Juhlittu silti

Menin vaan, vaikka tuntui pahalta. Onneksi oli White Lies. https://open.spotify.com/track/1hpw3c5OUbbwxbvPJiQ1PI

Suruja

Jos olisin silloin parikymppisenä tiennyt, että rakastun vain yhden kerran, olisinko odottanut sellaista kohdetta, joka ei tuhoa mun tulevaisuutta perheenäitinä? Etten katuisi koko elämääni nelikymppisenä? Että olisin voinut olla äiti, jonka lapsilla on mummu. Että en tuntisi itseäni ylimääräiseksi ja ulkopuoliseksi ja turhaksi joka päivä?

Se siitä

Tiedän jo. Tämäkin kesä on tässä kohtaa ohi. Mistähän olen vuodesta toiseen kaivellut tätä typerää toiveikkuutta, kun ei pitäisi luottaa. Johan se luki järjestön paidassa. Ei pidä luulla. Mutta kun tieto on sitä tuskaa.

Intuitio

Kun vaan tietää taas tämän kuvion, ei voi edes pettyä. Voi olla vihainen ja loukattu olo, voi tuntea itsensä nöyryytetyksi. Taas kerran. Olin varmaan joskus tosi ylpeä, jos elämä on päättänyt opettaa mulle nöyryyttä kaiken sen edestä. Mietin vaan, onko ylilyönti aina tarpeen, eikö tasapaino riittäis? Jos tunnen jo itseni muita huonommaksi ja vähempiarvoiseksi, onko tarpeen painaa vielä alemmas?

Nyt

Haloo

Helsinki. Provinssissa nähty livenä taas kerran, en ole suuri fani, mutta ei niillä huonoja biisejä ole. Mutta nyt päässä soi "Kun elämässä kaiken menettää / vapaus on ainut mitä käteen jää / on ylämäki raskas askeltaa / mut alamäkeen liian usein katoaa."

Tätä on ollut vaikea kuunnella, koska olen luopunut niin paljosta viime vuosina. Ehkä ylämäkeen meno on raskasta, mutta ylhäältä näkee kauas ja kiipeäminen on kiinnostavampaa kuin laskeutuminen.

Tiedän tai luulen tietäväni taas jotain, mutta en halua varmistaa asiaa. Olkoon ja menköön. Jospa se vapaus, mikä mulle jää, oliskin sitä, että tämä paino lähtisi pois mun päältä ja jaksaisin hoitaa kaiken kuntoon. Millä pidän sen painon poissa?