TV: TVD ja TB (ja vähän myös HIMYM)

Katson melko fanaattisesti kaiken, mikä liittyy tuohon ekana mainittuun TVD-sarjaan. Vähän vähemmän innostuneena katson myös TB-sarjaa, mutta siitä en seuraa jaksojen lisäksi mitään fanisaitteja enkä Twitterissä näyttelijöitäkään.

TVD:n ja TB:n suurin ero on siinä, että TB on enemmän tosikoille ja 'aikuisemmille' suunnattu. Enkä nyt tarkoita tosikoilla huumorintajuttomia, koska TB on nimenomaan humoristisempi ja kaikessa vähän överiksi menevä. Tarkoitan sitä, että TVD:n katsojan pitää olla valmis heittäytymään siihen mielikuvitusmaailmaan ja unohtamaan reaalimaailman mahdollisuudet ja mahdottomuudet, jotta sarjaa voi seurata. Pitää olla vähän romantikko, jotta tarina imee mukaansa. Tosikko ei sitä kestä.

Tosikko tarvitsee jotain, joka ampuu niin yli, että menee täysin komiikan puolelle, vaikka periaatteessa tarina olisikin kammottava tai vaikka sitten romanttinenkin. TB on juuri tällainen. Sitä voi katsoa ja säilyttää tosikon itsekunnioituksensa, koska vampyyrit siinä eivät ole tarkoitettukaan 'uskottaviksi', kun taas TVD lähtee siitä ajatuksesta, että katsoja voi kuvitella itsensä mukaan ja eläytyä tarinaan.

Tosikot eivät tykkää myöskään CSI-tyyppisistä sarjoista, koska ne "eivät anna todenmukaista kuvaa" rikostutkimuksesta. Samat tosikot voivat kuitenkin katsoa Salkkareita, koska se menee niin överiksi, että se on jo viihdyttävää. En tiedä, ymmärtääkö kukaan, mitä tarkoitan.

Omia suosikkejani ovat nimenomaan TVD, CSI:t, Supernatural, Näkijä ym. sarjat, joissa ihan oikeasti saan irrottaa mieleni tästä ankeasta todellisuudesta rajallisine mahdollisuuksineen. Twilight-kirjat kiehtoivat samasta syystä, leffat ehkä taas enemmänkin paidattomien susipoikien takia. En jaksa lukea Puhdistuksen tai Kätilön kaltaisia kirjoja kunnolla, koska en kestä sitä ankeutta, mikä niihin sisältyy. Haluan viihdettä ja tunteita, joita omasta elämästäni puuttuu.

Ei sillä, etteikö TB olisi mielestäni hyvä sarja. Kyllä se minuakin naurattaa ja viihdyttää kovasti. En sitä muuten katsoisikaan. Mutta olen kuullut niin monen suusta, että TVD on lapsellinen ja hömppä TB:iin verrattuna. Ihan ensimmäisenä puolustaudun kysymällä, mihin kauteen TVD:ia tämä käsitys perustuu, koska ykköskaudella se olikin aika teini-ikäisille suunnattu, mutta sen jälkeen lapsellisuus on kyllä hävinnyt. Silti sitä ei voi oikein verrata TB:in, joka vetää överiksi verellämässäilyn, romantiikan, seksin, henkilöiden/olentojen ominaisuudet, koko tarinan.

TVD on enemmän saippuasarjamaista todellisuuspakoa, mutta sen juoni etenee saippuoita ripeämmin. Jokainen jakso on katsottava, jos haluaa pysyä mukana. Erityisen kivaa on se, että sen henkilöt eivät ole mustavalkoisesti joko hyviä tai pahoja.

Uusin TV-sarjakoukuttumiseni tapahtui HIMYM:in uuden telkkarin ja Netflixin myötä. Olen tosi laiska nykyään lukemaan sähköpostejani, mutta jos koneeni sattuu olemaan päällä, kun saan sähköpostia, näen viestien otsikot sopivasti ruudulla. Eilen tuli Netflixin uutiskirje, jonka otsikossa kerrottiin, että HIMYM:n 6. kausi on nyt katsottavissa. Jee. HIMYM:ia en viitsi katsoa ilman tekstitystä, koska sen juoni etenee paljolti keskusteluina ja valitettavasti kielitaidossani on puutteita fraasien ja puhekielen ilmaisujen suhteen. Sitcomeissa tarvitsen siis enemmän subtitlejä kuin noissa vampyyrisarjoissa, pelkkä muutaman sanan tarkistaminen ei riitä juonen täydelliseen ymmärtämiseen. Joten pitää pysytellä niissä laillisten kanavien parissa. HIMYM, Frendit, Frasier... Viihdyttävää keskustelua, ei liian realistista. Olen hömppäfani.

