Aluksi positiivisiin päivityksiin tuli runsaasti kannustavaa kommenttia ja peukutusta. Ei tosin samalla tavalla kommentointitulvaa kuin synkkiin ja mieltä purkaviin statuksiin. Mutta mitä positiivisemmaksi ja energiantäyteisemmäksi sisällön kirjoitan, sitä harvempi viitsii tykätä saati kommentoida. Veikkaan, että olen jopa saanut muutaman piilottamaan päivitykseni etusivulta, koska ne ovat niin ylipirteitä. Yksi kaverikin on kadonnut, tosin en tiedä kuka ja miksi.
En silti iloisuudesta valehtele. Vedän vain överiksi, koska haluan nähdä, missä menee ihmisten sietokyvyn raja. Provosoin, oih, rakastan sitä, että herätän ihmisissä tunteita. Olen pikkuhiljaa tajunnut olevani melko huomionhakuinen. En niin paljon, että menisin BB-taloon, mutta ehkä Iholla-ohjelman verran, jos jollakin tapaa sitä mittaisin.
Kehun ja kiitän itseäni hyvistä treeneistä julkisesti. Hehkutan tuloksia, kuinka haba on kasvanut tai kuinka lisään kiekkoa tankoon joka kerta. Saan siitä oikeastikin energiaa ja iloa. Hauskaa on, että saman buustin kokeneet tsemppaavat ja iloitsevat mukana, mutta ne, joille syksy on vaikeaa, pysyvät tavallistakin hiljaisempina. Eivät kommentoi tai tykkää edes niitä asioita, joita yleensä ovat huomioineet.
Facebook-minä on aika suuressakin ristiriidassa oikean minäni kanssa. En ikinä jokapäiväisessä arjessa kohkaa mistään, en hehkuta, en ylistä, en valita enkä vingu mistään. Facebookissa nostan äläkän, koska se provosoi ihmisiä. Välillä yllätyn, kuinka vakavasti ihmiset suhtautuvat sinne kirjoittamiini asioihin oikeassa elämässä. Leikkiähän se vain on. Muka-sosiaalisuutta. Mutta se on silti paras kaverini ja peilini.
You're gonna hear me roar
You held me down but I got up. Nih. Ettäs tiedätte. Ihmiset, joiden kanssa olen viimeisen kymmenen vuoden aikana viettänyt eniten aikaa, eivät tiedä yhtään, mihin minä pystyn. Suunnitteilla saattaa olla jotain suurta.
Piti kirjoittaa tähän myös siitä, että epäonnesta tuli sattuman kautta vähän onnea. Tunnen itseni pitkästä aikaa arvokkaaksi ja hyväksi. Joku minut herätti pitkästä unesta ja olen äärettömän kiitollinen. Löydän itseni uudelleen, olen tosi kova ja vahva ihminen, monella tapaa. En tarvinnut mitään kallonkutistajaa enkä mielialalääkkeitä, selvisin itse. Tiesin sen.
Lääkekielteisyyteni on johtanut myös siihen, että sydämeni saa nyt sekoilla ihan luvan kanssa. Lopetin beetasalpaajan käytön. Puolitin ensin annoksen neljännekseen ja totesin, etten halua sitäkään. Haluan, että syke nousee, kun liikun. Haluan pystyä treenaamaan salilla kunnolla. Se on tärkeämpää kuin rytmihäiriöiden välttely. Olen hyväksynyt ne ominaisuudekseni. Niistä ei ole vaaraa, sydän on sähkövikaa lukuun ottamatta terve. Se riittää minulle. Tiesin kyllä senkin. Yskä ärsyttää, mutta parempi yskiä kuin syödä turhaa lääkettä. Lääkäri sanoi, ettei rytmihäiriöitä poista mikään, ja tämä lääke on vain siksi, että minusta tuntuisi paremmalta. Sitä ei ole välttämätöntä syödä, jos en halua. Voin ottaa sitä vaikka vain tarvittaessa, jos häröt joskus yltyvät kovin voimakkaiksi. Kelpaa. Onhan niitä nappeja tuossa vähän jäljelläkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No?