Liikaa

Parin viime viikon aikana olen kokenut vähän tai enemmänkin takapakkia tunnepuolella. Kohtasin pari "menneisyyden kummitustani", toisen läheltä ja toisen pidemmän ajan takaa. Toista jännitin viikon ja panostin täysillä, että pysyisin järjissäni, toisen tapasin yllättäen ja valmistautumattomana. Kummastakin selvisin hyvin itse tilanteessa, mutta kumpikin jatkaa kummitteluaan mielessäni edelleen, vaikka en haluaisi niitä käsitellä.

Tunteet ovat ärsyttävän hallitsemattomia. Voin piilottaa ne ja hallita käytökseni, mutta tunteet ovat silti olemassa pinnan alla, muurin sisäpuolella. On harhaa kuvitella, että jos en näytä niitä kenellekään, kukaan ei voi satuttaa minua. Näkyvästi ei voikaan mutta suojakuoren alla olen silti rikki. Haluan näyttää siltä, että pärjään ja jaksan, vaikka oikeasti en ehkä aina jaksakaan niin hyvin.

Liikunta kyllä auttaa. Se pitää elämän järjestyksessä ja tuo hyvää mieltä, kun huomaan kehittyväni monessa fyysisessä ominaisuudessa. Hyvä kunto tuo hyvää mieltä ja itsevarmuutta. Mutta silti huomaan ajattelevani, ettei se riitä. En tiedä, mitä voisin olla enemmän, että kelpaisin. Edelleen tunnen tietynlaisen vähättelyn ihmisten puheissa. "Marika on kuitenkin myöhässä", "Oho, Marika on ajoissa paikalla", "Niin, sä voit tehdä noin, mut mä en koskaan..." jne. En välitä muitten puheista tai sanoista yleensä. Koska en suutu, ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että minusta voi kaikkien kuullen laukoa "totuuksia". Mietin usein, että kukaan ei tajua, miksi en ole välittänyt mistään vuosiin.

Nyt välitän. Tai jaksoin välittää koko syksyn. Nyt otin takapakkia. Kaikesta liikunnan tuomasta ilosta ja muista hyvistä hetkistä huolimatta tulen joka ilta yksin kotiin, menen joka yö yksin nukkumaan ja herään aamulla yksin. Se ei muutu.

Luin juuri Dalai Laman viisauden, että itsekeskeisyys on yksinäisyyden tunteen suurin syy. Niinpä kai. Oma vikani siis, että olen tässä tilanteessa. En anna itselleni koskaan anteeksi, itsekeskeisyyttä sekin. Se, että itsepäisesti rakastin ihmistä, jolle en kelvannut sellaisena kuin olin, vei elämästäni vuosia ja mahdollisuuden siihen, mitä halusin. Mennyttä ei voi muuttaa eikä aikaa saa takaisin. Viha on mukanani aina.

Järkyttävintä on huomata, kuinka helposti toistaisin saman kaavan, jos siihen tulisi tilaisuus. Ymmärsin sen vasta äskettäin. Tarkoittaako se sitä, ettei minulla ole itsekunnioitusta yhtään? Vai etten vaan välitä enää?

Eilen oli huonojen fiilisten päivä. Kunnes menin lopulta salille ja pistin kroppani töihin. Kyykyissä pääsin taas 5kg lähemmäs tavoitettani. Se piristi. Loppuillan oloni oli ihan hyvä. Kummallista, kuinka suuri vaikutus fyysisellä ponnistelulla on mieleen. Kunpa aina pystyisin muistamaan sen. Silti yksinäisyys ja suru ovat olemassa. Liikunta voi pitää ne piilossa. Iloisella ihmisellä on paremmat mahdollisuudet muuttaa elämäänsä, joten haluan lakaista kielteiset ja synkät mietteeni maton alle piiloon, kunnes olen tarpeeksi vahva luopumaan niistä.