Lupa on

Tämä viikonloppu ei ollut treeniviikonloppu. Vedin juuri loputkin pikkujoululahjasuklaasta sokerikokiksen kera. Harkinnassa vielä avata Manchego-juusto paketti, kyllä sekin uppoaa kokonaan, jos vaan aloitan. Annoin itselleni luvan mässytellä, koska eilen päivän ainoa ateria oli pikanuudelit ja muutama keksi valkohomejuuston kanssa. Huomenna aamulla olisi tarkoitus mennä taas salille ja palata ruotuun. Aamulla, koska illalla saattaisi jäädä väliin. Aamulla, koska on pakko saada tämä seonnut vuorokausirytmi edes suunnilleen oikeaan aikaan, jotta saan kaikki työt ja suunnitelmat toteutumaan.

Niin. On suunnitelmia. Projekti etenee aina välillä ja se tarvitsisi enemmän aikaa. Siksi haluaisin pystyä treenaamaan aamulla. Siispä opettelen. Kävin jostain keskustelupalstalta etsimässä motivaatiota sanojen pyörittelyyn. Jossain puhuttiin synopsiksesta. Onhan minulla sellainen. Tajusin, että se kaipaisi päivitystä, koska moni asia on lähtenyt kehittymään omalla painollaan paremmin kuin alunperin olin kuvitellut. Voi olla, että lopputulos onkin vähän erilainen sen vuoksi. Pitäisi ehkä myös rohkaistua ja ottaa selvää, miten voisin saada ulkopuolista palautetta. Koska itsehän pidän välillä tuotostani aivan paskana tai huippuhyvänä, riippuu täysin päivästä.

Tarina on kerrottava, mutta en vielä tiedä, mitä sillä sen jälkeen teen. Kun toinenkin tarina olisi jo tuloillaan. Mietin joka päivä, onko tämä taas se sama juttu: mitään en koskaan saa valmiiksi, kun mielenkiinto loikkaa jo seuraavaan kohteeseen. On niitä ADD-piirteitä nimittäin, kirjoitinko niistä joskus? Olen tässä kaiken muun pohdinnan ohessa saanut itsestäni muutaman asian selville, ja nuo ovat kyllä ihan todellisia edelleen. Elämänhallintani voisi todellakin olla parempaa.

Mutta 48241.

Rollercoasterlife

Elämä on vuoristorataa. Juuri kun luulee menevänsä vihdoin ylöspäin, onkin jo kääntynyt alamäkeen. Toisinaan kauhistuttaa, toisinaan nauttii vauhdista. Siinä se viehätys onkin. Välillä ei jaksaisi millään kiivetä ylös. Nousun aikana kuvittelee, että kun pääsee ylös, on hetken aikaa tasaista. Yleensä ei ole.

Beaujolais Nouveau 2013

Ostin kolme, join jo yhden. Hyvää oli.

Kitara

Pudotettu, haljennut ja kertaalleen liimattu puoliakustinen Framus 1960-luvulta. Hyvin vähän taitoa, aavistus musikaalisuudesta mutta paljon intoa. Seurauksena käsittämätön kipu oikeanpuoleisissa lihaksissa kaulassa ja niskassa, olkapäässä sekä ranteessa. Vasen puoli kerrankin ihan normaalintuntuinen oikeaan verrattuna. Vaikeaa on.

Madonnan käsivarret

Ne 90-luvun lopun tai 2000-luvun alun, ne on hienot. Tahdon samanlaiset mutta isommilla lihaksilla. Treeni-into edelleen 100%. Selvästi havaittavissa kehitystä madonna-käsien suuntaan jo.

Siivous

Tahdon robotti-imurin. Vihaan imuroimista. Huomenna on siivouspäivä.

