Kysymys puolityhjästä tai puolitäydestä lasista kertoo ihmisestä jotain olennaista. Optimistille on vielä puolet jäljellä, pessimisti on jo menettänyt puolet. Haluaisin olla optimisti, mutta valitettavasti taidan olla tässäkin asiassa jotain siltä väliltä - realisti. Mulle lasi on puolillaan, jos se on puolillaan. Ei enää eikä vielä vaan tasan puolet.
Koen välillä mahdottoman ärsyttäväksi sen, että olen keskitien kulkija enkä paljon poistu mukavuusalueeltani oma-aloitteisesti. Järki pitää riskejä uhkina, mutta tunnepuoli näkee ruusunpunaisia mahdollisuuksia haaveiden toteuttamiseen. Onneksi (tai tylsyydeksi) järki on usein voitolla.
Riski taitaa olla aika subjektiivinen käsite. Otetaan esimerkiksi lentokoneella lentäminen. Vaikka todennäköisyys lento-onnettomuuteen joutumiselle olisi häviävän pieni, lopputulos sen kohdalle sattuessa olisi mielestäni niin suuri menetys, että en ihan vähäisin perustein lentokoneeseen nouse. Tosin jotain omista kaikkivoipaisuuskuvitelmista kertoo se, että mielelläni opettelisin itse lentämään pienkonetta, koska eihän se silloin voisi pudota, kun itse sitä ohjaisin. Mutta täysin vieraan ihmisen kykyyn pitää alumiiniputki taivaalla en luota. Äly hoi, älä jätä. Joka tapauksessa, minulle lentäminen olisi iso riskinotto ja lento-onnettomuus sellainen uhkakuva, että mahdollisuudet kivasta lomamatkasta kaukomailla unohdan mieluiten heti. Ja olen kyllä lentänyt muutamaan kertaan, eri kokoisilla (isohkoilla) koneilla muutaman tunnin lentoja Euroopassa. Lentokoneessa en pelkää, enkä varsinaisesti pelkää lentämistä (sehän olisi ihan tyhmää, koska se on käytännössä vain istumista paikoillaan), mutta pelkään silti, että kuolen ja vain siksi, että halusin johonkin, mihin ei lentämättä pääse. Kuinka tyhmää se sitten olisi?
Jostain syystä koen myös mp:llä ja autolla liikkumisen riskin paljon pienemmäksi, jos olen itse ajamassa. Harvan ihmisen autokyydissä pystyn olemaan rennosti. Luottamus on tärkeää. Luottamus liittyy ehkä vielä olennaisemmin siihen elävään kulkupeliin, hevoseen. Ratsastuksen riskien arvioiminen on mielenkiintoinen sekoitus tunnetta, itsesuojeluvaistoa ja järkipäättelyä.
Vieraalla hevosella ratsastaminen tuntuu ajatuksena pelottavalta, mutta usein selkäännousun jälkeen tunne on hävinnyt aika pian. Olen pudonnut harvoin, vain kolme kertaa koko ratsastusurani aikana. Läheltä piti -tilanteita on ollut enemmän, mutta olen tajunnut ne yleensä vasta jälkikäteen. En tiedä, onko minut pitänyt kyydissä apinamainen takertuminen vai tasapainon hallinta, mutta nyt kolmekymppisenä putoamisonnettomuus aiheuttaisi luultavimmin niin suuria vaurioita, että olen lakannut ottamasta riskejä, joissa pahimmassa skenaariossa minulta voisi murtua luita. En ratsasta hevosia, joiden kyydissä en usko pysyväni, jos tapahtuu jotain yllättävää. En ole tippunut koskaan pukittelevalta hevoselta, mutta olen nähnyt läheltä, kuinka yhtäkkiä se voi tapahtua hyvällekin ratsastajalle.
Se viimeinen kerta, kun putosin (pari vuotta sitten), ei ollut mikään kevyt muksahdus (joita nuorille poniratsastajille tuntui silloin sattuvan lähes joka viikko), vaan kunnon mätkäys, jonka jälkeen olin viikon kipeä, vaikka mitään ei rikki mennytkään eikä edes mustelmia tainnut tulla. Polvi vähän venähti, jokaista lihasta särki ja pää ei kääntynyt. Mätkäys myös siksi, että en yhtään osannut ennakoida alastuloa ja rysäytin lapaluu edellä selälleni maneesin hiekkaan. Toisaalta se oli ehkä hyvää tuuria, etten yrittänyt tulla jaloilleni tai ottaa käsillä vastaan, koska sitten olisi saattanut mennä luita rikki. Mutta sen jälkeen olen ollut varovainen, vaikka heti kipusinkin takaisin selkään ja hyppäsin esteen uudestaan. Edellisestä putoamisesta oli yli 10 vuotta. Kolmekymppinen kroppa ottaa iskun vastaan ihan eri tavalla, varsinkin, kun elopainoakin taitaa olla 10kg enemmän.
Kuinka usein kuuleekaan sanottavan, että "putoaminen nyt vaan kuuluu tähän lajiin". Hä?! Ei kuulu. Kyllä se tavoite on pysyä kyydissä. Joskus toki putoaa, mutta ei se mikään hyvän ratsastajan merkki ole, jos on tippunut 100 kertaa (tätäkin kuulee sanottavan, olenpa varmaan itsekin sen joskus ajattelematta tokaissut). Tippuminen on merkki jostain virheestä.
Ajattelen tässä vähän samalla tavalla kuin autokoulussa opetetaan: taitava selviytyy tilanteista, joihin fiksu ei joudu. Taitavaksi tulee vain harjoittelemalla. Valitettavasti kuvittelemani oma fiksuuteni on usein sitä, että en poistu mukavuusalueeltani enkä siksi kehity, vaikka itse asiassa fiksuahan olisi ratsastaa joka kerta mukavuusalueen reunalla ja vähän sen ulkopuolelle kurotellen.
Monesti mielessä on kummitellut Kyra Kyrklundin kehotus ratsastaa kaikilla tarjolle tulevilla hevosilla aina, kun mahdollisuus on. En ole sitä noudattanut. Nuorempana kyllä, mutta nykyään haluan vain pitää luuni ehjinä ja itseni liikuntakykyisenä. Esimerkiksi Assun aikaan kärsin kovista selkäkivuista, joihin lopulta sain apua fysioterapeutilta ja toki myös siitä, että en enää ratsasta niin paljon. Mutta edelleen selkäni kipeytyy, jos ratsastan paljon harjoitusravia isoliikkeisellä hevosella. Pukittelukin sattuu, selkälihakseni menevät helposti yllättävistä liikkeistä jumiin. Selkäkipu on niin voimakasta ja lamaannuttaa koko kropan, että eipä huvita leikkiä semmosten heppojen kanssa kovin paljon, jotka tiedetään pukittelevaisiksi. Vaikka muuten niistä kovasti tykkäisinkin. Riskinhallintaa, joka valitettavasti syö motivaatiota harrastaa.
Tällä hetkellä siis heppaunelmien kanssa vähän uudelleenarviointia. Akua vuokraan edelleen pari kertaa viikossa, mutta taidan lähinnä maastoilla sen kanssa nyt jonkin aikaa. Ehkä motivaatio palaa jossain vaiheessa, tällä hetkellä otan kuitenkin pitkän harppauksen sinne mukavuusalueen sisäpuolelle ja pysyn siellä, kunnes fiilis on parempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No?