Tuossa varmaan kulkee se raja, josta tiedän, milloin tilanne on ohi. Jos pystyisin tuon sanomaan. Mietin tänään lausetta päässäni autoa ajaessa. Vauhti kiihtyi huomaamatta kahdeksastakympistä sataseen ja samalla tajusin, että jos sanoisin lauseen ääneen, se tarkoittaisi juuri päinvastaista. Toivon kaikkea pahaa niille. En edes tunne syyllisyyttä siitä, mikä on minulle todella outoa. Ajattelin, että toivon kaiken sen paskan, mitä itse olen kokenut ja läpikäynyt, sinne vaan, rakkaudella, suoraan minulta. Toivottaisin epäonnea, jos jotain pitäisi nyt sanoa. Mietin, tuleeko koskaan aikaa, jolloin asia olisi edes yhdentekevä. Ei tule.
Toivominen ei toki mitään muuta, mutta vihasta saan voimaa näyttää töissä pirteältä ja hymyillä kuin kaikki olisi hyvin. Sydän tietää, että mikään ei ole. Jo kolmatta päivää leposyke aivan sekaisin. En stressaa mistään, kun en mistään enää tosissani välitä, mutta hyväntuulisen esittäminen vie mehut. Mutta oikeaa mielentilaa en voi näyttää, koska en kestä enää yhtään "no millai sää ny voit?" -kysymystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No?