Talvi

Ihana vuodenaika, saisi jo tulla. Kunnolla, lumen kanssa. Valoa vähän kaipaan, vaikka toisaalta pimeäkin on hienoa. Hepan kanssa vaan tylsää möllöttää aina pimeässä, kun ei pääse töistä valoisaan aikaan.

Provosointi ja oma hyvinvointi

Voin paremmin selvästi, koska haluan kilpailla hyvinvoinnissa, elämäntavoissa, kauneudessa, jopa ahkeruudessa sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat aliarvioineet minua viime vuosien aikana. Näytän niille kaikille, että olen enemmän. Teen mitä haluan, koska pystyn siihen.

Narsismi

Näytän tyrmäävältä pikkujoulumekossa. Kyllä. Uskon siihen. Treenit jatkuu, minusta tulee parempi.

Erilaisia operaatioita

Uudesta telkkarista kirjoittelinkin jo. Se on vielä kytkemättä, vaikka periaatteessa olohuoneen uusi ilme on kyllä valmis ja telkkari paikoillaan. Viikonlopun järjestelyissä tuli niin sanotusti pari muuttujaa, jotka piti hoitaa ensin.

Ensimmäinen muuttuja johtui asuntoni puhelinpistokkeiden sijainnista. Niitä on kolme ja ne ovat ihan kummallisissa paikoissa. Yksi on suuremman makuuhuoneen eli oman makuuhuoneeni perimmäisessä nurkassa, toinen eteisessä oven (siis rappuun menevän) ja naulakon välissä ja kolmas keittiössä keittiön kaappien ja työtason välisellä seinällä, käytännössä kahvinkeittimen ja leivänpaahtimen takana. Tosi näppärää. Olohuoneeseen ei siis ilman pitkää piuhaa saa muuta kuin wlanin ja se ei riitä tuolle uudelle digiboksille. Piuha pitäisi kuitenkin vielä vetää katon kautta, koska ainoa järkevä paikka isommalle televisiolle on ns. saarekeseinää vasten. Tähän seinään tulee kyllä sähkö mutta se nettipiuha pitäisi jotain koteloa pitkin ujuttaa sinne myös. Tiivistettynä siis tarvitsen pidemmän puhelinjohdon, joka kiinnitetään jalkalistaan ja rappuun menevän oven kynnykseen, koska reititin ei mahdu naulakon viereen, ja kuljetetaan sitä kautta olohuoneen puolelle. Reitittimestä pitää vetää nettijohto katon kautta sinne "seinäkkeeseen" mikä-se-nyt-onkaan. Toistaiseksi johdot saavat kuitenkin odotella maton alla parempaa aikaa, ja yritän häätää marsut pois niiden lähistöltä, jos päästän heidät ulkoilemaan.

Toinen muuttuja oli ihan oma mokani. Kirjahyllyä ja marsuhäkkiä siirtäessäni löysin hyllylle unohtuneen marsunruokapurkin, joka oli ehkä puolillaan jotain jyviä. Purkin sisältö oli päiväyksen mukaan mennyt kesällä vanhaksi. En ollut antanut siitä enää vuoteen marsuille, koska ne eivät sitä halunneet syödä. Ympäristöä ajattelevana kippasin tarkemmin sisältöä tutkimatta purkin suoraan biojätepussiin keittiön roskiskaappiin, ja laitoin purkin tiskialtaaseen. Bad move. Noin tunnin kuluttua ryhdyin siivoamaan marsuhäkkiä ja lopuksi laitoin niille isosta pussista heinää. Heiniä tippui lattialle ja niitä siitä noukkiessa huomasin, että lattialla vilistelee jotain pieniä 3-4mm tummanruskeita kärsäotuksia. Listin kaikki kiinnisaamani ötökät talouspaperin palasilla, jotka tiputtelin katsomatta samaiseen biojäteastiaan. Luulin, että ne tulivat heinäpussista, joten kiiruummasti nakkasin heinäsäkin parvekkeelle pakkaseen. Mutta niitä ötököitä tuli vaan lisää ja lisää eri suunnista keittiötä. Lopulta otin biojätesangon oikein ulos kaapista ja silloin tajusin, että se pussi ja ämpäri suorastaan kuhisee niitä samoja öttiäisiä. Siitä paikasta lähdin pinkomaan ämpärin kanssa rappuja alas. Hyi yök, siinä siemensekoituspurnukassa oli asustanut kokonainen yhdyskunta, siis satoja yksilöitä, jyväkärsäkkäitä. Ilmankos se ei koskaan kelvannut Murulle ja Sulolle ruoaksi!

