Code

Influenssan jälkeensä jättämä yskä vaan jatkuu. Syön erilaisia Code-alkuisia lääkkeitä, liuosta ja tablettia, mutta mikään ei tunnu auttavan pientä hetkeä pidemmälle. Koko kroppani on ihan uuvuksissa tästä jatkuvasta kröhimisestä ja kakomisesta. En muista, että koskaan aiemmin yskä olisi äitynyt näin hallitsemattomaksi. Välillä en pysty kokonaista lausetta sanomaan ilman, että se katkeaa yskäkohtauksen vuoksi. Hemmetin ärsyttävää, varsinkin, kun työssäni pitäisi pystyä puhumaan ja välillä käyttämään vähän ääntäkin.

Sain tänään kirjeen, jossa todettiin se, minkä jo tiesinkin, eli että minusta ulos kaivettu palanen ei ollut paha. Joten se siitä, elämä jatkuu. Tai jatkuihan se jo muutenkin. Arpikin on kutistunut pelkäksi viivaksi, mutta kyllä se vielä näkyy ja vähän tuntuukin. Itse asiassa se näyttää vähän siltä, kuin joku olisi iskenyt leveäteräisellä puukolla sydäntäni kohti. Jos joku jossain tilanteessa sattuisi kysymään, voisin kehittää tästä jännittävän tarinan...

Hesarissa oli pääkirjoitus siitä, kuinka onnellisuus on kiinni itsestä ja kuinka se on hukassa monilta ihmisiltä siksi, etteivät ne viitsi nähdä vaivaa sen saavuttamiseksi (Jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan). Jutussa oli ihan hyvä pointti, mutta en halunnut linkittää sitä eteenpäin, koska puolittain loukkaannuin siitä. Kaikissa asioissa onni ei ole itsestä kiinni. Totta kai voi kehittää itseäni tai jättää työn, joka tekee minut onnettomaksi, jättää parisuhteen, jos se ei toimi tai muuta vastaavaa. Voin aloittaa kuntoilemisen ja elämäntaparemontin. Ihan jokapäiväisessä elämässäni tiedän kyllä ihmisiä, jotka "paisuttelevat murheitaan, syyttävät joka ongelmasta muita tai ottavat kaiken niin raskaasti, että elämä alkaa ahdistaa" ja joilla on tapana "syyttää hyvinvointivaltion rappiota, työelämän vaatimuksia, maahanmuuttoa, nuivaa puolisoa tai pitkää talvea – aina on joku tai jokin, joka estää oman onnellisuuden."

Kirjoituksessa mainitaan "auttavat ajatukset":

"Päästä irti – älä haudo vihaa sisälläsi.
Ole kiitollinen – keskity hyvään.
Anna anteeksi – älä anna kokemasi vääryyden hallita itseäsi.
Hyväksy se, mihin et voi vaikuttaa. Heittäydy siihen, mihin voit vaikuttaa."

Jep. Näitä minä noudatan, olen aina noudattanut. Mutta. Entä jos näistä mikään ei riitä? Esimerkiksi jos olet rakastunut, mutta suhde ei toimi tai ei ole muuten mahdollinen, voit repiä itsesi siitä irti, mutta et silti varmasti tule yhtään onnellisemmaksi. Jos olet yksin, voit etsiä kumppania, mutta entä jos sitä ei löydy mistään? Vaikka kuinka yrität, et tule onnelliseksi, koska mikään muu toiminta ei korvaa sitä asiaa. Et voi pakottaa ketään rakastamaan itseäsi etkä voi itse yrittää väkisin saada itseäsi rakastumaan, jos et rakastu. Pitääkö tosiaan hyväksyä elämä ilman kumppania ja rakkautta? Heittäytyä johonkin korvaavaan toimintaan, jota voin itse hallita?

Jos olet onneton siksi, että elämästäsi puuttuu rakkaus, et saa sanoa sitä kavereitten kuullen kovin usein ääneen (vrt. Venla Iholla-sarjassa), koska se onkin ärsyttävää tai jopa lapsellista valittamista asiasta, jolle pitäisi vain tehdä jotain. Niin mitä? Mitä sille voi itse tehdä? On tässä nimittäin viitisen vuotta yritetty mutta eipä vaan onnistu. Sanoisin jopa, ettei onnista, koska kyllä se vaan aika lailla tuuria on, löytyykö sopivaa vapaata ihmistä. Välillä jaksaa yrittää uudestaan, mutta enimmäkseen olen yrittänyt unohtaa haaveeni perheen perustamisesta. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että tuskin tulen koskaan olemaan onnellinen sillä tavalla kuin haluaisin. Mutta sitähän kukaan ei halua kuulla, koska sen ääneen sanominen ilmeisesti vie muiltakin fiilikset.

No sori vaan. En voisi olla onnellinen melkein sopivan ihmisen kanssa. Mitä jos sitoutuisin sellaisen kanssa ja kohtaisinkin/saisinkin oikeasti sopivan ihmisen myöhemmin. Saako parempaan vaihtaa? Minä vaihtaisin varmasti. Elämä ei ole reilua.

Moonlight Shadow

Ylimääräisen säätämisen vuoksi kävin illalla kouluratsastusharjoituksen sijasta kuutamoratsastuksella metsässä. Pitää kirjoittaa siitä nyt, kun juuri edellisessä merkinnässäni kehuin, että voin mennä kaksin hepan kanssa pimeään metsään, koska en pelkää enää pimeää.

