Mietin semmosen unelmakartan tekemistä. En kehtaa. En keksi oikein mitään, mitä siihen laittaisin.
Musta on jo 8 vuotta tuntunu siltä, että unelmia ei ole. Perustin tän blogin sitä varten, et löytäisin niitä uudestaan tai uusia, mut oon koko ajan kauempana siitä ajatuksesta.
Facebook nostaa noita muistoja esille. Näen pystyssä pitämiäni kulisseja ja niitten välissä pieniä murtumia, joissa todellinen mielentila ja tunne näkyy mulle itselleni.
En ole löytänyt mitään tilalle. Alkuvuosina yritin vähän etsiäkin mutta petyin koko ajan. Nyt en enää edes halua.
Vähän jopa ällöttää ajatus, että joku vois tulla kosketusetäisyydelle. Olen jäätä, jos joku tuntematon tulee liian lähelle. Olen supervaikea jopa tutummille. En anna yhtään tilaa enkä laske suojamuuria.
Muurin takana vuodan kuiviin. Kukaan ei kaipaa tätä vanhaa kääkkää. Teen kaikki asiat yksin. Olen hukannut ystävät ja kaverit, en halua häiritä niitten parisuhteita ja perheitä.
Just kaikki se tapahtui, mitä pelkäsinkin.
