Oli entisen yläasteen entisten nuorten bileet tänä viikonloppuna. Lähdin bileisiin vanhalle koululle autolla, jotta pääsisin sieltä mahdollisen ahdistuksen iskiessä sujuvasti pois. Ja varmistaakseni, että en joisi alkoholia liikaa, saman ahdistuksen takia. Lisäksi yritin vähän vältellä bilebändiä, josta en kovin paljon tykännyt. Vanhassa liikuntasalissa on kyllä koettu monia merkittäviä hetkiä, on tanssittu hitaita ja pussailtu ja melkein vähän enemmänkin. On eletty villiä ja huoletonta nuoruutta.
En tiedä, johtuiko selvinpäin olemisesta vai mistä, mutta tunsin oloni todella ulkopuoliseksi. Ehkä eniten siksi, että omaa ikäluokkaani oli paikalla valitettavan vähän. Mutta kyllähän minä yleensä olen melko sosiaalinen noissa tilanteissa, ettei sekään varmaan selitykseksi käy. Ilta jatkui kuitenkin PK:n merkeissä, koska sinne yhteistuumin useampi porukka suuntasi. Siellä vasta oudoksi oloni tunsinkin. Onneksi tässä vaiheessa olin jo vienyt auton kotiin, joten outoon olotilaan pystyin ottamaan vähän lääkettä. Tai enemmänkin, mitä nyt puolen yön ja valomerkin välissä ehti. Eli ei niin kovin paljon kuitenkaan.
Jatkotkin järjestyi ja tavallaan ihan hauskaakin oli. Lopputuloksena kävelin aamukuuden pintaan korkkareissa ja punaisessa hanhenuntuvatakissa kohti kotia, kun toiseksiviimeisessä risteyksessä edestäni ajoi nuori jäbä autolla, taisi olla bemari, ja kurvasi viereisen korttelin ympäri niin, että siinä viimeisessä risteyksessä ennen omaa pihaa se osui uudestaan eteeni. Tällä kertaa oli ikkuna auki ja poju kyseli, haluanko kyytiin. Kiitin ja kieltäydyin, olinhan jo lähes kotiovellani. Kaikenlaista. Tajusin, että korkkarit, vähän hapuileva väsynyt askel, tummanpunainen huulipuna, pitkät hiukset auki ja se punainen lyhyt vähän kiiltäväpintainen kevytuntuvatakki ehkä harhauttivat pojan luulemaan minusta jotain ihan muuta. Aika vikkelästi se siitä kiihdytti pois, kun en lähtenyt mukaan. Vastaankävellyt vanhempi naishenkilö taisi vähän ihmetellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No?