Metsässä muuten on tähän vuoden aikaan yhdeksän maissa illalla todella pimeää, kun puut ovat lumettomia. Ja puut ovat suuria kuusia. Otsalamppu oli kyllä käytössä, mutta se on aika surkeatehoinen LED-lamppu, se tekee hennon sinisen kajastuksen lumiseen polkuun. Metsää se ei valaise yhtään. Käytännössä edettiin siis sellaisessa sinisävyisessä kuplassa, näin polkua edessä ehkä pari metriä. Hevosen hämäränäkökyvystä en tiedä, mutta koska se ei osunut polulle ellen katsonut sitä polkua itse ja osoittanut lampulla missä se kulkee, epäilen, ettei se paljon enempää nähnyt.

Heppahan on maailman ihanin. Aluksi se vähän kyseli, että ihanko oikeasti vielä tähän aikaan metsään ollaan menossa, mutta muuten se vaan tallusti kaikessa rauhassa eteenpäin. Puolimatkassa tuttua reittiä ei näkynyt mitään valoja mistään suunnasta. Siinä kohdassa minua alkoi vähän jännittää, koska metsässähän saattaisi liikkua vaikka hirvi tai peura. Enkä ihan mene takuuseen siitä, että heppa ei sellaista säikähtäisi. Petoeläimistä puhumattakaan. Mutta eipä siellä mitään eikä ketään näkynyt.

Kääntöpaikalla havaittiin vähän matkan päässä ladulla hiihtäjä.Oikeastaan se oli enemmän kuulo- kuin näköhavainto, koska välissä oli niin paljon puita. Ei säikähdetty sitäkään. Kotimatka samaa reittiä. Ratsastuksellisesti tai liikunnallisesti ajatellen reissu oli turha, käyntiä löysin ohjin mennen tullen. Mutta sain raitista ilmaa, heppa sai haistella tarhan ja tallin ulkopuolista maailmaa (kikkareita polulla) ja näimme tähtitaivaan. Ja tallilta lähtiessäni näin auton ikkunasta ison keltaisen kuun.

Kelloradion kummitus

Viime päivinä lehdissä julkaistuista manaaja-keskusteluista tuli mieleen tämä tarina, jonka vihdoin löysin netistäkin edes jossain muodossa: http://keskustelu.skepsis.fi/Message/Message/160120

Joku ehkä saattaisi jopa muistaa, miten innostuneena selitin, että lapsuuteni/teinivuosieni kummitukselle (ja pimeän pelolleni) löytyi järkeenkäypä ja ei-yliluonnollinen selitys yhdestä Prisma-dokkarista vuonna 2004. Tässä alla lainaus dokumentin transcriptistä suoraan BBC:n ohjelman sivuilta. Ohjelma oli siis BBC Horizon - God on the brain? Prisman suomenkielinen nimi oli Asuuko Jumala aivoissa?

Olisin laittanut olennaisimmasta pätkästä tähän videoclipin, jos olisin saanut sen jostain, mutta se ei ihan helposti onnistunut. Joten sama tekstinä:

"NARRATOR: To ensure that it was genuinely the electromagnetic field that caused the sensed presence, Dr Persinger ran the experiment with the field switched both off and on. Crucially no one was told what the true purpose of the experiment was, merely that it was to do with relaxation. When the results came back, they were impressive. When the machine was on, 80% sensed something. Dr Persinger has taken his research a stage further. He believes naturally occurring electromagnetic fields might also be capable of generating the sensed presence. This, he argues, could explain not just our sense of god, but perhaps other supernatural experiences too - like ghosts.
PERSINGER: We were called by an individual who was concerned about her daughter who was having an experience and people were concerned that she was crazy.
NARRATOR: The girl was having terrible trouble sleeping. Every night she was visited by the most horrific supernatural experience. She would become more and more terrified, convinced that a spirit was in the room with her. Increasingly traumatised, she dreaded going into her bedroom. So Dr Persinger decided to visit the house. He was convinced that the girl's hallucinations had to be the result of hidden, fluctuating, electromagnetic fields. These could be caused, perhaps, by an overhead pylon or an underground fault line. The challenge for Dr Persinger and his colleague, Stan Koren, was to track down the source of these fields. The team used their specially adapted measuring equipment - a plastic milk crate and a roll of copper wire.
PERSINGER: What's your beat frequency for the gigahertz - 15?
KOREN: 15 kilohertz - that's right.
PERSINGER: In certain situations electromagnetic fields are being generated that overlap at what the brain normally generates. Certain individuals, if their brains are sensitive, their brains can interact with these fields to produce all kinds of powerful, very meaningful, experiences that can be called a god, or a haunt, depending upon their interpretation.
Talk about quietude!
So we walk about the house trying to find out where the areas are that may be the sources of the signals. Usually the people tell us on the basis of their experience, they'll say: "This is where it happens."
NARRATOR: Initially the readers the team found were inconclusive, but then they noticed a clock radio in the girl's bedroom.
PERSINGER: We went over and measured and we found that she slept near a clock, and we measured the clock, and the clock had a particular, unusual pattern to it. It was the same basic pattern that we were using to generate the presence in the laboratory. The clock was removed, the phenomena itself terminated.
NARRATOR: Dr Persinger's story sounds almost unbelievable, but there is some evidence that backs up the idea of a connection between supernatural visions and electromagnetic fields. The spectacular Northern Lights are produced when solar storms occur on the sun. These storms can also alter the earth's magnetic fields, and whenever this happens, an increased number of ghostly sightings are reported. And several other scientists have claimed that these fluctuating fields can cause seizures in the brain."