So in love...

Dark blue: very happy, love, passion, romance.

Ostin taannoin Educa-messuilta höpsön kelttikorun. En muista enää, mitä tuo spiraali symboloi, jotain hienoa kai. Mutta vitsinä ajattelin, että oppilaatkin näkee tuosta korusta sitten, jos hermostun. Muutenhan sitä ei minusta huomaa, olen aina niin viilipyttynä luokassa... (or not). Korun mukaan kaikki on hyvin. Ehkä olen jopa rakastunut. Olenkohan? Mikään ei ole kuitenkaan tainnut muuttua, tässä elämässä.

Koska todistettavasti olen niin onnellinen, päätin kävellä kaupungille syömään. Jos en uuden antibiootin tehosta vielä mitään tiedäkään, niin ainakin silmäni olivat todella herkät valolle. Maaliskuinen aurinko ja valkoinen hanki oli lähes sietämätön yhdistelmä. Kävelin käytännössä silmät kiinni, toista pystyin vähän siristämään auki, etten törmännyt mihinkään. Vesi vaan valui, jos yritin jotain katsoa paremmin.

Lounaan jälkeen päätin hakea lähimmästä sopivasta kaupasta aurinkolasit, vaikka kello oli jo sen verran, että saattaisin törmätä oppilaisiin. Sairaslomalla kun olen edelleen. Toisaalta, onhan minunkin syötävä jotain eikä kukaan tai mikään taho voi pakottaa minua laittamaan itse ruokaani edes sairaslomalla. Ja joka tapauksessa olisi jonkun se ruoka kaupasta kannettava, että ihan turhaan tässä koko asiaa pohdin (Miksi pitää olla niin syyllisyydentuntoinen, vaikka lääkäri määräsi sairasloman enkä vaikuttanut siihen mitenkään?).

Edelliset, muutaman kesän hyvin palvelleet isot muoviset arskat olivat Glitteristä. Valitettavasti niistä katkesi sanka viime syksynä, joten ne joutuivat roskikseen. Glitterissä ei nyt ollut sopivia mutta Bijou Brigittestä löysin kolmet passelit. En osannut päättää, niinpä ostin kaikki. Palkkapäivä eivätkä olleet kovin kalliita.

Koko valikoima.

Yhdet mustat, sisäpinta pilkullinen, yhdet valkosankaiset ja yhdet leopardikuvioiset. Puuttuuko jotain?

Hyvin toimi. Huomaa kelttikorun väri taas ;-)

Omakuvaa yllä katsellessa muuten huomaan jotain ihan mukavaa. Olen neljän viikon sairastelun kylkiäisenä ihan vahingossa laihtunut 4kg. Jotain positiivista pitää pienistä kärsimyksistäkin saavuttaa. Poskista sen parhaiten huomaa. Valitettavasti pitkäaikaisen liikunnan harrastamattomuuden vuoksi koko kroppani on kuitenkin aika löysässä kunnossa, joten odotettavissa on kilojen paluu ennen pitkää. Mutta tässä vaiheessa kelpaa ottaa pari kasvokuvaakin.

Vähän edes blingbling...

Kotimatkalla pysähdyin istumaan hetkeksi auringonpaisteeseen penkille. Liisantori oli jäädytetty uudestaan, ehkä sittenkin vielä pääsen tänä talvena luistelemaan?

Aurinkoa!

Blood

Lääkärissä. Uusi antibioottikuuri. Verikokeet. Lisää sairaslomaa.

Tämmösiä nappeja tällä kertaa.

Lisäksi meinasin ajaa typerän peltikolarin. Ai miten niin liukasta tuore lumi nollakelillä. Koin huikean viime hetken pelastuksen, enkä osunut toiseen autoon sittenkään. Olin jo aivan varma törmäyksestä ja valmistauduin kolinaan, kun kinoksen alla olikin kanttikivi, joka pysäytti luisun. Pakki päälle ja pois tilanteesta iloisesti vilkutellen. Mutta hetken aikaa oli kyllä aika huhhuh-olotila.

