Havu ja hiihtoloma

Flunssan kanssa kolmatta viikkoa taistellessani olen joutunut tyytymään siihen, etten päässyt tänäkään vuonna kertaakaan luistelemaan (lähijääkenttä oli jo puhki sulanut, kun tänään kävelin sen yli kauppaan) enkä hiihtämään (no, ehkä vielä siihen tulee mahdollisuus, kun pakkasia on taas lupailtu). Hiihtolomalla piti hiihtää joka päivä, mutta olinkin joka päivä kipeä. Eipä sille mitään voi.

Ihan muista yhteyksistä mieleeni tuli hiihtoloma usean vuoden takaa. Olin tullut Helsingistä Poriin lomaa viettämään, ja mukanani oli ihan uudet, ensimmäiset vain minua varten ostetut sukset. Sain kyydin vanhempien luota parin kilometrin päähän urheilukentän reunalle, mistä lähti lähin latu, ja sovittiin, että sama kyyti tulee tunnin päästä hakemaan, kun on hoitanut omat asiansa sillä aikaa. Taisin vielä jättää puhelimenkin kotiin, kun hienossa hiihtopuvussani ei ollut sille sopivaa taskua.

Hiihtelin ensimmäistä kilometrin lenkkiä ja olin melkein jo koko kierroksen lykkinyt, kun yhtäkkiä tasamaalla oli havu (-prkl!) vasemman suksen ladunpuolikkaassa (hiihdän aina perinteiseen tyyliin). Siitä ei olisi ollut mitään haittaa, jos olisin huomannut sen ajoissa, mutta nyt se sattui sopivasti ponnistushetkeen ja kun suksien pohjassa oli pitoteippiä, niin eikö se vasen suksi tietenkin tyssännyt niille sijoilleen. Komiasti suorin vartaloin kaaduin ladun vasemmalle puolelle vatsalleni, ja vasemman käden sauva jäi sopivasti lumeen pystyyn niin, että kaatuessani se työnsi vasemman käsivarteni poikittain kropan alle. Olkapäähäni sattui niin jumalattomasti, että hetken aikaa luulin, että taju lähtee. Kipu oli sitä luokkaa, että tiedän, mistä tulee sanonta "nähdä tähtiä". Silmissä todellakin musteni.

En tiedä, mitä olkapäästä meni rikki, mutta kun kivultani pääsin lopulta ylös, jouduin hiihtämään sitä kilometrin lenkkiä ympäri melkein tunnin ilman vasemman käden apua, koska ei ollut kyytiä pois ja eikä tarpeeksi vaatetta pakkasessa seisoskeluun, kun oli jo ehtinyt tulla vähän hikikin ennen kaatumista. On muuten jännä tunne, kun käsi ei tottele kivun takia.

Kotona kävin heti kaikki porukoitten kipulääkevarastot läpi ja löysinkin jotain vahvaa lihasrelaksanttia, josta nappasin yhden ja hetken päästä toisen, kun ensimmäinen ei tuntunut heti auttavan. Siitä tuli aivan kauhea olo. Kylmä ja hiki yhtä aikaa, kädet tärisi ja kaikki oli kuin hidastetussa filmissä. Ei voi verrata edes humalaan, se oli todella outo tila. En muista, helpottiko se yhtään kipuakaan vai olinko vaan sekaisin.

Myöhemmin kuulin, että lääke oli määrätty hartiajumiin, mutta avun sijaan se oli tuottanut niin pahan olon, että mieluummin kärsi hartiajumista kuin otti lääkettä. En ihmettele. Enkä enää koskaan toiste ota toiselle määrättyä kipulääkettä, jos en tiedä, mitä se on ja mitä se minulle tekee. Ja opin samalla, että vaikka perusburanaa voikin ottaa lisää, jos ensimmäinen ei tehoa, niin kaikkia muita lääkkeitä ei voi.

Olkapääni ei muuten tullut koskaan entiselleen, vaikka vuosia on kulunut. Olisi ehkä kannattanut käydä lääkärissä heti mutta enpä käynyt. Enkä tainnut kertoa porukoillekaan koko totuutta vielä silloin, kun hävetti se tasamaalla kaatuminen. Hölmöä. Muistaakseni kävin samalla lomalla pari kertaa kumpsahduksen jälkeenkin hiihtämässä, vaikka olkapää vähän tai paljon haittasikin. Alle kolmekymppisenä sitä on vaan niin hullu, ettei halua kipeänäkään luopua suunnitelmistaan. Ei sattunu yhtään, ei tuntunu missään...