Kummittelu alkoi, kun muutimme omakotitaloon. Sain oman huoneen ja aika pian sain huoneeseeni herätyskelloksi vanhan kelloradion, muistaakseni se tuli mummultani. Tykkäsin siitä, koska olen aina inhonnut herätyskellon ääntä. Radioon oli kiva herätä. Tämä tapahtui joskus 80-luvun puolivälin jälkeen. Muutimme taloon vuonna 1985, kun olin juuri aloittanut ekan luokan koulussa.

Samoihin aikoihin aloin pelätä pimeää voimakkaasti. Minulla oli vilkas mielikuvitus, mutta yleensä kyllä itse erotin kuvittelemani asiat todellisuudesta. "Kummitusta" en kuvitellut, vaan se tuntui erittäin todelliselta. Nukkumaan mennessä ja yleensä juuri kun olin nukahtamaisillani, minusta tuntui voimakkaasti siltä, etten ollut huoneessani yksin. "Läsnäolon tunne" kuvaa sitä kokemusta parhaiten. Saatoin panikoida pimeässä ja tiputella joskus tavaroitakin, kun valot piti saada äkkiä päälle, jotta näkisin, ettei siellä ketään ollut. Lopulta nukuin kattolamppu himmennettynä kaikki yöt, koska muuten en uskaltanut nukahtaa. Se oli minusta aluksi noloa, mutta välttääkseni noloilun, tein pimeänpelostani osan persoonaani, olin tavallaan ylpeä siitä ja kerroin sen mielelläni kaikille. Kaikki eivät kyllä ymmärtäneet, enkä yhtään ihmettele.

Kelloradio oli yöpöydälläni käytössä koko sen ajan, kun asuin kotona. Muutama vuosi sen jälkeen, kun olin muuttanut Helsinkiin, vanha huoneeni yhdistettiin toiseen pieneen makuuhuoneeseen. Remontin yhteydessä vanha kelloradio hävitettiin ja siihen loppui kummittelukin. Tosin olin jo poismuutettuani todennut, että kummitus ei ollut seurannut mukanani, ja itse asiassa muualla kykeninkin jo aika pian nukkumaan kokonaan ilman valoja. Muksunakin saatoin nukkua ilman valoja, jos oli kaveri yökylässä, mutta yksin en koskaan.

Kun kuulin, että äiti ja isä aikovat yhdistää ne vanhat pienet makuuhuoneet ja menettäisin siinä oman huoneeni, se vähän kirpaisi, tulin puolitosissani varoittaneeksi äitiä, että "tiedä sitten, että siinä huoneessa kummittelee, joudutte nukkumaan sen kummituksen kanssa". Kun remppa oli valmis ja näin uuden huoneen ekan kerran, äiti sanoi, ettei siellä mitään kummittele, hyvin on saanut nukutuksi. No ei kai, kun se kummitusradio ei enää ollut siellä, vaikka en siitä silloin vielä tiennytkään. Taisin silloin miettiä, että joko olin hullu tai minulla oli jokin yliaisti, jolla tunsin sen kummituksen läsnäolon, jos kukaan muu ei sitä havainnut.

En varmaan koskaan lakkaa nauramasta tälle jutulle itse. Mutta ainakin omakohtaisesti opin, että yleensä kaikkeen 'hulluuteen' on olemassa järjellinen selitys.

Olin aina ennen ajatellut, että se kummitus oli jollain tapaa hengellinen kokemus ja sillä tavalla hyvin henkilökohtainen asia. Välillä tosiaan pidin sitä nolona ja välillä taas tuntui hienolta, että olin niin erikoislaatuinen, että koin jotain sellaista, mitä toiset eivät havainneet. Epäilin joskus, että päässäni on ehkä vikaa, mutta enimmäkseen luotin siihen, että kokemani on todellista. Koska täytyyhän sitä nyt itseensä luottaa. Samalla tavalla luotin silmiini ja näkööni, kun lampussa oli valo enkä nähnyt huoneessa ketään, ettei tarvinnut sitä kummitustakaan silloin pelätä. Vain pimeässä läsnäolokokemus ylitti järjen, kun en voinut varmasti nähdä, mitä huoneessa oli.

Vaikka nauroin tälle jutulle välittömästi ohjelman näkemisen jälkeen, niin päällimmäinen fiilis oli, että minua on koko ikäni huijattu. Kyse olikin jostain aidosti mitattavasta fysiikan ilmiöstä eikä mistään yliluonnollisesta tai kuudennesta aistista.

Ohjelman katsomisen jälkeen olen suhtaunut kaikkiin henkimaailman asioihin erittäin paljon kriittisemmin enkä ole pelännyt mitään pahoja henkiä. On ihan eri asia tietää, että niitä ei ole olemassa, kuin epäillä todellisia tuntemuksiaan tai järkeään. Esimerkiksi nykyään pystyn liikkumaan pimeässä metsässä kaksin hepan kanssa, koska voin järjellä sulkea pois kaikki mieleen tulevat pelottavat mielikuvitusoliot (paitsi välillä pelottaa, että siellä on jotain oikeita villieläimiä). Järkeen luottaminen antaa itsevarmuutta ja voimaa. Jotenkin toivoisin kaikille ihmisille vastaavaa 'valaistumista'. Elämä on paljon helpompaa, kun ei tarvitse pelätä oman mielikuvituksensa tuotetta.