Eipä siinä sitten muu auttanut kuin heittää kaikki avatut viljatuotteet kaapeista roskiin ja pyydystää niitä roskiksesta karanneita kärsäkkäitä pitkin kämppää. Eilen illalla havaitsin toistaiseksi viimeiset yksilöt. Vahva uskomus on, että pääsin niistä kutakuinkin eroon, koska niille ei ole nyt tarjolla täällä yhtään mitään. Muut marsun ruoat ovat suljetuissa muoviastioissa ja kaikki leivät yms. nyt jääkaapissa, joten jos niitä eläviä johonkin jalkalistojen alle jäi, niin tuskin pystyvät lisääntymään. Mutta älkää koskaan ikinä säilyttäkö mitään kokonaisia jyviä sisältäviä jyrsijän tai linnun siemensekoituksia avonaisissa pusseissa tai astioissa kotona.

Kyllä muuten otti rankasti päähän se, että ajattelin ympäristöystävällisesti laittaa siemenet biojätteeseen. Jos olisin heittänyt purkin sellaisenaan sekajätteeseen, olisin ollut autuaan tietämätön koko kärsäkkäistä. Tai jos olisin edes viitsinyt katsoa purkkiin ennen sen tyhjentämistä. Ei vaan tullut mieleenkään, että siellä olisi jotain eläväistä mukana. Yh-hyh.

Tässä yksi. Rauha hänen muistolleen.

Näistä pikku muuttujista johtuen jäi sitten makuuhuoneen ja työhuoneen uusi järjestys toistaiseksi toteuttamatta. Mutta telkkarin aion saada toimimaan vielä tänään. Operaatio olohuone tulee siis johdotuksia vaille valmiiksi tänään.

Toinen operaatio tapahtuikin tänään päiväkirurgian osastolla ja meni ilmeisesti ihan hyvin. Epämääräinen pala napsaistiin pois ja sain vähän tikkejä ja pari päivää saikkua. Olo on ihan hyvä, haavaan ei juurikaan satu ja paineside pitää paketin kasassa. Ei siitä sen enempää. Oletusarvoisesti palanen oli ihan hyvälaatuinenkin, mutta kolmen viikon päästä tulee varmistus patologilta. Samat jutut olen käynyt läpi pari kertaa jo vuosia sitten, joten en ota tätä kovin vakavasti. Vielä ainakaan...

New York

Pitempi tauko kirjoittamisessa johtuu siitä, että olen vain lukenut kaikki vapaa-aikani. Englanniksi vaihteeksi, alotin paljon puhutun Fifty Shades -trilogian, jonka löysin sopivalla alennuksella CDONista. Kolmas osa on jo puolivälissä. Tarina on ihan mielenkiintoinen, mutta sen olisi voinut ehkä tiivistää, varsinkin kun kirja tuppaa vähän tai enemmänkin toistamaan itseään, varsinkin tuo viimeinen osa. Mutta kokonaisuutena se ei ole niin huono kuin olen kuullut. Tai huono on huono sanavalinta tähän. Eihän se mikään korkeatasoinen kirjallisuusklassikko ole, mutta romanttisena hömppätarinana ihan toimiva. Kantava ajatus siinä taitaa olla lähinnä se, että rakkaus voittaa kaikki vastoinkäymiset, kun vaan uskoo siihen tarpeeksi. Naiivia mutta viihteenä varsin onnistuvaa. Joitain kohtia olen vähän kyllästymisen vuoksi hyppinyt yli, lähinnä siksi, että samat sanonnat ja kielikuvat toistuvat. Ja vaikka luen englanniksi, se alkaa jossain tuhannennen sivun paikkeilla vähän tökkiä.

