65193

Eipä mulla muuta. Oli enemmänkin, mutta totesin sen huonoksi, joten näin tällä hetkellä.

Same old life

Kova treeni, parempi mieli. Ehkä. En tiedä.

Näin unta, että kaikki palasi ennalleen, sain sen ainoan, mitä kaipaan, ja olin onnellinen. Ensimmäinen tähän asiaan liittyvä uni, joka ei ollut painajainen eikä ollenkaan ahdistava. Ahdistavaa oli valtava pettymys, kun heräsin ja tajusin, ettei se ollutkaan totta. Niin murskaavaa.

Kulutin aikaa, niin kuin aina lauantaisin, kun ei ole ketään, kenen kanssa sitä viettää. Lähdin salille, tein juoksuvedot, melkein kuolin niihin, kävin kokeilemassa infrapunasaunaa, merkkasin treenit ylös, puin. Menin lounaalle, yksin. Tulin kotiin yksin. Mietin, mitä tekisin illalla. Kukaan ei viitsi lähteä mihinkään. Yksin voisi tietysti mennä. Niin kuin aina.

Sama kaava. Joku kuvittelee, että kaipaan vierelleni vaan toista ihmistä. No joo, mutta oikeasti en kaipaa ketään uutta ihmistä enää elämääni. Kun kaipaan parisuhdetta tai läheisyyttä, tiedän, etten vaan pysty tuntemaan mitään ketään toista kohtaan enää. On ihan mahdoton selittää kenellekään, mistä sen voi tietää. Mä vaan tiedän, että mun tunteet on loppu, niitä ei enää tule. Olen tyhjä.

En osaa enää kuvitella, miltä läheisyys tuntuu. On vain muutamia harvoja ihmisiä, jotka uskaltaa koskettaa mua. Tunnen itsestäni, miten olen jo alkanut eristäytyä. Tiedän, miten tämä etenee, olen nähnyt nämä samat oireet jo vuosikymmeniä sitten. Tiedän lopputuloksen.

Mä olen sellainen. En voi olla "kenen kanssa tahansa" edes pientä hetkeä. En voi tyytyä mihinkään "ihan kivaan" siksi, että vain olisi joku. Se tarkoittaa, että elämästä todella puuttuu kaikki tuki ja turva eikä kukaan tarvitse mua. Vähitellen kaikki katoaa ympäriltä ja sitten olen yksin. Mutta siihen tottuu. Ja ehkä saan kuolla ennen kuin muutun avuttomaksi enkä pärjää enää omillani.

Tämä ei ole sääliä. Olen synkkä realisti, joka toivoo, että se uni muuttuu vielä todeksi, mutta joka petaa jo valmiiksi pehmusteita todennäköisimmälle tulevaisuudelle, ettei pettymys sitten, kun aika ihan oikeasti loppuu, löisi maahan. Mutta vielä on pari vuotta.

Getting used to

Mitä tapahtuu, mitä teen, minne meen. Aivan järjetön väsymys. En tiedä, onko se lääkitys vai mikä, mutta olen koko ajan nukahtamaisillani. Ajatus tuntuu toimivan normaalia hitaammin. Hetkittäin epäilen jopa puheeni sammaltavan. Toivottavasti kukaan ei kuvittele minun hilluvan humalassa kuitenkaan. Olotila on vähän samanlainen kuin kovassa kuumeessa, ilman sitä kuumetta.

Jotakin muutakin outoa on meneillään minun elämässäni. Etsin jotain, löydän jotain, kadotan jotain, annan jotain pois. Luotan johonkin. Huomaan ihmisiä, joita en ole huomannut ennen. Säälin ihmisiä, joiden elämää pidin ennen tavoiteltavana. Jäädytän tunteita, rakennan suojamuuria ja näköestettä menneisyyden suuntaan. Olen päättänyt olla pitämättä yhteyttä itse. Helvetin vaikea pitää siitä kiinni. Ikävä on välillä niin kova. Mutta en halua tietää enää, mitä tapahtuu. Toivottavasti kukaan ei kerro minulle. Taidan piilottaa sieltä suunnasta tulevat Facebook-päivitykset itseltäni. Tiedän, että heikkona hetkenä menen ne katsomaan, mutta ainakin silloin voin itse valita, milloin näen huonoimmat uutiset. Niitähän on tulossa. Tunnen sen.