Suhteellista

Olen vihainen itselleni monestakin huonosta päätöksestä, mutta harvoin olen kiukkuinen. Yleensä annan asioitten vain järjestyä omaan tahtiinsa. Jonakin päivänä tässä taannoin mietin, että yksinäisyys ja tietynlainen onnettomuus näkyy ihmisissä eri tavalla. Mietin kahta esimerkkiä, joihin olen törmännyt.

Ensimmäinen on välinpitämättömyys. Itse olen tällainen. En stressaa mistään, kun en välitä, annan tekemättömien ja keskeneräisten asioiden unohtua surematta. Teen jos sattuu huvittamaan. Jos ei, niin en pidä kiirettä. Töissä tämä on vähän huono asenne, mutta niin kauan kun kuitenkin hoidan hommani jossain vaiheessa, sen ei pitäisi olla kenenkään muun ongelma.

(En muuten ole ollut aina tällainen. Silloin muinoin joskus viime vuosituhannella, kun olin vielä oikeasti onnellinen, tein aina kaikki tehtävät ja työt ajallaan, jopa etuajassa joskus ihan vaan silkasta tekemisen ja suorittamisen ilosta. Jos löytäisin nyt jotain, jolla tekisin itseni onnelliseksi, olisin varmasti ahkerampi ja parempi ihminen muitakin kohtaan.)

Se toinen esimerkki on apinanraivo. Vähän kärjistettynä tietenkin. Toiset ei-onnelliset ihmiset turvautuvat kiukkuun ja raivoon, jolla pistävät tuulemaan niin, että työt hoituvat vauhdilla ärräpäitä päästellen. Se on muille ihmisille kuluttavaa katseltavaa ja kuunneltavaa, mutta varmaan niitten raivoajien olo tällaisen purkauksen jälkeen on parempi.

Minä pysyn ikuisesti harmaalla ei-onnellisuuden vyöhykkeellä puolittain, vasemmalla kädellä hoidettujen töitten ja opiskelujen kanssa. En voi iloita mistään suorituksistani, koska en ole kuitenkaan tehnyt parastani. En viitsi antaa itsestäni mitään, koska ei se kuitenkaan tee elämästäni yhtään parempaa. Ei minua kiinnosta olla hyvä työssäni tai menestyä opinnoissani enää. Kenelle mistään onnistumisista kertoisin?

Huomaan, että tämä ajatus on vaarallinen ääneen sanottuna. Onnellisuuteen pitäisi pyrkiä, se korjaisi monta asiaa. Mikä tekisi minut onnelliseksi ja miten sen voisin saavuttaa? Miksi minusta tuntuu, että se juna meni jo?

Projektissani on muuten jo 11551 sanaa. Ehkä olen sen verran lähempänä onnellisuutta kuin ennen.

Narsisseja odotellessa

Kai se pääsiäisloma sieltä kohta jo tulee, kuulemma viiden viikon päässä(?) se jo häämöttää. Sillä tästä hiihtolomasta ei voi sanoa mitään muuta hyvää kuin sen, että onneksi tuli ostetuksi tuo uusi telkkari, jossa on langaton netti ja Netflix ja kaikki muut herkut. Olin nimittäin lauantaiaamusta keskiviikkoon kovassa kuumeessa. Sen jälkeen meni ääni ensin kokonaan, kunnes se palautui käheänä Kyra Kyrklund -versiona. Sillä mennään toistaiseksi.

Vähän kuumetta.

Kyseessä on tietenkin kausi-influenssa, jonka sain nyt ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1999 joulun. Näin 30+ vuosilla 39 asteen kuume tuntui ehkä kevyesti ilmaistuna kuolettavammalta kuin parikymppisenä hyväkuntoisena tipuna. Toki silloinkin muistan maanneeni koko jouluviikon lähinnä sängyssä. Tämän viikon makasin sohvalla tuijotellen How I Met Your Mother -sarjaa, uutta suosikkiani. Go Barney Stinson, uusi sankarini... Suomen Netflix tarjoaa siitä vain viisi kautta, joten kohta joudun etsimään vaihtoehtoisia katselukanavia netistä, sillä tarkistin jostain, että kyseistä sarjaa olisi jo kahdeksattakin kautta ilmeisesti tehtynä ja 9. kausi tuloillaan.

Otsikkohan liittyy minuun toisellakin tapaa, nimittäin omaan huomionkaipuuseeni. Olen viime aikoina ollut hyvin pettynyt siihen, että vaikka kuinka kirjoittelen omia juttujani Facebookiin, olen mielestäni hauska ja avoin, niin saan enimmäkseen keskustella siellä itsekseni. Mihin kaikki kaverit ovat kadonneet kommentoimasta ja tykkäämästä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta? Veikkaan, että kaverit ovat kokeneet saman, mutta koska heillä on nk. oikea elämä, he eivät ole huomanneet sitä vielä niin selvästi kuin minä.

Itsekin luen päivitykset nykyään enimmäkseen kännykällä eikä sillä jaksa kovin usein kirjoittaa mitään mihinkään, varsinkaan, jos pitäisi naputella enemmän kuin kaksi sanaa. Tykkääminenkään ei aina onnistu, jos satun lukemaan puhelimen omalla sovelluksella enkä varsinaisella fb-sivulla. Yleensä esimerkiksi töissä selaan päivitykset vain läpi, vessassa käydessä, välituntivalvonnan hiljaisena hetkenä tai kävellessäni jostain johonkin. Ei siinä samalla voi mitään kirjoittaa.