TVD palasi myös tauolta ja heti ensimmäisessä jaksossa oli suuria tunteita pelissä. Ja tämä biisi siinä yhtenä taustavaikuttajana:

+1 ja muuta

Kävin taannoin pääsykokeissa ja pääsinhän minä niistä läpi. Siitä +1. Katsotaan sitten keväällä, mihin se polku johtaa. Toivottavasti johonkin. Työn ohessa pitäis jaksaa opiskelut hoitaa. Jaa-a.

Muuta: Olisin halunnu päästä tänään ulkoilemaan, mutta kaveria ei löydy niin mistään. Haluaisin mennä johonkin ja tavata ihmisiä, tavata jonkun vaikka tuntemattoman ja vaan heittäytyä tilanteeseen, mutta kun kukaan kaveri ei innostunut lähtemään, tuntuu nyt vähän siltä kuin siivet olis sidottu. Mulla ei ole tämmöstä menofiilistä kovin usein, muutamia kertoja vuodessa vain. Harmittaa, jos en nyt pääse hyödyntämään sitä. Tokihan tästä voisi vielä yksinkin lähteä, mutta siihen vaan on isompi kynnys. Toisaalta yksin olisi vapaampi. Mitä tehdä?

Vettä sataa, joten ulos ei oikeastaan tee mieli, mutta ei täällä kotona ainakaan ketään tapaa. Väkisinkin tulee mieleen, että pitäis aina olla pari puhelinnumeroa tätä varten, mutta enhän mä semmosia harrasta. Kai ;-)

No, aina ei voi voittaa. Tuleehan näitä joskus toistekin. Keväällä viimeistään, kun aurinko alkaa paistaa.

On käyttäjän kanssa paikassa

Kummallisia noi lukijatilastot. Tekstikohtaiset näyttölukumäärät on aika pieniä, mutta silti esimerkiksi tänään, tai oikeastaan eilen, tätä blogia on avattu mukamas yli 30 kertaa. Yhdysvalloista. Windows, Linux ja muu Unix käyttiksinä, Chromella, Firefoxilla ja Explorerilla. Ja tarkempi tarkastelu katsojista paljastaa ne joksikin mainossivustoiksi, ei siis todennäköisesti yhtään elävää ihmistä ole käynyt täällä. Miksi olisikaan, Yhdysvalloista, koska sivuilla on pelkkää suomea. Suomestakin on kuitenkin tänne päädytty 15 kertaa tänään. Ja aika paljolti Google-hakujen seurauksena. Mutta yhtään lukijaahan täällä ei ole, joten tuskin kukaan näistä teksteistä on kiinnostunut. En ole edes kavereilleni mainostanut, enkä aio mainostaakaan. Löytävät kyllä, jos kiinnostaa. Ei niin väliä, lukeeko kukaan, kunhan vaan on paikka, mihin kirjoittaa.

Ajattelin oikeastaan kirjoittaa tähän pari sanaa projektista. Pari päivää sitten luin aiempia pohdintojani muistikirjasta. Vähän nauratti jotkin ideat, mutta edelleen tunsin tarinassa riittävästi imua. Haluaisin pitää lomaa kirjoittamista varten. Harmi, ettei siihen ole nyt varaa. Kesälomaan on liian pitkä aika. No, näillä näkymin on ainakin pieni sairaslomapätkä tulossa. Täytyy vaan huolehtia, ettei se osu joululoman aikaan, muuten menee loma hukkaan. Mutta viikonloppuja pitää alkaa käyttää kirjoittamiseen jossain vaiheessa.

