Otsikko vois yhtä hyvin olla ojasta allikkoon. Kaikilla ihmisillä on varmaan tarve parantaa elämänlaatuaan tai elämäänsä ylipäätään. Mä olen pitkään kuvitellut, että olen tasainen tai ehkä jopa vähän kylmä ihminen nykyään. Oon salaa toivonu, että voisin olla vähän tunteellisempi. Viime päivien tai viikkojen suuri oivallus on ollut se (tai ehkä oonkin vaan vuosien kuluessa unohtanu, millainen oikeasti olen), että 'kylmyys' onkin mun rakentamani suojamuuri, eikä aito ominaisuus.
Se, että en näytä tunteitani muille tai tunnusta välittäväni kenestäkään, pitää mut järjissäni. Se on ainoa keino selviytyä yksin kaikesta. Arvata voi, että kirjoitan tästä siksi, että suojamuuri on jollain tapaa päässyt pettämään. En halua kaikkia yksityiskohtia kertoa, mutta lopputulos sai mut tajuamaan, kuinka herkkä ja haavoittuvainen oikeasti olen. Ei tarvittu kuin yksi pieni pisto sopivasta suunnasta ja musta tuntuu, että vuodan kuiviin, jos nyt sallin itselleni näin dramaattisen ilmaisun. Oon pitäny kaikki tunteeni sen suojamuurin sisäpuolella, en oo antanu kenellekään yhtään mitään. Nyt musta tuntuu, että se pieni pisto saa koko muurin säröilemään enkä hallitsekaan enää omaa käytöstäni. Ennen kaikkea en hallitse ajatuksiani. Se on häiritsevintä, koska olen aina pyrkinyt ajattelemaan kaikista ihmisistä hyvää ja uskomaan siihen, että kukaan ei tahallaan aiheuta toiselle kipua. Nyt huomaan, että oma kipu sumentaa järjen ja tunnen vihaa ja katkeruutta, vaikka ei niihin ole mitään oikeutta. Ehkä mulla on oikeus olla vähän loukkaantunut mutta ei näin paljon. En tiedä, kumpi ärsyttää mua enemmän, omien ajatusten kontrolloimattomuus vai ne 'pahat' ajatukseni muista ihmisistä.
Miten ihmiset käsittelee loukkaantumista, pettymystä, vihaisuutta, katkeruutta? Mä en voi näyttää näitä tunteita julkisesti enkä sanoa ääneen, koska en pysty tahallani loukkaamaan ketään. Mä loukkaantuisin itse niin paljon, että en todellakaan kykene riitelemään sillä tavalla. Enkä tiedä, mistä edes riitelisin, joten aivan turhia kaikki noi mainitut tunteet. En todellakaan niitä kaivannut, kun toivoin tuntevani jotain.
Yritän kovasti uskoa, että tää on sittenkin hyvä juttu. Että on hienoa, etten ookaan vielä aivan paatunut tai sydämeni umpijäässä, koska jos voin tuntea kipua, niin kai sitten myös päinvastaista. Joskus vielä. Mut katkeruus hiipii mieleen koko ajan, eikä sitä pysty estämään. Se on joka toisessa ajatuksessa taustalla ja myrkyttää mielen, ihan oikeasti. Muutun vastenmieliseksi valittajaksi ja kiukuttelijaksi, mikään ei kiinnosta eikä huvita. Ihmisten ilmoille meneminen on vaikeeta, koska pelkään, että rikkinäisyys ja haavoittuvuus näkyy läpi. Oon aina yrittäny olla kaikkea muuta kuin herkkä. Koen, että herkkyys on noloa, olisin mieluummin sen yläpuolella.
Mulla onkin nyt sellanen tunne, että oon tipahtanu korkeuksistani lujaa maanpinnalle. Ja kyllä, se sattuu. Niin että ihan itkettää. Yhyy. Paitsi että mä en koskaan itke ääneen, mutta on kai se tunnustettava, että kun yhden kyyneleen antaa vierähtää, itkuhana aukeaa niin, että loppua ei meinaa tulla. Kaikki ne johonkin suljetut ja padotut vanhatkin asiat ryöppyää mieleen eikä missään ole mitään järkeä. Tekee mieli juosta seinien läpi ja huutaa ja kiroilla. Tekee mieli repiä hiukset päästä. Kun kyyneleet vähän kuivuu, tilalle tulee epätoivo ja itseinho ja se häpeä. Onneks kukaan ei oo nähny. Kulissit pystyyn taas. Ulos on mentävä, koska masennukseen elämä on liian lyhyt. Sitä en halua elää päivääkään. Olen niin vahva ja ylpeä siitä, että oon selvinnyt aina ja kaikesta ilman ulkopuolista apua, että selviän tästäkin taas. Voin vielä niellä sen, että ehkä olenkin oikeasti herkkis, mutta heikko en ole koskaan.
Mitä mun elämässä sitten tapahtui sellaista, että päädyin kirjoittamaan tästä. Ei mitään. Oikeasti, ei mitään. Mä vaan kuvittelin, että vois tapahtua jotain. Typerää ja lapsellista multa. Kuvittelin olevani hyvä ihminen, mutta olinkin vain typerä. Tyhmyydestä sakotetaan ja siitä pitää ottaa opiksi. Mitähän tästä nyt sitten opin?
Ehkä se selkenee tässä kesän kuluessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No?