Mutta kaikki tuo yhteensä aiheuttaa sen, että koko sosiaalinen elämäni on kuihtunut ihan yksinpuheluksi. Kukaan ei kiinnitä juttuihini mitään huomiota... and IT'S KILLING ME!!! Olen alkanut aktiivisesti lukea Twitteriä ja kirjoittaa juttuja sinne, koska siellä sentään edelleen on keskustelua. Tosin en tunne ketään muita keskustelijoita oikeasti, vaikka useat heistä tiedän kyllä hyvin. Eihän ne minulle kovin usein vastaa, koska olen tämmönen tavis vaan eikä minun mielipiteeni tai kommenttini ole niin kovin kiinnostavia. Mutta keskustelujen lukeminen tuo ne ihmiset lähemmäs ja voin kuvitella, millaista heidän elämänsä on.

Olen välttänyt valittamasta mistään Facebookissa mutta kun viime lauantaiaamuna heräsin järkyttävässä kuumeessa ja tajusin, että loma menee täysin pilalle, kaatui positiivisten päivitysten vaakakuppini nurin ja läväytti esille kaiken turhautumisen ja ärsyyntymisen, mitä olen piilotellut. Mitäpä muuta siitä seurasi kuin sarja negatiivista valitus/itsesääli-oksennusta fb-kamujen nähtäville. Tai niin ajattelin, että joku niitäkin päivityksiä varmaan näkisi ja lukisi. Mutta kommenttien määrästä päätellen juttuni eivät kiinnosta ketään edes silloin, kun ne eivät ole Damonin sanoin rainbows and unicorns. Olen siis tylsä. Mistä toki kertoo myös tämän blogin lukijamäärä (mutta sehän nyt on selvää muutenkin, jos ei edes kavereilleen mainosta, niin todellakaan kukaan ei tätä lue = itsepetos).

Mitä sitten seuraa tästä kaikesta? No ei mitään hyvää ainakaan. Narsismini pääsi nappaamaan minusta niskaotteen ja ottaa päähän ja kirjoitin tämän huomionhakuisen pärräyksen siitä, etten saa tarpeeksi huomiota. Olen elossa vielä, huomatkaa nyt hemmetti joku minutkin. Ja jos huomaatte, niin kiitos paljon, mutta jättäkää sen jälkeen rauhaan, koska oikeasti kyse on vain tästä. Voisin pitää jotain oppitunteja ihmissuhteista, olen selvästi asiantuntija. Ylpeyteni ei myönnä kärsineensä tässä mitään kolausta.

What do you choose to believe?

Charles Darwinin syntymäpäivä. Päivän kysymys voisi olla, uskonko evoluutioon vai luomiseen. Vähän laajennettuna, mitä uskon ylipäätään.

Suomenkielen sanat uskonto, uskonnollinen ja uskovainen eivät minun mielestäni tarkoita sanoina niitä asioita, joihin niitä käytetään. Eniten inhoan niistä sanaa uskovainen. Jos määrittelisin oman ajatusmaailmani, sanoisin, että olen uskonnollinen. Mutta en siksi, että minulla olisi tapana harjoittaa uskontoa kovin kirjaimellisesti tai välttämättä mitenkään. Uskonnollinen ei myöskään viittaa siihen, kuinka paljon ja mitä uskon.

Minun korvissani sana uskonnollinen tarkoittaa sitä, että minulla on uskonto. Kuulun Suomen ev.lut. kirkkoon, seurakuntaan, maksan sinne veroa. Mutta uskovainen en ole. Sellaista sanaa en käyttäisi kenestäkään, jota arvostan, koska minusta se kuulostaa halventavalta.

Uskovainen ihminen on taipuvainen uskomaan asioita tuosta vaan, todisteitta, perusteluitta. Minusta uskovainen on selvästi adjektiivi, kuvaileva sana, joka juontaa juurensa sanasta usko ja verbistä uskoa. En ymmärrä, miksi niin monet ihmiset itse ja oma-alotteisesti voivat sanoa olevansa uskovia, uskossa tai uskovaisia. Ja tämä varmaan kertoo aika hyvin sen, kuinka paljon enemmän itse en ole sitä, miten sen sitten järkevästi muotoilisinkaan. Järkevää, järkeenkäypää sanamuotoa minulle ei ehkä tässä yhteydessä olekaan.

En eroa kirkosta, koska se kuuluu minun henkilöhistoriaani ja minun kulttuuriini, ja tieteen, järjen ja logiikan perustelemassa maailmassani se edustaa yhä lohdutusta ja toivoa monella tavalla minullekin. Kaste, häät, hautajaiset, ehtoollinen ovat pyhiä toimituksia, mutta pyhyys ei välttämättä ole minulle sama asia kuin uskovaisiksi itseään kutsuville. Esimerkiksi Jumalan siunauksen toivottaminen on tavallaan kauneinta, mitä toiselle voi sanoa, jos sen sanoo sydämestään. Koska uskovalle ihmiselle Jumalan siunaus on parasta, mitä voi toivoa. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi joku ateisti voisi kokea sen loukkaavana. Samalla tavalla Jumalaan uskova voisi kokea onnen toivotuksen loukkaavana, koska onnen voisi käsittää sattumaksi, hyväksi tuuriksi, mikä ei ehkä tiukasti ajatellen sopisi Jumalan suunnittelemaan ja luomaan maailmaan.