Ja vielä pari sanaa blogistakin: lisäsin tuonne yhden kuvan yhteen aiempaan tekstiin mutta enpä viitsi linkittää sitä tähän. Mutta sekin on tavallaan yksi projekti, joka jatkuu. Joskus sitten.

Tieto lisää tuskaa

Tai sitten ei. Tieto lisää kyllä ehkä eniten hämmästystä ja kummastusta. Mutta mitään hätää ei ole, ja se on hyvä. Tosin jatkoa seuraa silti ja se ei ole kiva. Luulin, että kyse on vain yhdestä operaatiosta mutta - no, sanotaan vaikka niin, että tieto kymmenkertaisti 'tuskan'. Tosin kaikkea siitä ei luultavasti tarvitse kärsiä, mutta varmasti asia ratkeaa vasta pitkähkön ajan kuluessa.

Silloin kun jotain pitää saada tietää heti, olisi ihan mukavaa, että olisi maksukykyä siihen, että pääsee kaikkiin mahdollisiin tutkimuksiin välittömästi. Valitsin tutkimukset sen sijaan, että voisin ostaa ruokaa ja käydä työkavereitten kanssa olusilla tulevan vesopäivän päätteeksi ensi viikonloppuna. Koska en voinut odottaa julkisen puolen lääkäriaikoja, maksoin tästä kaikesta noin nelinkertaisen hinnan, mutta kaikki hoitui yhdessä paikassa puolessatoista tunnissa enkä joutunut edes jonottamaan, siirryin vain tutkimushuoneesta toiseen ja palvelu oli äärettömän hyvää. Se vaan tosiaan, että siihen meni kaikki loput tilillä olleet rahat ja loput visacreditistäkin melkein sentilleen. Joten viikko pitäisi nyt pärjätä kaappien sisällöllä. Eikä se ole hääppöinen. Onneksi töissä sentään saa ruoan palkasta vähentämällä. Sattumalta tähän viikonloppuun osuu myös pari muuta lokkeiltavaa ateriaa, joten kyllä näillä läskeillä väliajat pärjää.

Seuraava mielessä pyörivä kysymys onkin, koska jotain alkaa tapahtua. Toivottavasti mahdollisimman pian.

Mobiilisosiaalisuus

Testaan, voiko blogia päivittää Lumialla. Kirjoittaminen onnistuu, vaikka aika ärsyttävää tämä on. Tekstistä näkyy vain pieni pätkä kerrallaan. Niin pieni, että unohdan, mitä olen kirjoittanut. En jaksa avata tietokonetta enää, mutta halusin kirjoittaa jotain, koska jotakin on tapahtumassa. Viime viikossa oli pilkahdus hyvää ja toivoa jostain, maanantaiaamun järkytys veti maton jalkojen alta, ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä. Torstaina saan tietää lisää, mutta olen ollut tässä samassa tilanteessa ennenkin. Yli 10 vuotta sitten. Lapsellisesti uskoin, että tätä ei enää tapahtuisi. Olen pettynyt, vaikka en tiedä, mihin. Mitenkään en olisi voinut vaikuttaa tähän.

No, testataan ny, toimiiko Lumia.

Big fish in a small pond - kalavaleita

Kävin muistelemassa vanhoja hyviä aikoja opiskelukaupungissani Helsingissä. Puoli vuotta on vierähtänyt edellisestä visiitistäni sinne suunnalle. Kivaahan se oli. Välillä on kova ikävä sinne, koska siellä on koko ajan ympärillä Elämää ja Ihmisiä. Aika pian kuitenkin jaksan muistaa, että juuri Elämä ja Ihmiset oli syitä, miksi olin siellä välillä niin Ahdistunut.

