Kutakuinkin tänään tulee 8 vuotta siitä, kun elämäni rakkaus pyysi, että jättäisin yhteisen kotimme avaimet hänelle ja lähtisin jatkamaan elämääni ilman häntä. Sinä päivänä luovuin kaikista unelmistani perheestä ja lapsista ja tulevaisuudesta, enkä ole koskaan löytänyt tilalle uusia. Tai en tiedä, luovuinko edes, sillä ne samat asiat, siis ihan samat, kummittelee mulle edelleen.
Tiedän, että se on mennyttä. Mutta ei ole mennyt päivääkään noista 8 vuodesta, etten olisi tuntenut sitä kipua. Se haava ei ole ikinä parantunut. En usko, että paranee. En usko, että mua voi kukaan koskaan sen takia rakastaa. En ole oikeasti läsnä kenellekään toiselle.
Mä en oikein pärjää aikuisena. Tähän mennessä jokainen vuosi täysi-ikäisyyttä on ollut edellistä huonompi. Mun omassa elämässäni ei ole tapahtunut mitään hyvää pitkään aikaan. Tai jos onkin, se on ollut nopeasti ohi tai väärinkäsitys. Ainoa hyvä asia on pieni kummipoikani. Sen vuoksi tekisin ihan mitä tahansa. Elämäni valo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No?