Raamattua olen lukenut aikanaan paljonkin, mutta kelpuutan elämänohjeikseni sieltä vain ne järkevimmät ja yleismaailmallisimmat, kuten kultaisen säännön. Aiemmin olisin sanonut tähän myös rakkauden kaksoiskäskyn. Nyt joudun pohtimaan, mitä tarkoittaa "rakastaa Jumalaa yli kaiken". Lähimmäistä toki kuin itseäni. Mutta ehkä tuo "yli kaiken" tarkoittaa minulle sitä, että en korota ketään ihmistä yli muiden, ehkä se on jonkinlainen yläraja omalle käsityskyvylleni. Se, mitä en tässä maailmassa ymmärrä, voisi olla minulle jumalallista.

Vaikka oma uskoni olisikin nykyään enemmän epäilyä, en silti voi käsittää, miksi ihmiset suhtautuvat niin kiihkeästi toistensa uskomisiin. Selitän sen mielessäni sillä, että lähes jokaisella ihmisellä on suuri tarve olla oikeassa ja siksi on niin vaikeaa sietää sitä, että toinen perustelee olemassaolonsa eri tavalla eikä suostu muuttamaan kantaansa. Niinpä niin. Kuinka paljon turhia sotia ja kärsimystä uskon takia... Välillä on vaikea nähdä sitä lohduttavaa ja toivoa antavaa puolta, kun loogisesti ajattelee.

Rakastuneen helpompaa on jotain itsestään antaa

Otsikko on pätkä tästä Teleksin vanhasta biisistä. Lyriikoissa melko hyvin tiivistetty ajatukseni viimeisten kuuden vuoden ajalta. Mietin usein, että onnelliset ihmiset oikeasti pyrkivät tekemään työnsä hyvin eikä vain selviytymään niistä. Onnelliset ihmiset pystyvät jopa miettimään, miten työnsä voisi tehdä paremmin ja jaksavat oikeasti välittää. Kaipa sitä haluaisi itsekin, mutta jos ei jaksa keskittyä, kun se työ ei kuitenkaan korvaa sitä, mikä puuttuu. Välillä aina innostuu jostain, kunnes putoaa taas maanpinnalle ja kaikki jää kesken. Se vaan, että olen niin vahva ja ylpeä, että voin jatkaa näin vaikka kuinka pitkään ja yhä helpompaa on torjua kaikki. Katkeraa vanhapiika-ainesta selvästi. Sukuvika ilmeisesti. Tyhmintä on se, että odotan vaan enkä tee itse mitään. Kun ihan oikeasti tiedän tasan tarkkaan, mitä haluan. Ylpeys on tiellä, ironista kyllä, se sulkee tien kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Ylpeys on muuri, jota kukaan taida tulla rikkomaan, vaikka sitä juuri haluaisin ja ehkä jopa odotankin.

Katsoin eilen tuon Minä-sivuni läpi, ja vaikka olenkin melko jäävi arvioimaan itseäni, niin melko osuvat lauseet kyllä taisin niihin kuviin valita. Silloin taisi olla jokin äärimmäisen rehellisyyden puuska päällä muutenkin, koska en ehkä joka päivä tunnustaisi kaikkia niitä asioita. Mutta toisaalta on hyvä, että ne ovat siellä, koska nyt en enää kehtaa poistaa niitä. Muistanpa sieltä tarkistaa aina välillä itsekin, mikä tässä elossa ja olossa mättää. Ja mistä olenkaan niin järjettömän ylpeä, että kukaan ei kelpaa ;-)

So The Story Goes

Miksi on kivempaa kirjoittaa otsikko englanniksi. No en tiedä, jostain syystä se vaan tuntuu helpommalta. Englanniksi kirjoittamistakin olisi kiva harjoitella, mutta tämä blogihan on alunperin aloitettu siksi, että saisin kirjoittaa nimenomaan suomeksi, kirjoittamisen takia siis. Kun lukijoitakaan ei taida olla. Sama jenkkiläinen mainossivusto käy aina 'lukemassa' uuden postauksen, satunnaisesti tänne eksyy joku muukin. Mutta kirjoittaminen on silti hauskaa. Ja se, että joku muu joskus saattaisi lukea nämä tekstit, pistää kuitenkin miettimään sanojaan eri tavalla kuin omaan yksityiseen päiväkirjaan kirjottaessa.

Kirjoittamisesta puheenollen, olen istunut tässä tietokoneella pari päivää ja vähän yötäkin, ja salainen projektini on taas edennyt vähän. Enimmäkseen korjailin vanhaa tekstiä ja muokkasin järjestystä, mutta jotain uuttakin olen saanut siihen lisää.

Luin tässä 'kirjoitustauon' aikana vähän englanninkielistä nuorisokirjallisuutta ja sitten sen aiemmin mainitun Fifty Shades -trilogian. Huomasin, että kovin yksityiskohtaista tekstiä on aika raskas lukea, koska se ei jätä tilaa mielikuvitukselle. Lukija pitäisi siis ottaa paremmin huomioon. Taitaa olla aloittelevan kirjailijan tyypillinen vika, kuvailla liikaa. Nyt kun luin omaa tekstiäni uudelleen, huomasin siinä saman ongelman. Toisaalta se on vasta alussa, joten siinä tarvitaankin aika paljon kuvailua henkilöistä ja paikoista. Mutta nyt kun tarina alkaa edetä, pitää varoa liikaa maalailua ja keskittyä enemmän tapahtumiin.