Mietin pakoa syyslomaksi maapallon toiselle puolelle. Jonnekin niin hienoon paikkaan, että unohdan kaiken siksi aikaa. New Yorkiin? Jos heti otan selvää, mitä maksaa. Kuka lähtisi seuraksi, ex tempore?

Tahdon tuonne.

Ruisrock 2013 ja elämä

Kaikkia kivoja bändejä, mutta lähdin katsomaan Hurtsiä ja Himiä. En jaksa kirjoittaa muuta kuin että Ruisrockiin yksin lähteminen oli puolikkaan unelman toteutuminen. Hieno festari, jonne olisi pitänyt ehdottomasti lähteä ekaa kertaa jo 10 vuotta sitten. Tai aiemmin. Miksi en ole mennyt koskaan? Nyt olen jo vähän liian vanha pyörimään siellä.

Mutta se Him. Luulin, että Hurts olisi tämänkertainen terapiamusani, mutta Him, ja erityisesti Ville Valo, olikin yllättävän hyvässä iskussa tuolla keikallaan ja herätti pitkään unessa olleen faniuteni, joten olen nyt kuunnellut pari päivää pelkkää Himiä. Lähdin uusimmasta levystä taaksepäin, kaikkia kokoelmia en ole viitsinyt kuunnella, mutta juuri hetki sitten pääsin Deep Shadows and Brilliant Highlightsin loppuun. Sieltä tuli vastaan tämä seuraava biisi. Auts.

+1

Kävinpä sitten Norjassa, Bergenissä, mp:llä. 3015,5km. Siitä onkin oma blogi.

Nyt taas ahdistaa olla kotona, seinät kaatuu päälle ja omat ajatukset on huonoin mahdollinen seura, ne kiduttaa mua. Norjan mutkatiet ja mahtavat maisemat täytti mielen niin, että enimmäkseen unohdin kaikki murheet, mutta eilinen sateinen moottoritierutistus halki Ruotsin ja tämän aamun viimeiset 130km, sateessa nekin, palautti minut taas siihen todellisuuteen, mitä lähdin pakoon.

Tarvitsen jotain muuta ajateltavaa. Mitä se voisi olla.

5 vuotta sitten

Sitä kuvittelee, että menee elämässään eteenpäin. Että asiat muuttuu. Turhaan, sillä tänä vuonna aloitan lomani juuri samoissa tunnelmissa kuin viisi vuotta sitten. Moni muu asia on muuttunut ja olen sen viisi vuotta vanhempi, mutta se, mitä luulin ymmärtäneeni elämästä viime vuoden aikana, olikin itse asiassa aivan sama kuvio, jonka kävin jo kertaalleen läpi aiemmin, ja lopputulos on taas sama. Ja ironista kyllä, taisin olla viime vuonnakin tähän aikaan pohtimassa saman aihepiirin ongelmaa mutta toisesta näkökulmasta.

Kirjoitin pari viikkoa sitten, kuinka onnellisuus on asenne. Onhan se. Tällä hetkellä asenteeni on täysin päinvastainen. Ehdin juuri jossain illanvietossa puhua siitä, kuinka nyt olisi vihdoin mahdollista töissäkin oikeasti antaa parastaan, kun elämä näyttää olevan jossain määrin tasapainossa. Se olikin harhaa, sillä olin unohtanut sen tosiasian, että kun yhden nurkan korjaa, toinen romahtaa. Vahvasti tuntuu siltä, että olen jo vuosia juossut nurkasta toiseen enkä ole siinä välissä ehtinyt ollenkaan elää.

