En ole hetkeen kirjoittanut. Vedin jonkinlaisen allergianuhaputken, neljä muutaman päivän mittaista flunssaa, sopivasti joka toinen viikko sairaana. Meni treenitkin ihan sekaisin. Nyt toista viikkoa terveenä, mutta koska olen jo mukavasti lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä ikävuotta, treenitauko aiheutti polven kipeytymisen. Ai miten? Noh, kun on tapana katsella Netflixiä flunssaan tylsistyneenä, niin pari tuntia perintönojatuolissa risti-istunnassa joka ilta saa polven ärtymään kivasti. Nyt olen väkisin yrittänyt sitä taas liikuttaa, koska itse asiassa liike on lääke. Eilen tein jo vähän askel- ja etukyykkyjä hyvin pienellä painolla (pelkällä tangolla), ja tällä hetkellä kipeältä tuntuu vain pakaralihakset ja reidenojentajat. Niin kai kuuluukin. Tosin polvi ei tykkää tästäkään istumisesta yhtään, mutta muuten se ei ole tänään vihoitellut.
Toinen syy kirjoitustaukoon löytyy korvien välistä. Vähän ehdin toivoa, että jotain olisi tässä elämässä muuttumassa parempaan suuntaan, mutta harhaahan se taas oli. Kevät on ahdistavaa aikaa, sekä henkisesti että hengityksellisesti (hiphei uudet allergiaoireeni). Erityisesti tänä vuonna ja varmaan tästä eteenpäin kaikkina keväinä, jotka tulen näkemään. Koska ikinä enää kevät ei ole iloinen, vaan siihen liittyy ikuisesti surua. Itse asiassa kaikki suuret surut viime vuosina ovat osuneet kevääseen. Suruaika.
Viime päivät olen pelännyt, että koko maailmani kohta romahtaa. En tiedä, miksi minusta tuntuu tältä. Viime keväänä tuntui samalta ennen kuin sain tietää. Tiesin vaikka en voinut tietää. Haluaisin olla väärässä, mutta en usko siihen. Olen lamaantunut. En voi kysyä mutta pelkään kuollakseni olevani oikeassa. Pelkään sitä hetkeä, kun saan tietää. Missä olen silloin, mitä tapahtuu, kestänkö sen, kuka näkee reaktioni. Joka kerta, kun se tulee mieleeni, ajattelen, että sillä hetkellä kuolen. Siihen paikkaan. Koska sitten kun se on totta, en varmaan enää halua elää.
Itse asiassa ajattelen sitä joka päivä. Ajattelen, että jokainen päivä onnea siellä jossain on minulle askel syvemmälle toivottomuuteen. Vuosi meni nopeasti. En näytä masentuneelta ja käyttäydyn enimmäkseen täysin normaalisti. Nauran, jos naurattaa. En itke julkisesti. Välillä olen yrittänyt sanoa, että olen yksinäinen. Mutta en kuulemma ole. Koska minulla on ystäviä ja niiden kanssa voisi viettää enemmän aikaa, vaikka niillä on parisuhde ja perhe. Niinpä.
Mutta kun. Ei se poista tätä yksinäisyyttä, että menen ystävän kanssa kahville yhtenä tai kahtena iltana viikossa. Tarkoitan erilaista yksinäisyyttä. Tarkoitan sitä, etten voi jakaa elämääni rakastamani ihmisen kanssa enää koskaan. Ettei se enää soita ja kysy, mitä kuuluu, tulenko käymään tai koska nähdään. Ei nähdä enää koskaan. Eikä tässä elämässä ole enää mitään järkeä.
Käyn töissä, käyn salilla, käyn tallilla. Mutta en elä enää. Nykyään vain olen ja aika kuluu.