Tiedän olevani melko narsistinen ja nauttivani salaa kaikesta saamastani huomiosta ja varsinkin keskipisteenä olosta, mutta vain pienessä, hallittavassa mittakaavassa. Ystävien kesken. Ehkä hetkellisesti jopa tuttavien kesken. Puhutaan muutaman käden sormin laskettavasta ihmismäärästä.

Helsingissä opiskellessani olin 'small fish in a big pond'. Googlasin tuota otsikon sanontaa ja löysin mielenkiintoisia keskusteluja, joita en kovin tarkkaan jaksanut lukea juuri nyt. Mutta parissakin keskustelussa oli päädytty siihen, että on parempi olla pikkukala meressä kuin iso kala lammessa, koska meressä on enemmän mahdollisuuksia. Jos kasvaa isoksi kalaksi siellä, voi olla oikeastikin 'big fish'. Että iso kala pikku lammessa on iso vain mukavuusalueellaan, mutta jos se lähtee merelle, se onkin vain keskikokoinen tai ehkä jopa pieni siellä.

Kun 15 vuotta sitten lähdin Porista, olin ollut mielestäni kohtalaisen kokoinen kala. Luulot karisivat heti ensimmäisellä viikolla, olinkin pienimmästä päästä uudessa parvessani. Monessakin mielessä. Helsingissä olisi kyllä ollut ihan hyvä elää, jos olisin ollut tyytyväinen pikkukalan elämään. Mutta kun sitä sattuu kaipaamaan enemmän huomiota, ei millään riitä, että tekee päivästä toiseen parhaansa pikkuisena. Se alkaa ahdistaa. Ei ollut tarpeeksi kunnianhimoa kasvaa suuremmaksi. Halusin takaisin pikkuiseen lätäkkööni, missä olin tottunut olemaan Joku, ainakin muutamalle.

Luulin, että olin kutistunut Helsingissä, mutta aika pian huomasin, että olin sittenkin vähän kasvanut. Pori tuntuukin nyt hiukan liian pieneltä ja törmäilen jatkuvasti vähän kaikkeen, lähinnä menneisyyteeni ja perusporilaisiin konservatiivisiin juntteihin, joitten asettelemien rajojen sisälle ajatukseni eivät oikein enää mahdu.

Aika pian kuitenkin totuin tähän pikkukaupungin arkeen. Se vaan tulee edelleen vastaan, että tästä kaupungista puuttuu paljon sellaisia mahdollisuuksia, joita pikkukalakin osasi Helsingissä arvostaa ja joihin tottui siellä ihan heti. Lyhyesti ja ytimekkäästi sen voi ilmaista yhdellä sanalla: luksus.

Viikonlopun aikana kävin kahdella brunchilla, Fazerin Kluuvin kahvilassa ja Café Tin Tin Tangossa Töölöntorilla. Kummankaan tarjontaa vastaavaa ei oikeastaan löydy Porista. On täälläkin jotain brunsseja, mutta niissä ei ole samaa tunnelmaa. Onneksi täällä on sentään nykyään muutama ihan kiva kahvila, vaikka en niitäkään uskalla verrata Café Ekbergiin, Strindbergiin, Esplanadiin tai Engeliin. Historiaa ei voi tuoda.

Porissa kaikkea tuntuu leimaavan tietty nuhjuisuus tai kotikutoisuus. En tarkoita, että siinä sinänsä olisi mitään vikaa, mutta jos kaipaan luksusta, en vaan löydä sitä täältä. Esimerkiksi täällä ei ole enää yhtään oikeasti hienoa ruokakauppaa. Sokos Herkku oli ennen aika hyvä mutta nyt senkin paikalla on vain perus-S-market. Perus-äs. Nyt kun kirjoitin sen tuohon noin, muistan samalla tahtomattani muutakin, mikä minua ärsyttää. Persuus. Mutta se on jo ihan eri tarina, politiikkaan en ainakaan tässä tekstissä halua ottaa kantaa. Katsotaan kuntavaalijuttuja myöhemmin... Niin. Stockan Herkku on sellainen ruokakauppa, jossa voisin viettää koko päivän. Jo pelkkä juustotiski siellä. Pysyyhän sitä hengissä lidlin safkoillakin, mutta kun haluan herkutella, haluan koko elämyksen, kaupassakäynnistä alkaen.

