Morkkis ei meinaa antaa periksi. En saa itseäni liikkeelle millään. Salille siis. Enkä edes ulos. Olin niin menossa kohti kaikkea parempaa, mutta itsekontrollin pettäminen pikkujouluissa potkaisi niin kovaa vastapalloon, että vieläkin on ilmat pihalla.
Puoliväkisin kävin tällä viikolla kerran yhtenä iltana salilla, vaikka oli suunnitelmia kaikenlaisista tehokkaista aamutreeneistäkin. Käytännössä ei onnistunut. Nyt istun tässä näpyttelemässä, vaikka piti mennä jo pari tuntia sitten rautaa nostelemaan. Siirsin reenit aamuun, vaikka autokin olisi tuolla kadun varressa odottamassa. Nyt se täytyy käydä sieltä siirtämässä halliin joka tapauksessa. Eikö siinä nyt samalla voisi vielä pusertaa itsensä käymään salilla? Voisi varmaan, mutta ei huvita. Tipuin jonnekin antimotivaatio-suohon, kun kaksi päivää meni sykkeitä tasaillessa oman mokan takia. Omia mokia ei saisi tapahtua, koska minun luonteellani ei anneta mitään itselle anteeksi, jos oikeasti koen syyllisyyttä jostain. Sitä ei usein tunnu, mutta silloin kun tuntuu, koko maailma kaatuu päälle.
Olen miettinyt monelta kannalta tätä elämääni. On hyviä asioita, jotka eivät olisi mahdollisia, jos olisin elänyt siten kuin olen haaveillut elämäni sujuvan. Mutta on myös se puoli, jota en olisi koskaan kaivannut itsestäni esiin ja joka olisi pysynyt piilossa, jos olisin saanut sen perhekeskeisen unelmakuvion toteutumaan. Jos nyt kutsun sitä vaikka pimeäksi puoleksi. Se saa minut vajoamaan synkkyyteen ja pohtimaan elämän turhuutta, virheitä ja menetettyjä tilaisuuksia. Sen ollessa vallalla en nauti mistään, vaikka ulospäin näytän samalta kuin muulloinkin. Tällä hetkellä se repii minua alas hyvistä fiiliksistä, joita treenaaminen ja muu aktiivisuus tuotti. Ei kiinnosta mikään muukaan, ei treffeille lähteminen, ei ihmisten tapaaminen, ei juhliminen, ei mikään.
Päätin jo, että alkoholia en enää missään juhlissa ota. En ryhdy absolutistiksi, koska se on mielestäni tyhmää ja tuottaa vain suuren houtuksen, johon varmasti lankeaa. Siis minulle. Jollekulle se on tietysti paras vaihtoehto. Mutta juhlat ja humala eivät sovi yhteen. Olen kyllästynyt olemaan humalassa. Se on tylsää. Se tekee mielen tylsäksi. Olen parempi ihminen ilman humalaa.
Valoisampi puoleni on iloinen ja sosiaalinen ihminen, joka saa aikaan vaikka mitä. Se oli jo melkein kokonaan esillä. Nyt haluan sen takaisin. Pimeä minä saa kadota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No?