Symptoms

Kaikki alkoi hiihtolomasta. Perjantaina ennen lomaa oli vanhojentanssiharjoitukset, joita yläkoulu perinteisesti meni katsomaan. Niiden jälkeen lähdettiin ansaitulle lomalle itse kukin.

Ajoin kotiin ja mietin ajaessani, että olenpa todella väsynyt. Ihan täysillä piti keskittyä, että silmät pysyivät auki ja auto tiellä. Kotiin päästyäni taisin mennä nukkumaan. Muutaman tunnin päästä heräsin päänsärkyisenä ja koska olin sopinut illaksi menoa, nappasin särkylääkkeen. Pää parani. Jatkoin suunnitelman mukaan.

Kotiin palasin puolen yön jälkeen ja menin heti nukkumaan. Nukuin koko yön sikeästi. Aamulla kymmeneltä heräsin kummalliseen olotilaan. Nousin ylös ja totesin, että ei hyvältä vaikuta, olen varmasti kuumeessa. Mittari sanoi, että 38 astetta. Sain kiukkukohtauksen, kuka nyt haluaisi loman ekana päivänä tulla kipeäksi? Eipä sille mitään voinut.

Iltaa kohden kuume nousi ja päätä alkoi särkeä. Taisin jo aiemmin kuvailla särkyä (jos en täällä, niin jossain kuitenkin) infernaaliseksi. Edelleen parhaiten sen ymmärtää, kun kuvittelee, miltä tuntuisi, jos aivot yhtäkkiä alkaisivat turvota ja tursuta kallosta korvien ja silmien kautta ulos. Jopa välillä niin kovasti, että kallo halkeaisi siitä paineesta.

Oli pakko ottaa särkylääkettä. Muuten ei kestänyt.

Kuumetta jatkui keskiviikkoon asti. Torstaina kuume oli poissa ja niin oli äänikin. Perjantaihin mennessä tilalle oli tullut kamala kurkkukipu ja todella matala ääni. Mutta kuume ei enää noussut.

Maanantaina meni töihin. Ja yskin koko ajan. Se oli ihan mahdotonta. Perjantaina alkoi nuha ja silmien vuotaminen, valoherkkyys. Lauantaina olikin taas lämpöä, ehkä jopa kuumeeksi voisi kutsua. Lopulta maanantai oli pakko olla pois töistä ja iltapäivän aikana oloni huononi niin paljon, että alistuin lähtemään Lääkäritalon päivystykseen.

Sain antibioottikuurin, Doximedia 10 päivää. Lisäksi sain astmalääkkeitä avaamaan keukoputkia, joissa oli lääkärin mukaan astmankaltainen tila. Nuhakin oli aivan sietämätön. Keskiviikosta alkaen oloni alkoi vihdoin tuntua normaalimmalta, tosin nenä oli edelleen tukossa ja yskitti. Mutta lämpö pysyi poissa ja jaksoin taas olla jalkeilla. Sairaslomaa kuitenkin oli määrätty koko viikko, joten olin kotona.

Perjantaina piti lähteä Helsinkiin, kun olin lykännyt reissua jo kolmella viikonlopulla eteenpäin. Edelliseltä viikolta jäi väliin koulutus, johon olin ilmoittautunut, ja nyt olisi HorseFair-messut. Iltapäivällä pakkasin tavarani valmiiksi ja ajattelin käydä vielä koululla kopioimassa kokeet, jotka oli tulossa maanantaina.

Siinä jotenkin ajatuksissani pyöri vain, mitä tarvitsisin mukaani ja kuinka saisin ne mahtumaan pieneen laukkuun, niin tein todella hölmösti. Doksisykliini on aika vahvaa tavaraa ja apteekissa varoitettiin, että se tulisi aina ottaa lämpimän ruoan kanssa, maitotuotteita pitäisi kuitenkin välttää parin tunnin ajan ennen ja jälkeen lääkkeen ottamisen. Lähtötohinoissani nappasin pillerin ja join mustaherukkamehua päälle, ajatellen, että menen syömään jotain matkanvarrella, kun lähden työpaikalle.

En ehtinyt. Olin vaihtanut vaatteet ja siirsin koetiedoston sähköpostiin ja pakkasin vielä jotain laukkuun jne. Kunnes yhtäkkiä naamani muuttui punaiseksi ja tuli kaiken läpi tunkeva kylmä hiki, melkein jalat lähti alta. Istuin ensin sängynreunalle. Tajusin, etten ole syönyt koko päivänä kunnon ruokaa, olo oli heikko.

