TV: TVD ja TB (ja vähän myös HIMYM)

Katson melko fanaattisesti kaiken, mikä liittyy tuohon ekana mainittuun TVD-sarjaan. Vähän vähemmän innostuneena katson myös TB-sarjaa, mutta siitä en seuraa jaksojen lisäksi mitään fanisaitteja enkä Twitterissä näyttelijöitäkään.

TVD:n ja TB:n suurin ero on siinä, että TB on enemmän tosikoille ja 'aikuisemmille' suunnattu. Enkä nyt tarkoita tosikoilla huumorintajuttomia, koska TB on nimenomaan humoristisempi ja kaikessa vähän överiksi menevä. Tarkoitan sitä, että TVD:n katsojan pitää olla valmis heittäytymään siihen mielikuvitusmaailmaan ja unohtamaan reaalimaailman mahdollisuudet ja mahdottomuudet, jotta sarjaa voi seurata. Pitää olla vähän romantikko, jotta tarina imee mukaansa. Tosikko ei sitä kestä.

Tosikko tarvitsee jotain, joka ampuu niin yli, että menee täysin komiikan puolelle, vaikka periaatteessa tarina olisikin kammottava tai vaikka sitten romanttinenkin. TB on juuri tällainen. Sitä voi katsoa ja säilyttää tosikon itsekunnioituksensa, koska vampyyrit siinä eivät ole tarkoitettukaan 'uskottaviksi', kun taas TVD lähtee siitä ajatuksesta, että katsoja voi kuvitella itsensä mukaan ja eläytyä tarinaan.

Tosikot eivät tykkää myöskään CSI-tyyppisistä sarjoista, koska ne "eivät anna todenmukaista kuvaa" rikostutkimuksesta. Samat tosikot voivat kuitenkin katsoa Salkkareita, koska se menee niin överiksi, että se on jo viihdyttävää. En tiedä, ymmärtääkö kukaan, mitä tarkoitan.

Omia suosikkejani ovat nimenomaan TVD, CSI:t, Supernatural, Näkijä ym. sarjat, joissa ihan oikeasti saan irrottaa mieleni tästä ankeasta todellisuudesta rajallisine mahdollisuuksineen. Twilight-kirjat kiehtoivat samasta syystä, leffat ehkä taas enemmänkin paidattomien susipoikien takia. En jaksa lukea Puhdistuksen tai Kätilön kaltaisia kirjoja kunnolla, koska en kestä sitä ankeutta, mikä niihin sisältyy. Haluan viihdettä ja tunteita, joita omasta elämästäni puuttuu.

Ei sillä, etteikö TB olisi mielestäni hyvä sarja. Kyllä se minuakin naurattaa ja viihdyttää kovasti. En sitä muuten katsoisikaan. Mutta olen kuullut niin monen suusta, että TVD on lapsellinen ja hömppä TB:iin verrattuna. Ihan ensimmäisenä puolustaudun kysymällä, mihin kauteen TVD:ia tämä käsitys perustuu, koska ykköskaudella se olikin aika teini-ikäisille suunnattu, mutta sen jälkeen lapsellisuus on kyllä hävinnyt. Silti sitä ei voi oikein verrata TB:in, joka vetää överiksi verellämässäilyn, romantiikan, seksin, henkilöiden/olentojen ominaisuudet, koko tarinan.

TVD on enemmän saippuasarjamaista todellisuuspakoa, mutta sen juoni etenee saippuoita ripeämmin. Jokainen jakso on katsottava, jos haluaa pysyä mukana. Erityisen kivaa on se, että sen henkilöt eivät ole mustavalkoisesti joko hyviä tai pahoja.

Uusin TV-sarjakoukuttumiseni tapahtui HIMYM:in uuden telkkarin ja Netflixin myötä. Olen tosi laiska nykyään lukemaan sähköpostejani, mutta jos koneeni sattuu olemaan päällä, kun saan sähköpostia, näen viestien otsikot sopivasti ruudulla. Eilen tuli Netflixin uutiskirje, jonka otsikossa kerrottiin, että HIMYM:n 6. kausi on nyt katsottavissa. Jee. HIMYM:ia en viitsi katsoa ilman tekstitystä, koska sen juoni etenee paljolti keskusteluina ja valitettavasti kielitaidossani on puutteita fraasien ja puhekielen ilmaisujen suhteen. Sitcomeissa tarvitsen siis enemmän subtitlejä kuin noissa vampyyrisarjoissa, pelkkä muutaman sanan tarkistaminen ei riitä juonen täydelliseen ymmärtämiseen. Joten pitää pysytellä niissä laillisten kanavien parissa. HIMYM, Frendit, Frasier... Viihdyttävää keskustelua, ei liian realistista. Olen hömppäfani.

