuun kohta.

Joskus mietin, kuinka kaukana normaali elämä on. Siis sellainen, jossa mennään illalla nukkumaan, noustaan aamulla, syödään aamupalaa, juodaan aamukahvia, mennään töihin, tullaan kotiin, laitetaan ruokaa ja syödään, mennään harrastuksiin, lauantaisin siivotaan ja mennään saunaan, katsotaan telkkaria, sunnuntai chillaillaan. Rytmini on aivan erilainen, koska en koe mitään syytä elää niin kuin muut. Ketä varten pitäisin kämpän järjestyksessä? Miksi ostaisin ja laittaisin ruokaa, vanhaksi se menee kuitenkin, kun kukaan ei syö sitä? Miksi lämmittäisin tunnin saunaa, kun istuisin siellä yksikseni ehkä kymmenen minuuttia, heittäisin kaksi kertaa löylyä ja kävisin suihkussa, voinhan mennä suoraan suihkuun ja säästää sähkölaskussa? Miksi mikään näistä asioista kiinnostaisi minua, kun olen yksin? Olen laiska luonne, en tahdo tehdä turhaa työtä, josta en pidä. Jos tykkäisin jostain noista tehtävistä (paitsi saunominen on kivaa, mutta olen sähköpihistelijä), tekisin niitä, vaikka turhaankin. Mutta en tykkää.

Paitsi tänään. Tänään pitkästä aikaa koin, että voisin taas asua siistissä asunnossa. Pelkään vähän, että huijaan itseäni, mutta ehkä kestän sen, jos sillä saan edes hetkeksi jotain aikaan. Katson nyt ympärilleni ja näen tilaa. Eteinen näyttää hyvältä jo siksi, että kengät ovat poissa. Toki tiedän, että ne ovat sekaisin kaapissa, mutta siinä on alku. Keittiön tyhjät pinnat antavat tiettyä mielenrauhaa. Tajusin myös, että sotku oli vain huuhdeltuja astioita pinossa. Pikku juttu. Tyhjät jääkaapin hyllyt kertovat, että mikään ei ole enää menossa vanhaksi. Ei harmita, kun avaa oven. Käytetyt pyyhkeet eivät hyökkää enää pyykkikaapista ja korista kimppuuni, kun menen kylpyhuoneeseen, kuivausteline ei kerää postia päälleen eteisessä enkä joudu kiertämään sitä halutessani ottaa vaatetta eteisen kaapista. Wc-paperipaali ei tuki kylpyhuoneen oviaukkoa, kun järjestin rullat kaappiin lavuaarin alle, minne ne kuuluvatkin. En vaan ole jaksanut tehdä mitään näistä asioista pitkään aikaan. Koska miksi olisin tehnyt? Miksi?

Olen kuin kyselyikäinen kakara itseäni kohtaan, enkä jaksa keksiä itselleni perusteluja jatkuvasti. Eihän niitä ole. Pitää siis nauttia tästä hetkellisestä mielenhäiriöstä niin kauan kuin sitä kestää. Latasin pesukoneen täyteen farkkuja ja ajastin ohjelman aamuun. Jos herään sen aloittaessa, ehdin imuroida ennen töihinlähtöä. Elämässä pitää olla haaveita, vaikka melkein tietääkin, että villeimmät niistä eivät toteudu (kuten imurointi aamulla ennen töihinlähtöä). Mutta hei, elämä on unelmien toteuttamista. Ehkä olisi aika taas elää.

Kaksinapaista elämää

Ennen puhuttiin maanis-depressiivisyydestä, mutta nykyään taidetaan käyttää nimitystä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Englanniksi bipolar. Vai onko se bi-polar. Kuitenkin vissiin sama asia. En tiedä taudista tai tilasta oikeastaan enempää, kuin mitä Teho-osastosta olen oppinut, mutta tämän kesän tuntemuksiani voisin sovittaa tunneskaalalle vähän samaan tapaan.

Sellainen ihana onnellisuuden tunne on jäänyt puuttumaan, mutta positiivisuus-negatiivisuus -akselilla on hypitty hyvin synkeistä heikosti positiivisiin ja iloisiin fiiliksiin, aika paljon seuran mukaan. Yksin ollessa liu'uttu syvälle pohjamutiinkin, jopa niin syvälle, että olen säikähtänyt, kuinka paljon pimeää omasta päästä tai sielusta voi löytyä, kun ei edes yritä enää kontrolloida tai jarruttaa ajatuksiaan. Olen tuntenut sellaista vihaa, jota en ole aiemmin osannut edes kuvitella. Mustaa, mustaa, mustaa. Vedän sitä puoleeni tai se vetää minua ja tarttuu kiinni. Tarvitsen sitä selviytymiseen, tarvitsen kyyneliä, joita se tuottaa. Kipu on tarpeen, jotta en koskaan enää kokisi samaa.