Piti kirjoittaa täällä unelmien toteuttamisesta. Miettiä, että elämästä tulee juuri sellaista, millaiseksi sen rakentaa. Minä en tällä hetkellä rakenna mitään, korjailen vaan vanhoja rikkinäisiä osia. Tämän vuoden ensimmäiset itkut on nyt itketty. Tällä hetkellä tekisi mieli potkia rikki kaikki se, mitä yritin pitää koossa, koska sen takia minä olen koko ajan itse rikki. Mutta jos luovutan tässä, luovun suurimmasta unelmastani. Enkä ole vielä valmis tekemään sitä.

Se toiseksi suurin unelma odottaa edelleen sitä, että koulu loppuu ja voin päästää mielikuvitukseni irti.

23876

Motivaatio. Aika. Kevät. Kaikenlaista.

So The Story Goes

Miksi on kivempaa kirjoittaa otsikko englanniksi. No en tiedä, jostain syystä se vaan tuntuu helpommalta. Englanniksi kirjoittamistakin olisi kiva harjoitella, mutta tämä blogihan on alunperin aloitettu siksi, että saisin kirjoittaa nimenomaan suomeksi, kirjoittamisen takia siis. Kun lukijoitakaan ei taida olla. Sama jenkkiläinen mainossivusto käy aina 'lukemassa' uuden postauksen, satunnaisesti tänne eksyy joku muukin. Mutta kirjoittaminen on silti hauskaa. Ja se, että joku muu joskus saattaisi lukea nämä tekstit, pistää kuitenkin miettimään sanojaan eri tavalla kuin omaan yksityiseen päiväkirjaan kirjottaessa.

Kirjoittamisesta puheenollen, olen istunut tässä tietokoneella pari päivää ja vähän yötäkin, ja salainen projektini on taas edennyt vähän. Enimmäkseen korjailin vanhaa tekstiä ja muokkasin järjestystä, mutta jotain uuttakin olen saanut siihen lisää.

Luin tässä 'kirjoitustauon' aikana vähän englanninkielistä nuorisokirjallisuutta ja sitten sen aiemmin mainitun Fifty Shades -trilogian. Huomasin, että kovin yksityiskohtaista tekstiä on aika raskas lukea, koska se ei jätä tilaa mielikuvitukselle. Lukija pitäisi siis ottaa paremmin huomioon. Taitaa olla aloittelevan kirjailijan tyypillinen vika, kuvailla liikaa. Nyt kun luin omaa tekstiäni uudelleen, huomasin siinä saman ongelman. Toisaalta se on vasta alussa, joten siinä tarvitaankin aika paljon kuvailua henkilöistä ja paikoista. Mutta nyt kun tarina alkaa edetä, pitää varoa liikaa maalailua ja keskittyä enemmän tapahtumiin.

Toistoa pitää myös varoa. Lukija muistaa kyllä viimeistään toisesta maininnasta, liika yksityiskohtien alleviivaaminen ärsyttää. Varsinkin, jos kyseessä on trilogia ja sattuu olemaan sellainen lukija, joka porhaltaa sen yhteen soittoon läpi (kuten minä), ei tarvitse taustoittaa niin perusteellisesti enää kolmososassa ykkösosan asioita. Voisi kuitenkin olettaa, että kirjat on luettu järjestyksessä ja jossain määrin muistettavan ajanjakson sisällä...

Fifty Shades Freed eli se kolmososa oli aika raskasta luettavaa juuri näitten mainittujen seikkojen takia. Itse asiassa siihen kyseiseen trilogiaan olisi tarinan puolesta riittänyt hyvin ne kaksi ensimmäistä osaa. Tuntui, että kirjailija itsekin oli kyllästynyt tekstityyliinsä, kun viimeinen osa oli kirjoitettu osin yksityiskohtaisesti ja osin loikittu aikajanalla miten sattuu. Jäi vähän tympeä jälkimaku koko sarjasta sen viimeisen osan vuoksi. Pakkohan se on lukea, että saa tietää, miten tarina päättyy, mutta sen tarinan nimenomaan olisi voinut tiivistää kahteen kirjaan vähentämällä toistoa ja yksityiskohtien kuvailua. Esimerkiksi henkilöiden jokaisen asukokonaisuuden kuvaaminen on melko turhaa.

