Tajusin just, että en ehkä enää koskaan halua mennä sinne. Luin Hippoksesta HorseShown tämänvuotista ohjelmaa ja Hevoset Stadikalla -juttuja. Tapahtumia, joihin minun piti mennä ja joista olin alkuvuonna innoissani. Nyt en ole menossa, koska en pysty. Oksettaa pelkkä ajatuskin. Helsinkiä ei ole olemassa minulle enää. Pyyhin sen pois.
En voi sille mitään, mutta tuntuu siltä, että olen kuollut. Menen päivästä toiseen sumussa. Yritän näyttää normaalilta, mutta en tunne mitään. Kaikki on feikkiä. Ei ole elämänhalua. En toki halua kuollakaan, mutta elämä ei kiinnosta. En välitä. En näe tulevaisuudessa mitään enää. En mitään.
Pahinta on tietää, ettei kukaan muukaan oikeasti välitä. Kaikilla on omat murheensa. Suurin valhe on "olet mulle tärkeä, haluan sulle hyvää". Vmp. Jos olisin tärkeä, en olisi nyt yksin. Tämä ei menisi näin. Totuus on, että minä en ole ollut tärkeä enää pitkään aikaan. Muun väittäminen on oman syyllisyydentunteen lievittämistä. Oikeasti en ole enää koskaan edes mielessä, vaan paikallani on se, josta en halua tietää mitään, ja elämä on mukavaa ja helppoa, kun on joku siinä vieressä. Jos minulle tapahtuisi jotain, se liikuttaisi ehkä parin päivän ajan, ja sitten elämä jatkuisi.
Minä en edelleenkään halua ketään muuta. En ole koskaan halunnut enkä halua. Miksi pitäisi tyytyä vähempään kuin mitä haluaa? Jos en ansaitse sitä, en halua mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No?