Kohta ne työt taas alkaa. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Tällä hetkellä ei kiinnosta mikään muukaan. Tietyllä tasolla olen täysin välinpitämätön. Teen kyllä asioita, joita minulta odotetaan tai vaaditaan, mutta millään ei ole minulle merkitystä.
Jokunen ystävä yritti väittää, että olen stressaantunut. En ole. Stressi tulee siitä, että yrittää välttää epäonnistumista. Että välittää niin paljon. Minulle on jo pitkään ollut aivan sama. Pitkään tarkoittaa siis monta vuotta. Jos en ehdi tai jaksa jotain asiaa hoitaa, niin mitä siitä seuraa? Ei yhtään mitään yleensä, koska asioilla on tapana järjestyä. Maailma kyllä joustaa. Asia tulee hoidetuksi sitten, kun se on aivan pakko hoitaa. Jos joku suuttuu, kyllä se ajan kanssa leppyy. Tai jos ei lepy, onko sillä sitten niin väliä? Olen vähitellen irrottanut siitä kuvitelmasta, että kaikkien ihmisten on tykättävä minusta. Ja siitäkin, että tarvitsisi olla hyvä missään, mitä teen, oli kyse sitten työstä tai muusta elämästä. Pääasia, että en jätä mitään tekemättä.
Koen huvittavaksi sen, että saan neuvoja tämänhetkisen "stressin" hoitamiseksi ihmisiltä, jotka eivät oikeastaan tiedä, mistä mankelista olen selvinnyt läpi. Päätin kymmenisen vuotta sitten, että jos muilla menee hermot tai ne eivät jaksa, niin minä olen se, joka viimeisenä pitää muita pystyssä. Nyt on kuljettu kahden ison kriisin läpi, mutta siinä sivussa sotkin oman elämäni niin, että tämän blogin otsikko on oikeastaan varsin surkuhupaisa. Kolmas kriisi onkin oman elämäni epäonnistuminen. Kaksi ensimmäistä tapahtuivat minusta riippumatta, mutta jouduin katsomaan ne hyvin läheltä. Jos puhutaan stressistä, niin kyllä tiedän, mitä se on.
Olenko hakenut itselleni apua? Kävin vuosia sitten kokeilemassa, miltä tuntuisi jutella ulkopuoliselle. En halunnut kertoa mitään. Nolotti niin paljon puhua omasta epäonnistumisesta tai muiden asioista, että se stressasi minua enemmän kuin asiat, joista olisin puhunut. Mieluummin sulkeuduin kokonaan. En ylipäätään usko siihen, että aina tarvitaan sairaslomaa, lääkettä tai jotain hoitoa, kun surettaa. On ihmisiä, joilla on oikeasti mielenterveydellisiä ongelmia. He tarvitsevat apua. Minä olen vain surullinen. Elämä ei ole aina kivaa, mutta se jatkuu kuitenkin. Arki pitää mukana, jos menee vaan.
Ärsyttävintä elämässä tällä hetkellä on se, että talven sairastelu aiheutti sydämeeni jotain pikkuvikaa. Tai luultavasti se vika oli siellä jo ennestään, mutta nyt se on tullut esille. Toisaalta haluan tietää, mistä on kyse, mutta toisaalta en jaksa. En usko, että se on vaarallista. Jotain tutkimuksia vielä tehdään, mutta tuskin niistä mitään toimenpiteitä seuraa. Lääkitystä en ainakaan halua, enkä todellakaan mitään pientäkään operaatiota, jos ei ole aivan välttämätöntä. Ironista on se, että sydämeni meni fyysisesti rikki ennen kuin se särkyi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No?