Liian kuvailun välttämiseksi on hyvä, että olen tehnyt kaikista henkilöistä profiilit erikseen. Samoin olen piirtänyt karttoja ja vähän pohjapiirrosluonnostelmia, jotta esimerkiksi asunnoista kirjoittaessa huonejärjestys pysyisi loogisena. Tarkempi pohjatyö antaa itse asiassa aika paljon paremmat eväät kirjoittamisellekin.

Projektini on siis edelleen hengissä ja etenee.

So Smart +1

Ostin tänään television. Yksi aikuisuuden merkkipaalu ehkä taas saavutettu. Konsultoin toki kaveria ensin siitä, minkälaista telkkaa lähden etsimään, mutta sitten vaan menin kauppoihin ja kyselin ja kyselin, pyysin tarjoukset kaikista firmoista ja pohdin hinta/laatu-suhdetta ja tein päätöksen. Viikossa. Tämmönen. Heti kotiin päästyäni mietin, olisiko sittenkin pitänyt valita se isompi. Mutta hinta olisi pompsahtanut pari sataa euroa ylöspäin ja olin päättänyt, että tonnin pitää riittää telkkariin. Aika ison loven se kyllä lohkaisee tammi-helmikuun tileihin mutta kaipa sitä pari vuotta sitten katseleekin. Edeltäjähän on 28" 4:3 putkinäyttöinen Finlux, perushyvä ja toimiva mutta liian massiivinen pieneen huoneistoon. Siis nimenomaan massiivinen. Uusi ohut valkoraaminen ja siro näyttö ei vie läheskään niin paljon tilaa, vaikka kuvapinta suunnilleen tuplaantuu.

Samaan syssyyn piti tietysti hankkia uusi tv-taso, BluRay-soitin ja iPad2. Tosin iPad tulee vasta sitten, kun telkkari on maksettu kokonaan. Eli maaliskuussa toivottavasti. Mutta ehkä nuo uudet teknologiset härvelit on osa jotain unelmaa, jota en ole pitkään aikaan muistanut kunnolla ylläpitää. Luksusta elämään, kauniita ja käytännöllisiä, arkea parantavia asioita. Vaikka periaatteessa ajattelen, että materia ei tuo onnea, niin kyllä vaan tänään olen ihan oikeasti tuntenut onnea siitä, että pystyin tekemään päätöksen itse, pystyin ostamaan sen, minkä halusinkin, ja että tosiaan ostin sen. Jos ei pysyvää onnea, niin jotain arkipäiväistä onnellisempaa kuitenkin.

Onni on kumma juttu. Olen ollut niin innoissani tv-hankinnan suunnittelusta, että olen oikeastaan ollut onnellinen. Samoin olen ollut innoissani opintojen aloittamisesta, vaikka onkin ollut aika raskasta kököttää työpäivän jälkeen kaksi tuntia tietokoneen ääressä. Tosin luentojen sisältö on tähän mennessä ollut ihan tuttua kauraa.

Onnellisuuden tunne antaa rohkeutta ja itsevarmuutta. Olen kaivannut niitä fiiliksiä tosi paljon. Onnellisuus tuo myös vapauden. Kun olen itse onnellinen, ei tarvitse yrittää tehdä muita onnelliseksi. Silloin olen taatusti hauskempaa seuraa.

Pikkuinen ristiriita tässä onnen kokemuksessa häiritsee. Nimittäin olen töissä oppilaita kohtaan kireämpi kuin yleensä. Se on vähän kummallista.