Hain mehua ja yritin juoda sitä. Siirryin olohuoneen sohvalle makaamaan. Meni vain pari minuuttia ja juoksin vessaan oksentamaan mehun. Olo parani hetkeksi ja hain jääkaapista Gefilus-tehojuomapurkin ja join sen. Se oli kylmää ja ensin tuntui hyvältä. Kunnes sekin tuli ylös. Samoin vesi. Pyörrytti. Säikähdin peilikuvaani, olin melkein vihreä naamaltani ja huulet aivan valkoiset, hiki virtasi hiusrajasta. Raahauduin sänkyyn makaamaan ja sain soitetuksi kotiin. Varmuuden vuoksi, koska pelkäsin todella, että taju lähtee.

Lopulta keksin imeskellä sokeripaloja ja se auttoi nopeasti. Tunnin kuluttua uskalsin jo syödä pari suolakeksiä ja vähän juustoa. Join mehua. Ei tullut enää paha olo. Mutta se lääke meni kyllä hukkaan.

Illalla kävin suunnitelman mukaan koululla ja kopioin kokeet. Söin ja päätin ottaa lääkkeen ruoan jälkeen uudestaan. Tällä kertaa ei tullut huono olo. Ostin lipun aamujunaan.

Pääsin kuin pääsinkin Helsinkiin vihdoin. Olin jo Facebookissa uhonnut, että lähden sillä junalla vaikka pää kainalossa.

Junamatka oli aluksi ihan kiva, hieno talvinen maisema, aurinko paistoi ja puiden oksat olivat huurtuneet niin, että aurinko välkytteli huuretta kuin oksiin olisi kiinnitetty pieniä timantteja tai kristalleja. Todella kaunista.

Tampereen jälkeen huomasin, että puhelimeni akku ei lataudu, vaan pikemminkin purkautuu nopeasti. Kärsivällisyyteni ei meinaa oikein kestää tällaisia virhetilanteita elämässäni, mutta selvisin kuitenkin sillä vähällä virralla, mitä puhelimeeni jäi, koko päivän. Pääsin messuille ja se oli mukavaa. Illalla ehdin vielä osallistua opiskelukaverin syntymäpäivän viettoon ja tapasin pari vanhaa hyvää ystävää samalla.

Lauantai-illan ja sunnuntain tunsin jo oloni lievää tukkoisuutta huomioonottamatta ihan hyväksi. Vähän heikko olin ja hengästyin pienestäkin kävelystä, mutta ei mitään lämpöilyä eikä muutakaan.

Maanantaina menin töihin. Väsytti kovasti mutta ketäpä ei maanantaina väsyttäisi. Nappasin pari särkylääkettä perusvatsa/selkäkipuun (kuten joka kk samaan aikaan) aamulla, jotta pystyisin olemaan päivän liikkeellä. Ne tehosivat jotenkin tavallista huonommin ja jouduin ottamaan koulussa lisää. Tulin kotiin ja mahakipu edelleen paheni, joten otin vielä lisää kipulääkettä.

Nukahdin pariksi tunniksi, heräsin taas samaan kipuun, otin lisää lääkettä ja nukuin yli neljä tuntia. Kipu oli lievittynyt ja pystyin katsomaan telkkarista Sinivalkoisen valheen. Sen jälkeen tunsin nukahtavani pystyyn, joten menin nukkumaan ja heräsin seuraavan kerran vasta herättimen radioon aamuseitsemältä. Tässä kohtaa olisin ehkä voinut päätellä, että en ole kunnossa, koska tavallisesti en nukahtele Buranan takia. Saattaa olla, että kuumetta oli jo silloin, mutta Burana laski sen.

Eilen aamulla lähdin normaalisti töihin. Pari ensimmäistä tuntia kaikki meni ihan hyvin mutta sitten aloin yskiä. Sanoin yhden lauseen, yskin, sanoin toisen lauseen, yskin. Illemmalla kotona mietin, että kylläpä korvalehtiä kuumottaa ja poskia myös. Istuin tietokoneelle ja aloin palella. Huimasi. Niska tuli kipeäksi. Kuume nousi. Huoh. Taas 38. Soitin rehtorille, minkä tälle nyt voi, en lähde kuumeessa töihin.

