IccoRock. En olisi ikinä uskonut, että maksan päästäkseni paikalle, jossa esiintyy Remix, Juha Tapio, Klamydia, Kaija Koo ja Vicky Rosti & Menneisyyden Vangit. Mutta näin kävi, koska meillä oli perinteinen tyttöjen tapaaminen ja tämä viikonloppu sopi kaikille. No, kaksi perui viime metreillä, mutta meillä neljällä oli kumminkin kivaa. Esiintyjistä huolimatta. Tai joku muu taisi niistäkin tykätä, mutta mä en. Remixiä en nähnyt, Juha Tapion kuulin kokonaan (ihan kotiovelle asti kuului) mutta näin vain puolen keikkaa takarivistä. Klamydiaa katselin hetken takarivistä ja palasin baarin puolelle (Klamydia oli noista ehkä se ainoa, jonka jossain määrin halusin nähdä, koska sen olen nähnyt livenä joskus 90-luvun alkupuolella Nuokkarilla). Kaija Koota katsoin sieltä anniskelualueelta ja yritin olla kuuntelematta, Vicky Rostin tahtiin mentiin kuitenkin vähän nurtsille heilumaan, koska se on sentään hauska. Jatkoille asti ei päästy, sillä yhdelle tuli huono olo, alkoi sataa ja PK:n ovella oli liikaa jonoa (kuulemma). Onneksi, koska olen onnistuneesti vältellyt sitä paikkaa jo pitkään.
Hauskasta illasta mulle ei jäänyt mitään muita seurauksia kuin toi otsikonmukainen biisi, joka nyt soi päässä eikä lähde millään pois. Onneks kuitenkin tuollainen vanha biisi, eikä mikään niistä uusista julistavista hirvityksistä. Kaija Koon vanhojen biisien sanat kieltämättä vähän hihityttää nykyään. On pakko tunnustaa, että sen Tuulen viemää -levyn biiseistä taidan osata aika monta ulkoa. Mutta kaikkea uudempaa tuotantoa inhoan. Varsinkin näitä uusimpia.
Vaikka eilen olikin hauskaa, oon silti edelleen todella vihainen itselleni. Mä en taida osata käsitellä vihan tunnetta ollenkaan. Oon niin harvoin vihainen oikeesti. Mä näen vain asioita ja tilanteita, jotka olis pitänyt hoitaa toisin. En oo vieläkään keksiny, miten tän katkeruuden kierteen vois purkaa. Oon yrittäny keksiä tekemistä ja ajatella muuta, mutta se tulee vaan vähän väliä mieleen ja vie mennessään. Mun kesälomaprojektin ei pitäny olla tämä vaan se kirjoittaminen. Onneks oon ihan vähän edenny siinäkin, mut enemmän, paljon enemmän pitäis, jos meinais oikeesti saada jotain aikaan. Ja nyt pitäs ehkä mennä ulos nauttimaan tosta auringonpaisteesta tässä koneella nököttämisen sijaan. Mut ei oikein huvita. Ei huvittais syödäkään, mut jos en syö, en jaksa mennä salille, ja se taas harmittais vielä enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No?