Toistoa pitää myös varoa. Lukija muistaa kyllä viimeistään toisesta maininnasta, liika yksityiskohtien alleviivaaminen ärsyttää. Varsinkin, jos kyseessä on trilogia ja sattuu olemaan sellainen lukija, joka porhaltaa sen yhteen soittoon läpi (kuten minä), ei tarvitse taustoittaa niin perusteellisesti enää kolmososassa ykkösosan asioita. Voisi kuitenkin olettaa, että kirjat on luettu järjestyksessä ja jossain määrin muistettavan ajanjakson sisällä...

Fifty Shades Freed eli se kolmososa oli aika raskasta luettavaa juuri näitten mainittujen seikkojen takia. Itse asiassa siihen kyseiseen trilogiaan olisi tarinan puolesta riittänyt hyvin ne kaksi ensimmäistä osaa. Tuntui, että kirjailija itsekin oli kyllästynyt tekstityyliinsä, kun viimeinen osa oli kirjoitettu osin yksityiskohtaisesti ja osin loikittu aikajanalla miten sattuu. Jäi vähän tympeä jälkimaku koko sarjasta sen viimeisen osan vuoksi. Pakkohan se on lukea, että saa tietää, miten tarina päättyy, mutta sen tarinan nimenomaan olisi voinut tiivistää kahteen kirjaan vähentämällä toistoa ja yksityiskohtien kuvailua. Esimerkiksi henkilöiden jokaisen asukokonaisuuden kuvaaminen on melko turhaa.

Liian kuvailun välttämiseksi on hyvä, että olen tehnyt kaikista henkilöistä profiilit erikseen. Samoin olen piirtänyt karttoja ja vähän pohjapiirrosluonnostelmia, jotta esimerkiksi asunnoista kirjoittaessa huonejärjestys pysyisi loogisena. Tarkempi pohjatyö antaa itse asiassa aika paljon paremmat eväät kirjoittamisellekin.

Projektini on siis edelleen hengissä ja etenee.

...just a thought...

Tulipa tuossa hampaita harjatessa mieleen, että kaikki lapset pitäisi kasvattaa niin kuin poikia on aina kasvatettu. Viime aikoina mediassa on ollut näkyvillä enemmän ja vähemmän juttuja sukupuolineutraalista kasvatuksesta. Ehkä se tarkoittaa melkein samaa.

Ajatukseni lähti siitä, että tajusin saaneeni televisio-ostoksilla elektroniikkaliikkeissä tosi hyvää palvelua, vaikka olin liikkeellä yksin, kun tiesin, mitä halusin, osasin kysyä laitteista ihan oikeita teknisiä yksityiskohtia ja olin perillä siitä, mitä ne oikeasti tarkoittivat. Olin itsevarma, uskalsin tinkiä, puhuin samaa kieltä myyjän kanssa. Tunsin merkit ja mallit. Piti elää viisi vuotta sinkkuna, että löysin sen rohkeuden itsestäni. Otin selvää, kävin kysymässä tarjoukset kaikista liikkeistä. Juma****a, pystyn vaikka mihin. Piti täyttää kolmekymmentä ja lakata näyttämästä pikkutytöltä.

Ihan oikeasti kysymys ei ollut ikävuosista eikä ulkonäöstä, vaan henkisestä kypsymisestä ja siitä, että uskoin itse olevani uskottava asiakas. Enpä usko, että kellään pojalla/miehellä on vastaavaa pelkoa siitä, ettei elektroniikkamyyjä ota vakavasti. Minun piti luoda rooli, jonka esitin jokaisessa liikkeessä uudestaan, ja se toimi. Olisin hyvä näyttelijä.

Poikia on perinteisesti kannustettu olemaan rohkeita ja päättäväisiä. Minä haluaisin eniten maailmassa olla rohkea, mutta sen sijaan, että saisin kiitosta rohkeudestani, olen aina saanut epäilystä: pärjäätkö, osaatko, oletko varma, kannattaako, mahdatko pystyä, haluatko ihan tosissasi. Huomaan saman epäilyksen kumpuavan itsestäni, jos saan tehtäväkseni vahtia vaikka jonkun kaverin eläväistä muksua pari minuuttia. Ehdin sanoa vähintään viisi kertaa "älä vaan putoa/kaadu/loukkaa" ennen kuin minut vapautettiin tehtävästä. Kyseessä oli tyttölapsi. Nolottaa tunnustaa, mutta pojalle en olisi tainnut huomauttaa mitään.

Yö on jo pitkällä enkä ole nukkumassa. Viikonloppu ja maanantai olivat aika intensiivisiä, pääni ei ole valmis nukahtamaan ihan vielä. Mutta kai se on mentävä edes petiin, lepoahan sekin.

Erilaisia operaatioita

Uudesta telkkarista kirjoittelinkin jo. Se on vielä kytkemättä, vaikka periaatteessa olohuoneen uusi ilme on kyllä valmis ja telkkari paikoillaan. Viikonlopun järjestelyissä tuli niin sanotusti pari muuttujaa, jotka piti hoitaa ensin.

