Haaveista totta

Määrääkö unelmat sen, mitä tavoittelee? Vai onko niin, että tavoitteet pikkuhiljaa loittonee unelmiksi?

On niin monenlaisia unelmia. On niitä, jotka on helppo toteuttaa ja jotka tavallaan toteutuu joka päivä, eikä niitä välttämättä edes ehdi unelmiksi tunnistaa. On myös suuria pilvilinnoja, jotka ei oikeastaan ole edes mahdollisia. Ja kaikkee siltä väliltä. Osan haaveista ei halua toteutuvan, koska tietää, että ne lopulta tekis vain onnettomaksi. Esimerkiksi vaikka unelmoin jälkikasvusta, en missään tapauksessa halua ryhtyä hankkimaan sitä juuri nyt. Samoin hevonen, kuinka hienoa olisi omistaa hevonen. Mutta ei todellakaan juuri nyt olisi, ei näillä tuloilla, ei tässä elämäntilanteessa. Silti ne voi joskus tulla tavoittelemisen arvoisiksi, mutta toistaiseksi ne on vain haavekuvia, joita en edes kovin paljon halua ruokkia. Mistään lottovoitosta en haaveile, en edes lottoa. Paitsi työpaikan porukkalotossa olen mukana, mutta se toimii niin, että mahdollisilla voitoilla ostetaan aina seuraava kierros lottoa. Mut koen, että oikeat unelmat ei perustu siihen, että käy hyvä tuuri jossain. En usko kohtaloonkaan. Oikeita ja hyviä unelmia voi tavoitella.

Haaveista voi poimia pienempiä tavoitteita, joita saavuttamalla voi pikkuhiljaa pyrkiä kohti sitä oikeaa unelmaa. Mut monesti kannattais pitää mielessä, että se matka kohti unelmaa on se tärkein juttu. Jos yksi unelma toteutuu, pitää alkaa haaveilla jostain uudesta, ja ehkä toteuttaa sitä. Elämä on juuri sitä, mihin sen käyttää. Elämä on unelmien toteuttamista.

Mä uskon, että voin vaikuttaa itse siihen, mitkä unelmistani toteutuu. Että voin toimia niiden toteuttamiseksi. Kaikkia haavekuvia ei vaan voi tavoittaa yksin. Muutamaan unelmaan olen tarvinnu vähän enemmänkin työntöapua, että olen päässyt alkuun, mutta lopulta itse saanut ne aikaan.

Jos lähden tästä hetkestä taaksepäin, niin viimeisin toteutunut unelma oli tietenkin se ylläpitoheppa, josta valitettavasti  jouduin luopumaan. Assun tulon mahdollisti kaverini Kirsin innostus ja rohkeus, kun itse pidin pitkään jalat maassa. Kun Kirsi löysi uuden unelmiensa hevosen, oli minunkin päätettävä, että jatkan Assun kanssa yksin. Jotenkin vaan sain rahat riittämään, vaikka todella tiukkaa teki. Lopulta olin kuitenkin Assun lähdön jälkeen tyytyväinen, koska unelman toteutuminen oli ollut käytännössä hirmu kuormittavaa minulle jo pitkään. Mutta unelma omasta hevosesta jäi kuitenkin elämään. Joskus sitten, jos saan elämäni vähän toisenlaiseen järjestykseen...

Assu toukokuussa 2011

Ennen hepan ylläpitoa ehdin toteuttaa erään ehkä vielä vähän isomman unelmani, eli ostin asunnon Porin keskustasta. Tätä unelmaa maksankin vielä pitkään, mutta totta se kumminkin on. Tosin asunto täältä ei olis ollut mahdollinen, ellen olisi ennen sitä toteuttanut haavettani Poriin palaamisesta.

Näkymä omalta parvekkeelta.

Paluumuutolla oli myös hintansa, mutta en halua kirjoittaa siitä. Mutta koko opiskeluajan haaveilin siitä, että voisin palata Poriin ja perustaa perheen täällä. Paluu järjestyi, kun sopiva virka vapautui ja minut valittiin siihen. Päätös viran vastaanottamisesta oli vaikea, koska elämäni oli jo aika pitkälle rakennettu Helsinkiin, mutta ajattelin, että en varmasti saa toista tilaisuutta palata. En ole katunut lähtöäni, vaikka välillä harmittaa, mitä siitä lopulta seurasi.

Viran saamiseen liittyy myös se, että valmistuin. Ennen valmistumista piti tietenkin myös opiskella, ja opiskelupaikakseni olin valinnut Helsingin jo hyvin varhaisessa vaiheessa, paljon ennen kuin edes olin miettinyt, mitä haluaisin opiskella. En kokenut silloin, että olisi erityisemmin vaatinut rohkeutta lähteä aivan eri suuntaan kuin muut lukio- ja koulukaverit, mutta nyt tiedän, että lähdin Helsinkiin todella yksin. Eikä se ollut ihan helppoa, mutta olin päättänyt sopeutua. Vaati uhrauksia sekin.

Yksi iso unelma aikanaan oli myös moottoripyörä ja sen tuoma vapaus. Yhtäkkiä en ollutkaan enää riippuvainen bussi- ja juna-aikatauluista, vaan pääsin mihin tahansa heti kun halusin. Pääsin reissaamaan pohjoiseen ja Norjaan ja Ruotsiinkin. Pyörä on edelleen, mutta ehkä se on jo täyttänyt tehtävänsä tai ehkä olen tullut vanhaksi, kun ajokilometrit ovat viime vuosina jääneet vähiin. Tai ehkä tämä kesä on taas mp-kesä... Nyt haaveena olis tehdä reissu ihan yksin, koska tällä hetkellä harmittaa niin moni asia, että tarvitsisin vähän välimatkaa kaikkeen. Puuttuu vaan vähän rahaa, mut ehkä heinäkuussa olis sitäkin taas vähän.

Trollstigen 2005

Jällivaaran moottoripyöräkerhon portilla - paikallinen turisti-info hommassi meille ilmaisen yöpaikan moottoripyöräkerhon tiloista. Kesä 2005.

Pohjois-Norjassa 2005, näkymät teltasta. Oliskohan vastarannalla jossain Pohjois-Amerikka.