Kävin muistelemassa vanhoja hyviä aikoja opiskelukaupungissani Helsingissä. Puoli vuotta on vierähtänyt edellisestä visiitistäni sinne suunnalle. Kivaahan se oli. Välillä on kova ikävä sinne, koska siellä on koko ajan ympärillä Elämää ja Ihmisiä. Aika pian kuitenkin jaksan muistaa, että juuri Elämä ja Ihmiset oli syitä, miksi olin siellä välillä niin Ahdistunut.
Tiedän olevani melko narsistinen ja nauttivani salaa kaikesta saamastani huomiosta ja varsinkin keskipisteenä olosta, mutta vain pienessä, hallittavassa mittakaavassa. Ystävien kesken. Ehkä hetkellisesti jopa tuttavien kesken. Puhutaan muutaman käden sormin laskettavasta ihmismäärästä.
Helsingissä opiskellessani olin 'small fish in a big pond'. Googlasin tuota otsikon sanontaa ja löysin mielenkiintoisia keskusteluja, joita en kovin tarkkaan jaksanut lukea juuri nyt. Mutta parissakin keskustelussa oli päädytty siihen, että on parempi olla pikkukala meressä kuin iso kala lammessa, koska meressä on enemmän mahdollisuuksia. Jos kasvaa isoksi kalaksi siellä, voi olla oikeastikin 'big fish'. Että iso kala pikku lammessa on iso vain mukavuusalueellaan, mutta jos se lähtee merelle, se onkin vain keskikokoinen tai ehkä jopa pieni siellä.
Kun 15 vuotta sitten lähdin Porista, olin ollut mielestäni kohtalaisen kokoinen kala. Luulot karisivat heti ensimmäisellä viikolla, olinkin pienimmästä päästä uudessa parvessani. Monessakin mielessä. Helsingissä olisi kyllä ollut ihan hyvä elää, jos olisin ollut tyytyväinen pikkukalan elämään. Mutta kun sitä sattuu kaipaamaan enemmän huomiota, ei millään riitä, että tekee päivästä toiseen parhaansa pikkuisena. Se alkaa ahdistaa. Ei ollut tarpeeksi kunnianhimoa kasvaa suuremmaksi. Halusin takaisin pikkuiseen lätäkkööni, missä olin tottunut olemaan Joku, ainakin muutamalle.
Luulin, että olin kutistunut Helsingissä, mutta aika pian huomasin, että olin sittenkin vähän kasvanut. Pori tuntuukin nyt hiukan liian pieneltä ja törmäilen jatkuvasti vähän kaikkeen, lähinnä menneisyyteeni ja perusporilaisiin konservatiivisiin juntteihin, joitten asettelemien rajojen sisälle ajatukseni eivät oikein enää mahdu.
Aika pian kuitenkin totuin tähän pikkukaupungin arkeen. Se vaan tulee edelleen vastaan, että tästä kaupungista puuttuu paljon sellaisia mahdollisuuksia, joita pikkukalakin osasi Helsingissä arvostaa ja joihin tottui siellä ihan heti. Lyhyesti ja ytimekkäästi sen voi ilmaista yhdellä sanalla: luksus.
Viikonlopun aikana kävin kahdella brunchilla, Fazerin Kluuvin kahvilassa ja Café Tin Tin Tangossa Töölöntorilla. Kummankaan tarjontaa vastaavaa ei oikeastaan löydy Porista. On täälläkin jotain brunsseja, mutta niissä ei ole samaa tunnelmaa. Onneksi täällä on sentään nykyään muutama ihan kiva kahvila, vaikka en niitäkään uskalla verrata Café Ekbergiin, Strindbergiin, Esplanadiin tai Engeliin. Historiaa ei voi tuoda.
Porissa kaikkea tuntuu leimaavan tietty nuhjuisuus tai kotikutoisuus. En tarkoita, että siinä sinänsä olisi mitään vikaa, mutta jos kaipaan luksusta, en vaan löydä sitä täältä. Esimerkiksi täällä ei ole enää yhtään oikeasti hienoa ruokakauppaa. Sokos Herkku oli ennen aika hyvä mutta nyt senkin paikalla on vain perus-S-market. Perus-äs. Nyt kun kirjoitin sen tuohon noin, muistan samalla tahtomattani muutakin, mikä minua ärsyttää. Persuus. Mutta se on jo ihan eri tarina, politiikkaan en ainakaan tässä tekstissä halua ottaa kantaa. Katsotaan kuntavaalijuttuja myöhemmin... Niin. Stockan Herkku on sellainen ruokakauppa, jossa voisin viettää koko päivän. Jo pelkkä juustotiski siellä. Pysyyhän sitä hengissä lidlin safkoillakin, mutta kun haluan herkutella, haluan koko elämyksen, kaupassakäynnistä alkaen.
Onhan tuo elitististä. Tämä kaupunki ei ole city-sinkuille, tämä on lapsiperheiden arkeen sopiva. City-sinkku ei täällä aina juhli, tai jos juhlii, olisi parempi olla siitä hiljaa, etteivät lapselliset ole kateellisia. Kateus - tuo ehtymätön luonnonvara (kaupungista riippumatta) - on varma tieto siitä, että minulla olisi jotain enemmän ja sellaista, mitä en ollenkaan ansaitsisi. Mutta kellä se onni onkaan? Sinkun ilo voi olla ihana erikoiskahvi kauniisti tarjoiltuna hienossa kahvilassa, jossa muitten mukulat eivät melua ja juoksentele jaloissa, mutta kotona ei ole ketään, jolle siitä kertoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No?