Ensimmäinen muuttuja johtui asuntoni puhelinpistokkeiden sijainnista. Niitä on kolme ja ne ovat ihan kummallisissa paikoissa. Yksi on suuremman makuuhuoneen eli oman makuuhuoneeni perimmäisessä nurkassa, toinen eteisessä oven (siis rappuun menevän) ja naulakon välissä ja kolmas keittiössä keittiön kaappien ja työtason välisellä seinällä, käytännössä kahvinkeittimen ja leivänpaahtimen takana. Tosi näppärää. Olohuoneeseen ei siis ilman pitkää piuhaa saa muuta kuin wlanin ja se ei riitä tuolle uudelle digiboksille. Piuha pitäisi kuitenkin vielä vetää katon kautta, koska ainoa järkevä paikka isommalle televisiolle on ns. saarekeseinää vasten. Tähän seinään tulee kyllä sähkö mutta se nettipiuha pitäisi jotain koteloa pitkin ujuttaa sinne myös. Tiivistettynä siis tarvitsen pidemmän puhelinjohdon, joka kiinnitetään jalkalistaan ja rappuun menevän oven kynnykseen, koska reititin ei mahdu naulakon viereen, ja kuljetetaan sitä kautta olohuoneen puolelle. Reitittimestä pitää vetää nettijohto katon kautta sinne "seinäkkeeseen" mikä-se-nyt-onkaan. Toistaiseksi johdot saavat kuitenkin odotella maton alla parempaa aikaa, ja yritän häätää marsut pois niiden lähistöltä, jos päästän heidät ulkoilemaan.

Toinen muuttuja oli ihan oma mokani. Kirjahyllyä ja marsuhäkkiä siirtäessäni löysin hyllylle unohtuneen marsunruokapurkin, joka oli ehkä puolillaan jotain jyviä. Purkin sisältö oli päiväyksen mukaan mennyt kesällä vanhaksi. En ollut antanut siitä enää vuoteen marsuille, koska ne eivät sitä halunneet syödä. Ympäristöä ajattelevana kippasin tarkemmin sisältöä tutkimatta purkin suoraan biojätepussiin keittiön roskiskaappiin, ja laitoin purkin tiskialtaaseen. Bad move. Noin tunnin kuluttua ryhdyin siivoamaan marsuhäkkiä ja lopuksi laitoin niille isosta pussista heinää. Heiniä tippui lattialle ja niitä siitä noukkiessa huomasin, että lattialla vilistelee jotain pieniä 3-4mm tummanruskeita kärsäotuksia. Listin kaikki kiinnisaamani ötökät talouspaperin palasilla, jotka tiputtelin katsomatta samaiseen biojäteastiaan. Luulin, että ne tulivat heinäpussista, joten kiiruummasti nakkasin heinäsäkin parvekkeelle pakkaseen. Mutta niitä ötököitä tuli vaan lisää ja lisää eri suunnista keittiötä. Lopulta otin biojätesangon oikein ulos kaapista ja silloin tajusin, että se pussi ja ämpäri suorastaan kuhisee niitä samoja öttiäisiä. Siitä paikasta lähdin pinkomaan ämpärin kanssa rappuja alas. Hyi yök, siinä siemensekoituspurnukassa oli asustanut kokonainen yhdyskunta, siis satoja yksilöitä, jyväkärsäkkäitä. Ilmankos se ei koskaan kelvannut Murulle ja Sulolle ruoaksi!

Eipä siinä sitten muu auttanut kuin heittää kaikki avatut viljatuotteet kaapeista roskiin ja pyydystää niitä roskiksesta karanneita kärsäkkäitä pitkin kämppää. Eilen illalla havaitsin toistaiseksi viimeiset yksilöt. Vahva uskomus on, että pääsin niistä kutakuinkin eroon, koska niille ei ole nyt tarjolla täällä yhtään mitään. Muut marsun ruoat ovat suljetuissa muoviastioissa ja kaikki leivät yms. nyt jääkaapissa, joten jos niitä eläviä johonkin jalkalistojen alle jäi, niin tuskin pystyvät lisääntymään. Mutta älkää koskaan ikinä säilyttäkö mitään kokonaisia jyviä sisältäviä jyrsijän tai linnun siemensekoituksia avonaisissa pusseissa tai astioissa kotona.

Kyllä muuten otti rankasti päähän se, että ajattelin ympäristöystävällisesti laittaa siemenet biojätteeseen. Jos olisin heittänyt purkin sellaisenaan sekajätteeseen, olisin ollut autuaan tietämätön koko kärsäkkäistä. Tai jos olisin edes viitsinyt katsoa purkkiin ennen sen tyhjentämistä. Ei vaan tullut mieleenkään, että siellä olisi jotain eläväistä mukana. Yh-hyh.

Tässä yksi. Rauha hänen muistolleen.

Näistä pikku muuttujista johtuen jäi sitten makuuhuoneen ja työhuoneen uusi järjestys toistaiseksi toteuttamatta. Mutta telkkarin aion saada toimimaan vielä tänään. Operaatio olohuone tulee siis johdotuksia vaille valmiiksi tänään.

Toinen operaatio tapahtuikin tänään päiväkirurgian osastolla ja meni ilmeisesti ihan hyvin. Epämääräinen pala napsaistiin pois ja sain vähän tikkejä ja pari päivää saikkua. Olo on ihan hyvä, haavaan ei juurikaan satu ja paineside pitää paketin kasassa. Ei siitä sen enempää. Oletusarvoisesti palanen oli ihan hyvälaatuinenkin, mutta kolmen viikon päästä tulee varmistus patologilta. Samat jutut olen käynyt läpi pari kertaa jo vuosia sitten, joten en ota tätä kovin vakavasti. Vielä ainakaan...