Onhan tuo elitististä. Tämä kaupunki ei ole city-sinkuille, tämä on lapsiperheiden arkeen sopiva. City-sinkku ei täällä aina juhli, tai jos juhlii, olisi parempi olla siitä hiljaa, etteivät lapselliset ole kateellisia. Kateus - tuo ehtymätön luonnonvara (kaupungista riippumatta) - on varma tieto siitä, että minulla olisi jotain enemmän ja sellaista, mitä en ollenkaan ansaitsisi. Mutta kellä se onni onkaan? Sinkun ilo voi olla ihana erikoiskahvi kauniisti tarjoiltuna hienossa kahvilassa, jossa muitten mukulat eivät melua ja juoksentele jaloissa, mutta kotona ei ole ketään, jolle siitä kertoa.

TVD, Team Delena..!

Eli kuinka tullaan teiniksi jälleen..

On ollut melko hiljaista täällä blogissa viime aikoina. Yksi iso syy siihen on otsikonmukainen hurahdukseni. Jos se ei muille mitään kerrokaan, niin selvennettäköön, että kyseessä on CW:n kolme valmista tuotantokautta pyörinyt tv-sarja The Vampire Diaries, jonka ekan kauden jaksot tulevat tänä syksynä Subilta uusintana. Neljättä kautta filmataan parhaillaan jossain Atlantassa, enkä malttaisi millään odottaa, että se sieltä tänne Suomeen ehtii: S04E01 lähetetään siellä Jenkkilässä nimittäin 11.10.2012. En edes tiedä, kuinka pitkällä viiveellä se täällä nähtäisiin, koska ei ole tainnut kolmoskausikaan vielä meidän telkkuihin asti päästä. Mutta aion saada nuo neloskauden jaksot jostain esiin heti sitä mukaa, kun ne on meren tuolla puolen näytetty.

En ole näistä vampyyrisarjoista kovasti ennen intoillut, esimerkiksi toista suosikkia Truebloodia en ole katsonut yhtään. En tiedä, miksi. Nyt voisin ehkä katsoa sitäkin. Vampyyripäiväkirjoista kiinnostuin vahingossa. Se tuli usein Subilta juuri niihin aikoihin, kun olin lopettelemassa jonkin muun ohjelman tallennuksen katselun eli sammuttamaisillani telkkarin. Jotenkin vaan jämähdin katsomaan ja ihastuin Damon-nimiseen vampyyriin. Toki näyttelijä Ian Somerhalder on aika ihku, mutta ihan oikeasti ihastuin nimenomaan siihen vampyyriin. Mikä ihana mies.

1x03 Damon bites Caroline in the morning (HD)

Jonkin aikaa maltoin odotella uusia jaksoja tv:stä, mutta aika pian piti saada lisää. Löysin Viaplaysta ilmaiseksi koko ekan tuotantokauden suomenkielisillä teksteillä, tilasin palvelun kestona muutaman euron kk-hintaan ja ahmin koko kauden yhden viikonlopun aikana. Mutta eihän se mihinkään riittänyt. Kakkoskausi oli nähtävä myös, ja löytyihän se sitten, kaikki kaudet itse asiassa, netistä ilmaiseksi ilman tekstityksiä. Ei väliä, mitä viruksia sivusto mahdollisesti sisälsi, pakkomielle kun iskee. Katsoin viikon aikana putkeen sekä kakkos- että kolmoskauden.