The things you do

Pari sanaa projektista, jota kesäksi kaavailin. Jostain syystä koneelle ideoiminen ei onnistu niin hyvin kuin käsin kirjoittaminen. Ideoin uuden tarinan alusta loppuun päiväkirjatyylisesti, lyijykynällä kovakantiseen kirjaan. Tiivistetysti tietenkin. Mietin yksityiskohtia, henkilöitä, johdonmukaisuutta. Sain aikaan mielestäni hienon kokonaisuuden ja jätin sen hautumaan. Nyt en ole viikkoon avannutkaan muistikirjaani, mutta ajatukset ovat pyörineet tarinassa silti.

Olen nähnyt kummallisia unia ja tehnyt outoja havaintoja ympäristöstäni. Olin kehitellyt tarinan päähenkilöille nimet, mutta joudun ainakin yhden vaihtamaan, koska puolituttavapiirissäni olisi täysnimikaima. Se ei käy, vaikka en kyseistä ihmistä hyvin tunnekaan. Olin jopa unohtanut tietäväni sennimisen, mutta asia häiritsee silti. Vaikka tarinan henkilö onkin täysin erilainen.

Aiempia kirjoitusprojektejani ei voi verrata tähän, koska niissä olen lähtenyt ensin kirjoittamaan, suoraan ensi-inspiraatiosta, ja tärkeä etukäteissuunnittelu on jäänyt puolitiehen, itse tarina siksi kesken. Nyt koko suunnitelma, luuranko, olisi valmis. Tarvitaan vain tekstiä, jolla luurangon ympärille saa lihakset ja muut elimet. Tarvitsen aikaa ja motivaatiota, oikeaa fiilistä. Toisaalta olen intoa piukassa, toisaalta haluan jarrutella vielä hetken. Tässäkö se nyt on, syntyykö se vihdoinkin. Jännittää.

Haaveista totta

Määrääkö unelmat sen, mitä tavoittelee? Vai onko niin, että tavoitteet pikkuhiljaa loittonee unelmiksi?

On niin monenlaisia unelmia. On niitä, jotka on helppo toteuttaa ja jotka tavallaan toteutuu joka päivä, eikä niitä välttämättä edes ehdi unelmiksi tunnistaa. On myös suuria pilvilinnoja, jotka ei oikeastaan ole edes mahdollisia. Ja kaikkee siltä väliltä. Osan haaveista ei halua toteutuvan, koska tietää, että ne lopulta tekis vain onnettomaksi. Esimerkiksi vaikka unelmoin jälkikasvusta, en missään tapauksessa halua ryhtyä hankkimaan sitä juuri nyt. Samoin hevonen, kuinka hienoa olisi omistaa hevonen. Mutta ei todellakaan juuri nyt olisi, ei näillä tuloilla, ei tässä elämäntilanteessa. Silti ne voi joskus tulla tavoittelemisen arvoisiksi, mutta toistaiseksi ne on vain haavekuvia, joita en edes kovin paljon halua ruokkia. Mistään lottovoitosta en haaveile, en edes lottoa. Paitsi työpaikan porukkalotossa olen mukana, mutta se toimii niin, että mahdollisilla voitoilla ostetaan aina seuraava kierros lottoa. Mut koen, että oikeat unelmat ei perustu siihen, että käy hyvä tuuri jossain. En usko kohtaloonkaan. Oikeita ja hyviä unelmia voi tavoitella.

Haaveista voi poimia pienempiä tavoitteita, joita saavuttamalla voi pikkuhiljaa pyrkiä kohti sitä oikeaa unelmaa. Mut monesti kannattais pitää mielessä, että se matka kohti unelmaa on se tärkein juttu. Jos yksi unelma toteutuu, pitää alkaa haaveilla jostain uudesta, ja ehkä toteuttaa sitä. Elämä on juuri sitä, mihin sen käyttää. Elämä on unelmien toteuttamista.

Mä uskon, että voin vaikuttaa itse siihen, mitkä unelmistani toteutuu. Että voin toimia niiden toteuttamiseksi. Kaikkia haavekuvia ei vaan voi tavoittaa yksin. Muutamaan unelmaan olen tarvinnu vähän enemmänkin työntöapua, että olen päässyt alkuun, mutta lopulta itse saanut ne aikaan.

