Sellainen ihana onnellisuuden tunne on jäänyt puuttumaan, mutta positiivisuus-negatiivisuus -akselilla on hypitty hyvin synkeistä heikosti positiivisiin ja iloisiin fiiliksiin, aika paljon seuran mukaan. Yksin ollessa liu'uttu syvälle pohjamutiinkin, jopa niin syvälle, että olen säikähtänyt, kuinka paljon pimeää omasta päästä tai sielusta voi löytyä, kun ei edes yritä enää kontrolloida tai jarruttaa ajatuksiaan. Olen tuntenut sellaista vihaa, jota en ole aiemmin osannut edes kuvitella. Mustaa, mustaa, mustaa. Vedän sitä puoleeni tai se vetää minua ja tarttuu kiinni. Tarvitsen sitä selviytymiseen, tarvitsen kyyneliä, joita se tuottaa. Kipu on tarpeen, jotta en koskaan enää kokisi samaa.
Paitsi että niin ei pitäisi ajatella. Säännöllisesti käsketään mennä terapiaan, kun vähänkin ärähdän julkisesti vihantunteesta tai painajaisista tai vastaavista. Miksi omat luontaiset keinot eivät riittäisi? Miksi aina pitäisi terapoida jossain oikeassa terapiassa omaa mieltä? Miksi en muka voi tehdä sitä näin itse, kirjoittamalla, puhumalla, huutelemalla Facebookissa? Miten se on muka asian käsittelemättä jättämistä, jos käsittelen sitä itse? Miksi en muka itse olisi oman mieleni ja tunteitteni asiantuntija, jos perehdyn niihin kunnolla? Miksi tarvitsisin jonkin diagnoosin? Miksi haluaisin, että testataan, olenko masentunut? Sehän riippuisi täysin päivästä. Stressaantunut? Sama juttu. Vihahetkellä olen tietysti äärimmäisessä stressitilassa. Mutta puran sen yleensä parissa tunnissa, kun läväytän sen Fb-statukseen muitten luettavaksi. Ensimmäisten kommenttien tullessa olen jo päässyt siitä yli. Olen siinä mielessä easy.
Koen, että pahinta, mitä voisin joutua elämässäni tekemään, olisi kaivaa henkilökohtaisia luurankojani kaapista ja esitellä niitä jollekulle vieraalle ihmiselle sovittuna päivänä sovittuna kellonaikana. Haluan pitää ne ihan yksityisinä muistoinani, olivat kuinka kipeitä tahansa. Haluan pitää ne siellä kaapissa. Kolistelkoon ulos sitten, jos niitä kaappeja joskus joudun avaamaan. Hyvässä lykyssä saavat pölyttyä siellä ikuisesti tai tehdä tilaa uusille luurangoille.
Mieleni on vähän niin kuin meidän mökkijärvemme: Pintavesi on tyyni ja kirkas, vähän tummasävyinen ja yllättävän syvä keskemmältä, pohjaa ei näy. Rantavedessä viihtyy kukkivia lumpeita ja ulpukoita, kepeitä korentoja, pikkukaloja, vesimittareita ja näkinkenkiä. Mutta pohjamutia ei kannata pöllyttää tai muuttuu itsekin niljakkaan mutaiseksi, eikä sitä saa enää kevyellä huuhtomisella pois iholta. Aurinkoisina päivinä vesi on lämmintä pohjaan asti, kylmällä ilmalla järvi kylmenee nopeasti.
Loppukevennyksenä: 35-vuotias ajatteli ostaa kevyttä teinihömppäfantasiaa iltalukemiseksi ja päätyi erääseen uudehkon sarjan alkuosaan pokkarina. Kepeys on suhteellista. Pokkarin fonttikoko ei ollut 35-vuotiaan silmille sopivaa (veikkaan 6-8pt):
 |
| Varjojen kaupungit I: Luukaupunki. Ranskanpastilli peittää neljä riviä tekstiä... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No?