Narsisseja odotellessa

Kai se pääsiäisloma sieltä kohta jo tulee, kuulemma viiden viikon päässä(?) se jo häämöttää. Sillä tästä hiihtolomasta ei voi sanoa mitään muuta hyvää kuin sen, että onneksi tuli ostetuksi tuo uusi telkkari, jossa on langaton netti ja Netflix ja kaikki muut herkut. Olin nimittäin lauantaiaamusta keskiviikkoon kovassa kuumeessa. Sen jälkeen meni ääni ensin kokonaan, kunnes se palautui käheänä Kyra Kyrklund -versiona. Sillä mennään toistaiseksi.

Vähän kuumetta.

Kyseessä on tietenkin kausi-influenssa, jonka sain nyt ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1999 joulun. Näin 30+ vuosilla 39 asteen kuume tuntui ehkä kevyesti ilmaistuna kuolettavammalta kuin parikymppisenä hyväkuntoisena tipuna. Toki silloinkin muistan maanneeni koko jouluviikon lähinnä sängyssä. Tämän viikon makasin sohvalla tuijotellen How I Met Your Mother -sarjaa, uutta suosikkiani. Go Barney Stinson, uusi sankarini... Suomen Netflix tarjoaa siitä vain viisi kautta, joten kohta joudun etsimään vaihtoehtoisia katselukanavia netistä, sillä tarkistin jostain, että kyseistä sarjaa olisi jo kahdeksattakin kautta ilmeisesti tehtynä ja 9. kausi tuloillaan.

Otsikkohan liittyy minuun toisellakin tapaa, nimittäin omaan huomionkaipuuseeni. Olen viime aikoina ollut hyvin pettynyt siihen, että vaikka kuinka kirjoittelen omia juttujani Facebookiin, olen mielestäni hauska ja avoin, niin saan enimmäkseen keskustella siellä itsekseni. Mihin kaikki kaverit ovat kadonneet kommentoimasta ja tykkäämästä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta? Veikkaan, että kaverit ovat kokeneet saman, mutta koska heillä on nk. oikea elämä, he eivät ole huomanneet sitä vielä niin selvästi kuin minä.

Itsekin luen päivitykset nykyään enimmäkseen kännykällä eikä sillä jaksa kovin usein kirjoittaa mitään mihinkään, varsinkaan, jos pitäisi naputella enemmän kuin kaksi sanaa. Tykkääminenkään ei aina onnistu, jos satun lukemaan puhelimen omalla sovelluksella enkä varsinaisella fb-sivulla. Yleensä esimerkiksi töissä selaan päivitykset vain läpi, vessassa käydessä, välituntivalvonnan hiljaisena hetkenä tai kävellessäni jostain johonkin. Ei siinä samalla voi mitään kirjoittaa.

Mutta kaikki tuo yhteensä aiheuttaa sen, että koko sosiaalinen elämäni on kuihtunut ihan yksinpuheluksi. Kukaan ei kiinnitä juttuihini mitään huomiota... and IT'S KILLING ME!!! Olen alkanut aktiivisesti lukea Twitteriä ja kirjoittaa juttuja sinne, koska siellä sentään edelleen on keskustelua. Tosin en tunne ketään muita keskustelijoita oikeasti, vaikka useat heistä tiedän kyllä hyvin. Eihän ne minulle kovin usein vastaa, koska olen tämmönen tavis vaan eikä minun mielipiteeni tai kommenttini ole niin kovin kiinnostavia. Mutta keskustelujen lukeminen tuo ne ihmiset lähemmäs ja voin kuvitella, millaista heidän elämänsä on.

Olen välttänyt valittamasta mistään Facebookissa mutta kun viime lauantaiaamuna heräsin järkyttävässä kuumeessa ja tajusin, että loma menee täysin pilalle, kaatui positiivisten päivitysten vaakakuppini nurin ja läväytti esille kaiken turhautumisen ja ärsyyntymisen, mitä olen piilotellut. Mitäpä muuta siitä seurasi kuin sarja negatiivista valitus/itsesääli-oksennusta fb-kamujen nähtäville. Tai niin ajattelin, että joku niitäkin päivityksiä varmaan näkisi ja lukisi. Mutta kommenttien määrästä päätellen juttuni eivät kiinnosta ketään edes silloin, kun ne eivät ole Damonin sanoin rainbows and unicorns. Olen siis tylsä. Mistä toki kertoo myös tämän blogin lukijamäärä (mutta sehän nyt on selvää muutenkin, jos ei edes kavereilleen mainosta, niin todellakaan kukaan ei tätä lue = itsepetos).

Mitä sitten seuraa tästä kaikesta? No ei mitään hyvää ainakaan. Narsismini pääsi nappaamaan minusta niskaotteen ja ottaa päähän ja kirjoitin tämän huomionhakuisen pärräyksen siitä, etten saa tarpeeksi huomiota. Olen elossa vielä, huomatkaa nyt hemmetti joku minutkin. Ja jos huomaatte, niin kiitos paljon, mutta jättäkää sen jälkeen rauhaan, koska oikeasti kyse on vain tästä. Voisin pitää jotain oppitunteja ihmissuhteista, olen selvästi asiantuntija. Ylpeyteni ei myönnä kärsineensä tässä mitään kolausta.