Paitsi että niin ei pitäisi ajatella. Säännöllisesti käsketään mennä terapiaan, kun vähänkin ärähdän julkisesti vihantunteesta tai painajaisista tai vastaavista. Miksi omat luontaiset keinot eivät riittäisi? Miksi aina pitäisi terapoida jossain oikeassa terapiassa omaa mieltä? Miksi en muka voi tehdä sitä näin itse, kirjoittamalla, puhumalla, huutelemalla Facebookissa? Miten se on muka asian käsittelemättä jättämistä, jos käsittelen sitä itse? Miksi en muka itse olisi oman mieleni ja tunteitteni asiantuntija, jos perehdyn niihin kunnolla? Miksi tarvitsisin jonkin diagnoosin? Miksi haluaisin, että testataan, olenko masentunut? Sehän riippuisi täysin päivästä. Stressaantunut? Sama juttu. Vihahetkellä olen tietysti äärimmäisessä stressitilassa. Mutta puran sen yleensä parissa tunnissa, kun läväytän sen Fb-statukseen muitten luettavaksi. Ensimmäisten kommenttien tullessa olen jo päässyt siitä yli. Olen siinä mielessä easy.

Koen, että pahinta, mitä voisin joutua elämässäni tekemään, olisi kaivaa henkilökohtaisia luurankojani kaapista ja esitellä niitä jollekulle vieraalle ihmiselle sovittuna päivänä sovittuna kellonaikana. Haluan pitää ne ihan yksityisinä muistoinani, olivat kuinka kipeitä tahansa. Haluan pitää ne siellä kaapissa. Kolistelkoon ulos sitten, jos niitä kaappeja joskus joudun avaamaan. Hyvässä lykyssä saavat pölyttyä siellä ikuisesti tai tehdä tilaa uusille luurangoille.

Mieleni on vähän niin kuin meidän mökkijärvemme: Pintavesi on tyyni ja kirkas, vähän tummasävyinen ja yllättävän syvä keskemmältä, pohjaa ei näy. Rantavedessä viihtyy kukkivia lumpeita ja ulpukoita, kepeitä korentoja, pikkukaloja, vesimittareita ja näkinkenkiä. Mutta pohjamutia ei kannata pöllyttää tai muuttuu itsekin niljakkaan mutaiseksi, eikä sitä saa enää kevyellä huuhtomisella pois iholta. Aurinkoisina päivinä vesi on lämmintä pohjaan asti, kylmällä ilmalla järvi kylmenee nopeasti.

Loppukevennyksenä: 35-vuotias ajatteli ostaa kevyttä teinihömppäfantasiaa iltalukemiseksi ja päätyi erääseen uudehkon sarjan alkuosaan pokkarina. Kepeys on suhteellista. Pokkarin fonttikoko ei ollut 35-vuotiaan silmille sopivaa (veikkaan 6-8pt):

Varjojen kaupungit I: Luukaupunki.
Ranskanpastilli peittää neljä riviä tekstiä...

Ketunhäntä

Kampaajakäynnin tuloksena väri vaihtui syksyisemmäksi.

Kolmea eri väriä:
tumma juuri, tummanpunainen pituus ja vaalea latva.

Tykkään. Samalla kertaa tuli myös kulmiin vähän tummempi ilme. Olenkin vallan jättänyt ne hoitamatta viime aikoina. Tavallaan tykkään enemmän luomummasta hiusväristä, mutta näin syksyllä tuntuu paremmalta olla itsekin värikkäämpi. Sopii paremmin yhteen maisemien kanssa. Rakastan syksyä (kunnes kaamea mutakausi alkaa heppahommissa, sen voisi jättää väliin ja siirtyä suoraan lumiseen talveen).

Getting used to

Mitä tapahtuu, mitä teen, minne meen. Aivan järjetön väsymys. En tiedä, onko se lääkitys vai mikä, mutta olen koko ajan nukahtamaisillani. Ajatus tuntuu toimivan normaalia hitaammin. Hetkittäin epäilen jopa puheeni sammaltavan. Toivottavasti kukaan ei kuvittele minun hilluvan humalassa kuitenkaan. Olotila on vähän samanlainen kuin kovassa kuumeessa, ilman sitä kuumetta.

Jotakin muutakin outoa on meneillään minun elämässäni. Etsin jotain, löydän jotain, kadotan jotain, annan jotain pois. Luotan johonkin. Huomaan ihmisiä, joita en ole huomannut ennen. Säälin ihmisiä, joiden elämää pidin ennen tavoiteltavana. Jäädytän tunteita, rakennan suojamuuria ja näköestettä menneisyyden suuntaan. Olen päättänyt olla pitämättä yhteyttä itse. Helvetin vaikea pitää siitä kiinni. Ikävä on välillä niin kova. Mutta en halua tietää enää, mitä tapahtuu. Toivottavasti kukaan ei kerro minulle. Taidan piilottaa sieltä suunnasta tulevat Facebook-päivitykset itseltäni. Tiedän, että heikkona hetkenä menen ne katsomaan, mutta ainakin silloin voin itse valita, milloin näen huonoimmat uutiset. Niitähän on tulossa. Tunnen sen.

Mietin pakoa syyslomaksi maapallon toiselle puolelle. Jonnekin niin hienoon paikkaan, että unohdan kaiken siksi aikaa. New Yorkiin? Jos heti otan selvää, mitä maksaa. Kuka lähtisi seuraksi, ex tempore?

Tahdon tuonne.

Shopping

Löysin täydellisen julistavan T-paidan Sokoksesta:

ATTENTION!
PICK YOUR POISON
FLOWERY SHARP + SWEET
with a bit of
LOVE
just one drop is more than enough
WHEN LOVE TURNS TO POISON

Paitaahan oli tietty muissakin väreissä, tässä vihreä, mutta päädyin mustaan, koska DRAMAQUEEN!