Tänään kävin työterveydenhoitajalla, joka sai varattua lääkäriajan vasta huomiselle. Olenkin käyttänyt sairaslomapäiväni pääasiassa erilaisten oireyhdistelmien googlailuun ja omien diagnoosien tekemiseen. Väsyttää aivan mahdottomasti. Olen tälläkin hetkellä nukahtamaisillani. Keuhkoja ja keuhkoputkia kutittaa vietävästi, ja aamupäivällä tuli jatkuvasti rytmihäiriöitä, varsinkin kun yskin. Mikä tämä tauti on? Se jatkuu jo neljättä viikkoa! Nyt huomasin vielä, että kaulassa on imusolmukkeet alkaneet turvota. Tällä hetkellä on kevyesti lämpöä. Nuha on sentään loppunut. Huomenna ainakin vielä olen poissa töistä.

Mykoplasma? Keuhkokuume? Sydänlihastulehdus? Mikä?

Nyt

14450 sanaa.

Oheistoimintaa töiden välttämiseksi

Piti tehdä tänään koe valmiiksi. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Se koehan on siis jo puoliksi tehty, niin voinkin tässä vähän lueskella uutisia. Siivota marsuhäkin. Viedä roskat. Imuroida... No en sentään ryhtynyt imuroimaan, mutta kaikkea mahdollista olen tässä jo pari tuntia sählännyt, kun en jaksaisi tehdä työtä loppuun. Periaatteessa koko ilta aikaa tai vaikka koko yö, koska riittänee, että koe on aamulla valmis. Olen hyvä hommien lykkäämisessä, kunnes on aivan pakko hoitaa ne. Hemmetti. Nyt kyllä aloitan...

...jatkoa seurasi myöhään yöllä...

Paitsi etten aloittanutkaan, vaan keksin jostain syystä napsia pari kuvaa naamastani ilman meikkiä. Olen tietenkin myöhässä siitä blogeissa pyörineestä kampanjasta, miksi sitä nyt kutsuttiinkaan. Yritin alunperin saada noihin kuviin näkyviin tämän pitkän flunssan tuoman kalpeuden ja tummat silmänaluset - mutta ei se oikein onnistunut. En tiedä, mikä suodatin ne silmäpussit retusoi pois, mutta ei niitä noissa kuvissa paljon näy. Yksi noista passikuvasarjan kuvista on mielestäni aika hieno, vaikka kaikissa niissä onkin kattolampun aiheuttama tyhmä varjo leuan alla. Jos olisin taiteilija ja tekisin omakuvan, niin yksi näistä kelpaisi siihen malliksi. Saa arvata, mikä.

Kalpeanaama.

Ei meikkiä - vasen salamalla, oikea ilman salamaa.

Havu ja hiihtoloma

Flunssan kanssa kolmatta viikkoa taistellessani olen joutunut tyytymään siihen, etten päässyt tänäkään vuonna kertaakaan luistelemaan (lähijääkenttä oli jo puhki sulanut, kun tänään kävelin sen yli kauppaan) enkä hiihtämään (no, ehkä vielä siihen tulee mahdollisuus, kun pakkasia on taas lupailtu). Hiihtolomalla piti hiihtää joka päivä, mutta olinkin joka päivä kipeä. Eipä sille mitään voi.

Ihan muista yhteyksistä mieleeni tuli hiihtoloma usean vuoden takaa. Olin tullut Helsingistä Poriin lomaa viettämään, ja mukanani oli ihan uudet, ensimmäiset vain minua varten ostetut sukset. Sain kyydin vanhempien luota parin kilometrin päähän urheilukentän reunalle, mistä lähti lähin latu, ja sovittiin, että sama kyyti tulee tunnin päästä hakemaan, kun on hoitanut omat asiansa sillä aikaa. Taisin vielä jättää puhelimenkin kotiin, kun hienossa hiihtopuvussani ei ollut sille sopivaa taskua.

Hiihtelin ensimmäistä kilometrin lenkkiä ja olin melkein jo koko kierroksen lykkinyt, kun yhtäkkiä tasamaalla oli havu (-prkl!) vasemman suksen ladunpuolikkaassa (hiihdän aina perinteiseen tyyliin). Siitä ei olisi ollut mitään haittaa, jos olisin huomannut sen ajoissa, mutta nyt se sattui sopivasti ponnistushetkeen ja kun suksien pohjassa oli pitoteippiä, niin eikö se vasen suksi tietenkin tyssännyt niille sijoilleen. Komiasti suorin vartaloin kaaduin ladun vasemmalle puolelle vatsalleni, ja vasemman käden sauva jäi sopivasti lumeen pystyyn niin, että kaatuessani se työnsi vasemman käsivarteni poikittain kropan alle. Olkapäähäni sattui niin jumalattomasti, että hetken aikaa luulin, että taju lähtee. Kipu oli sitä luokkaa, että tiedän, mistä tulee sanonta "nähdä tähtiä". Silmissä todellakin musteni.