Sarjan edetessä ihastuin myös toiseen näyttelijään, nimittäin nuoreen Nina Dobreviin, jolla on ensimmäisissä kausissa hieno kaksoisrooli kilttinä ja kunnollisena Elenana ja toisaalta pahiksena vampyyrina Katherinena. Toisella kaudella Nina tekee todella vaativan työn, kun hän näyttelee tietenkin päähenkilöä Elenaa nykyajassa ja lisäksi Katherinea vampyyrina nykyajassa, Katherinea esittämässä Elenaa nykyajassa, Katherinea vampyyrina vuonna 1864, Katerinaa ihmisenä 1400-luvulla ja Katerinaa vampyyrina 1400-luvulla. Yhdessä jaksossa Nina näyttelee itsensä kanssa Elenana / Katherinena:

Elena turns to Katherine part 1/4 -Katerina-(2X09)
Elena turns to Katherine part 2/4 -Katerina-(2X09)
Elena turns to Katherine part 3/4 -Katerina-(2X09)
Elena turns to Katherine part 4/4 -Katerina-(2X09)
"He will kill anyone that you ever loved, Elena" -Katherina Petrova-Katerina-(2X09)

Ensikatsomalla en edes oivaltanut, kuinka nerokkaasti kohtaukset ja koko jakso oli toteutettu, koska tarina vei niin mukanaan. Mutta toisella kerralla (kyllä, olen katsonut kaikki kaudet jo kahteen kertaan) aloin miettiä, miten ihmeessä näyttelijä voi olla itsensa kanssa yhtä aikaa kuvissa. Löysinkin videon, jossa tuotantotiimi selittää, miten kohtaukset on teknisesti toteutettu jakamalla kuva kahtia ja rajoittamalla Ninan tilaa näytellä ja sen jälkeen yhdistämällä kaksi eri aikaan kuvattua videota päällekkäin. Kohtaukset on vielä leikattu niin taitavasti, että katsoja oikeasti unohtaa sen, että näyttelijöitä on vain yksi. Nuoresta iästään huolimatta Nina Dobrev näyttelee paremmin kuin sarjan tunnetummat starat. Olen ihastunut.

Team Delenan löysin hakiessani videopätkiä juutuubista. Ihana tuo älypuhelimeni Lumia, josta voin katsella suosikkikohtauksiani vielä ennen nukkumaanmenoa sängyssä Youtubesta. Sinnehän ovat sarjan nuoret jenkkifanit ja varmaan muutkin fanit postailleet joko Stelena- tai Delena-videoita ja melkein tappelevat siellä keskenään. Stelena viittaa tietenkin Stefaniin ja Elenaan, Delena taas Damoniin ja Elenaan. Stefan ja Damon, pikkuveli ja isoveli, rakkaat viholliset keskenään, ovat rakastuneet samaan tyttöön, jo toistamiseen, ja koko sarjan kantava teema onkin tämä kolmiodraama. No siihen samaan soppaan tunkee kyllä sitten iso joukko muitakin vampyyreja ja vähän ihmisiäkin, mutta useimmille faneille olennaisinta on nähdä joko Stelena- tai Delena-momenteja.

Stefan oli toki sarjan alussa se veli, johon Elena ihastui, mutta koska aloin katsoa sarjaa vasta jostain viidennestä jaksosta alunperin, minä ihastuin heti Damoniin, ja kun katsoin ykköskauden alusta asti uudestaan, olin edelleen sitä mieltä, että Elena hengaa ihan väärän vampyyrin kanssa. Kolmoskaudella Elenakin alkaa vihdoin ymmärtää, että Damon olisi ehkä sittenkin parempi. Ja muuten irl Nina ja Ian ovat pari. Damon on se coolimpi ja pahiksempi veli. Stefan vaan kurtistelee kulmiaan ja näyttää huolestuneelta, Damon flirttailee ja pitää hauskaa, on rennompi ja ihanan arrogantti. Ja impulsiivinen ja vaarallinen. Mutta loppujen lopuksi se herkempi veli. