Ystävänpäivä

Eilinen oli taas hyvä muistutus siitä, mitä minun elämästäni puuttuu. Elämä.

Kun ei ole parisuhteessa, voisi ajatella, että on aikaa ystäville ja muutakin tekemistä kuin nyhjätä kotona. Väärin. Minulla on pelkkää aikaa mutta ei siitä ole mitään hyötyä, kun ystävät ovat "omiensa" kanssa. Kaikilla on perhe tai seurustelukumppani tai ovat muuten vaan kaukana.

Mitä tein ystävänpäivän iltana? Katsoin Netflixistä hömppää ja kävin salilla. Yksin.

Liikaa

Parin viime viikon aikana olen kokenut vähän tai enemmänkin takapakkia tunnepuolella. Kohtasin pari "menneisyyden kummitustani", toisen läheltä ja toisen pidemmän ajan takaa. Toista jännitin viikon ja panostin täysillä, että pysyisin järjissäni, toisen tapasin yllättäen ja valmistautumattomana. Kummastakin selvisin hyvin itse tilanteessa, mutta kumpikin jatkaa kummitteluaan mielessäni edelleen, vaikka en haluaisi niitä käsitellä.

Tunteet ovat ärsyttävän hallitsemattomia. Voin piilottaa ne ja hallita käytökseni, mutta tunteet ovat silti olemassa pinnan alla, muurin sisäpuolella. On harhaa kuvitella, että jos en näytä niitä kenellekään, kukaan ei voi satuttaa minua. Näkyvästi ei voikaan mutta suojakuoren alla olen silti rikki. Haluan näyttää siltä, että pärjään ja jaksan, vaikka oikeasti en ehkä aina jaksakaan niin hyvin.

Liikunta kyllä auttaa. Se pitää elämän järjestyksessä ja tuo hyvää mieltä, kun huomaan kehittyväni monessa fyysisessä ominaisuudessa. Hyvä kunto tuo hyvää mieltä ja itsevarmuutta. Mutta silti huomaan ajattelevani, ettei se riitä. En tiedä, mitä voisin olla enemmän, että kelpaisin. Edelleen tunnen tietynlaisen vähättelyn ihmisten puheissa. "Marika on kuitenkin myöhässä", "Oho, Marika on ajoissa paikalla", "Niin, sä voit tehdä noin, mut mä en koskaan..." jne. En välitä muitten puheista tai sanoista yleensä. Koska en suutu, ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että minusta voi kaikkien kuullen laukoa "totuuksia". Mietin usein, että kukaan ei tajua, miksi en ole välittänyt mistään vuosiin.

Nyt välitän. Tai jaksoin välittää koko syksyn. Nyt otin takapakkia. Kaikesta liikunnan tuomasta ilosta ja muista hyvistä hetkistä huolimatta tulen joka ilta yksin kotiin, menen joka yö yksin nukkumaan ja herään aamulla yksin. Se ei muutu.

Luin juuri Dalai Laman viisauden, että itsekeskeisyys on yksinäisyyden tunteen suurin syy. Niinpä kai. Oma vikani siis, että olen tässä tilanteessa. En anna itselleni koskaan anteeksi, itsekeskeisyyttä sekin. Se, että itsepäisesti rakastin ihmistä, jolle en kelvannut sellaisena kuin olin, vei elämästäni vuosia ja mahdollisuuden siihen, mitä halusin. Mennyttä ei voi muuttaa eikä aikaa saa takaisin. Viha on mukanani aina.

Järkyttävintä on huomata, kuinka helposti toistaisin saman kaavan, jos siihen tulisi tilaisuus. Ymmärsin sen vasta äskettäin. Tarkoittaako se sitä, ettei minulla ole itsekunnioitusta yhtään? Vai etten vaan välitä enää?

Eilen oli huonojen fiilisten päivä. Kunnes menin lopulta salille ja pistin kroppani töihin. Kyykyissä pääsin taas 5kg lähemmäs tavoitettani. Se piristi. Loppuillan oloni oli ihan hyvä. Kummallista, kuinka suuri vaikutus fyysisellä ponnistelulla on mieleen. Kunpa aina pystyisin muistamaan sen. Silti yksinäisyys ja suru ovat olemassa. Liikunta voi pitää ne piilossa. Iloisella ihmisellä on paremmat mahdollisuudet muuttaa elämäänsä, joten haluan lakaista kielteiset ja synkät mietteeni maton alle piiloon, kunnes olen tarpeeksi vahva luopumaan niistä.

Sopivaa?

Miksi aina tuntuu siltä, että minun iloni ja tyytyväisyyteni on joltakulta pois? Laitoin parhaan edellisen postauksen kuvista Facebookiin. Moni tykkäsi ja kommentoikin. Mutta kun en ole "oikea" urheilija, niin ei ole mahdollista, että treenaisin oikein tai edes tietäisin, mitä teen. Enkä varsinkaan saisi näyttää itseäni tai idoleitani, pitäisi olla vain nöyrä ja vaatimaton. Ja annas, jos sanon ääneen, että jotain paikkaa kolottaa, niin totta kai se johtuu siitä, että olen tehnyt ihan väärin, en mitenkään voi tehdä oikealla tekniikalla, jos nostan isompia painoja jo nyt. Että kyllä kohta varmasti loukkaan itseni, kun olen niin nopeasti edennyt. Aloittelijahan minä olen.

Vai olenko sittenkään. Olen 36. Aloitin salilla käymisen vuonna 1997. Olen noudattanut erilaisia ohjelmia, käynyt vuosia säännöllisesti salilla, rullaluistelemassa, lenkeillä, uimassa, hiihtämässä. Mutta koska en ole urheilijan näköinen, en varmaan tiedä treenaamisesta mitään. Ainakin liikkeet teen varmasti väärin. Enkä mitenkään voi osata uida/hiihtää/juosta, koska en ole käynyt mitään kursseja niistä lajeista. Eihän nyt kukaan opi lukemalla tai matkimalla mitään.

Mutta suurin vikani on siinä, että en ole ilmeisesti oikeasti innoissani tästä. Tai jos olenkin, se menee kyllä kohta ohi, koska en vaan oikeasti tee mitään kunnolla koskaan. Treenaan siis ihan vääristä syistäkin. Mielenkiintoisin juttu oman elämäni parantamisessa onkin se havainto, että treenaan tietenkin vain siksi, että se ärsyttäisi muita ihmisiä, pilaisi heidän päivänsä. Motivaation lähde nyt ainakin on väärä ja luultavasti en itse edes tiedä, mistä/kenestä tämä treenipakkomielle johtuu.

Mitä jos tiedänkin? Mitä sitten? Olen paljon kovempi kuin näytän. Nyt voin sanoa, että tämä ei lopu. Olen koukussa.

Kell' onni on, sen kätkeköön?

Sorry, sydämen kyllyydestä suu puhuu. Pitkästä aikaa olen tyytyväinen.

Ei ole sopivaa postailla vähäpukeisia kuvia itsestään tässä elämänvaiheessa. Eikö? Sori. Minähän teen, mitä haluan, oon elänyt jo niin kauan.

Jatka samaan tapaan

Puoli vuotta on nyt kulunut siitä, kun aloitin kuntosalilla käymisen. Viisi kuukautta aktiivista treeniä. Puolen vuoden kunniaksi nappasin uudet kuvat edellisten rinnalle, ja nyt näen selvää kehitystä itsekin. Näen näissä myös paljon muuta kuin pelkän kropan kehityksen - varsinkin tässä ensimmäisessä kuvasarjassa. Olen ylpeä itsestäni ja se näkyy. Niin pitääkin.

22.7.13 - 21.12.13 - 1.2.14

22.7.13 - 21.12.13 - 1.2.14

22.7.13 - 21.12.13 - 1.2.14

22.7.13 - 21.12.13 - 1.2.14