En tiedä, mitä olkapäästä meni rikki, mutta kun kivultani pääsin lopulta ylös, jouduin hiihtämään sitä kilometrin lenkkiä ympäri melkein tunnin ilman vasemman käden apua, koska ei ollut kyytiä pois ja eikä tarpeeksi vaatetta pakkasessa seisoskeluun, kun oli jo ehtinyt tulla vähän hikikin ennen kaatumista. On muuten jännä tunne, kun käsi ei tottele kivun takia.

Kotona kävin heti kaikki porukoitten kipulääkevarastot läpi ja löysinkin jotain vahvaa lihasrelaksanttia, josta nappasin yhden ja hetken päästä toisen, kun ensimmäinen ei tuntunut heti auttavan. Siitä tuli aivan kauhea olo. Kylmä ja hiki yhtä aikaa, kädet tärisi ja kaikki oli kuin hidastetussa filmissä. Ei voi verrata edes humalaan, se oli todella outo tila. En muista, helpottiko se yhtään kipuakaan vai olinko vaan sekaisin.

Myöhemmin kuulin, että lääke oli määrätty hartiajumiin, mutta avun sijaan se oli tuottanut niin pahan olon, että mieluummin kärsi hartiajumista kuin otti lääkettä. En ihmettele. Enkä enää koskaan toiste ota toiselle määrättyä kipulääkettä, jos en tiedä, mitä se on ja mitä se minulle tekee. Ja opin samalla, että vaikka perusburanaa voikin ottaa lisää, jos ensimmäinen ei tehoa, niin kaikkia muita lääkkeitä ei voi.

Olkapääni ei muuten tullut koskaan entiselleen, vaikka vuosia on kulunut. Olisi ehkä kannattanut käydä lääkärissä heti mutta enpä käynyt. Enkä tainnut kertoa porukoillekaan koko totuutta vielä silloin, kun hävetti se tasamaalla kaatuminen. Hölmöä. Muistaakseni kävin samalla lomalla pari kertaa kumpsahduksen jälkeenkin hiihtämässä, vaikka olkapää vähän tai paljon haittasikin. Alle kolmekymppisenä sitä on vaan niin hullu, ettei halua kipeänäkään luopua suunnitelmistaan. Ei sattunu yhtään, ei tuntunu missään...

Piiputtaa

Olen yskinyt keuhkoihini astmankaltaisen tilan. Menin lopulta lääkäriin tänään, kun olo ei levosta huolimatta kohentunut. Keuhkoputkentulehdushan se, eikä se muuten mitään sen kummempaa kai vaatisi, välttämättä edes antibioottia, mutta kun olen toista viikkoa yskinyt taukoamatta, niin keuhkoni ja keuhkoputkeni ovat täysin tukossa. Eipä se sitten ihme, ettei henki tahdo kulkea. Sain astmalääkityksen antibioottien lisäksi ja nyt jo ensimmäisen annoksen jälkeen huomaan selvää helpotusta. Myös nenän tukkoisuus väheni huomattavasti pari tuntia antibiootin ottamisen jälkeen. Voiko se oikeasti toimia noin pian vai onko kyse lume-efektistä?

Töihinmeno on mietityttänyt. Tänään olin kotona ja ehdin jo ilmottaa, että huomisenkin, ennen kuin päätin mennä kuitenkin lääkäriin. Lääkäri sanoikin ihan kyselemättä, että koko viikko sairaslomaa. Ihan hyvä kai. Muuten olisin varmaan tunnontuskissani jo keskiviikkona mennyt häsläämään koululle jotain, kun muut ovat liikuntapäivää viettämässä Yyterissä (no sitä just aion, koska pitäisi yksi matematiikan koe tehdä ja monistaa ennen maanantaita, ja Helsinkiin pitäisi mennä nyt viikonlopuksi, kun olen sitä reissua jo kolme viikkoa joutunut lykkäämään). Mutta siis ei tarvitse miettiä, olenko tarpeeksi kipeä olemaan kotona.

Troppia.