Jos lähden tästä hetkestä taaksepäin, niin viimeisin toteutunut unelma oli tietenkin se ylläpitoheppa, josta valitettavasti  jouduin luopumaan. Assun tulon mahdollisti kaverini Kirsin innostus ja rohkeus, kun itse pidin pitkään jalat maassa. Kun Kirsi löysi uuden unelmiensa hevosen, oli minunkin päätettävä, että jatkan Assun kanssa yksin. Jotenkin vaan sain rahat riittämään, vaikka todella tiukkaa teki. Lopulta olin kuitenkin Assun lähdön jälkeen tyytyväinen, koska unelman toteutuminen oli ollut käytännössä hirmu kuormittavaa minulle jo pitkään. Mutta unelma omasta hevosesta jäi kuitenkin elämään. Joskus sitten, jos saan elämäni vähän toisenlaiseen järjestykseen...

Assu toukokuussa 2011

Ennen hepan ylläpitoa ehdin toteuttaa erään ehkä vielä vähän isomman unelmani, eli ostin asunnon Porin keskustasta. Tätä unelmaa maksankin vielä pitkään, mutta totta se kumminkin on. Tosin asunto täältä ei olis ollut mahdollinen, ellen olisi ennen sitä toteuttanut haavettani Poriin palaamisesta.

Näkymä omalta parvekkeelta.

Paluumuutolla oli myös hintansa, mutta en halua kirjoittaa siitä. Mutta koko opiskeluajan haaveilin siitä, että voisin palata Poriin ja perustaa perheen täällä. Paluu järjestyi, kun sopiva virka vapautui ja minut valittiin siihen. Päätös viran vastaanottamisesta oli vaikea, koska elämäni oli jo aika pitkälle rakennettu Helsinkiin, mutta ajattelin, että en varmasti saa toista tilaisuutta palata. En ole katunut lähtöäni, vaikka välillä harmittaa, mitä siitä lopulta seurasi.

Viran saamiseen liittyy myös se, että valmistuin. Ennen valmistumista piti tietenkin myös opiskella, ja opiskelupaikakseni olin valinnut Helsingin jo hyvin varhaisessa vaiheessa, paljon ennen kuin edes olin miettinyt, mitä haluaisin opiskella. En kokenut silloin, että olisi erityisemmin vaatinut rohkeutta lähteä aivan eri suuntaan kuin muut lukio- ja koulukaverit, mutta nyt tiedän, että lähdin Helsinkiin todella yksin. Eikä se ollut ihan helppoa, mutta olin päättänyt sopeutua. Vaati uhrauksia sekin.

Yksi iso unelma aikanaan oli myös moottoripyörä ja sen tuoma vapaus. Yhtäkkiä en ollutkaan enää riippuvainen bussi- ja juna-aikatauluista, vaan pääsin mihin tahansa heti kun halusin. Pääsin reissaamaan pohjoiseen ja Norjaan ja Ruotsiinkin. Pyörä on edelleen, mutta ehkä se on jo täyttänyt tehtävänsä tai ehkä olen tullut vanhaksi, kun ajokilometrit ovat viime vuosina jääneet vähiin. Tai ehkä tämä kesä on taas mp-kesä... Nyt haaveena olis tehdä reissu ihan yksin, koska tällä hetkellä harmittaa niin moni asia, että tarvitsisin vähän välimatkaa kaikkeen. Puuttuu vaan vähän rahaa, mut ehkä heinäkuussa olis sitäkin taas vähän.

Trollstigen 2005

Jällivaaran moottoripyöräkerhon portilla - paikallinen turisti-info hommassi meille ilmaisen yöpaikan moottoripyöräkerhon tiloista. Kesä 2005.

Pohjois-Norjassa 2005, näkymät teltasta. Oliskohan vastarannalla jossain Pohjois-Amerikka.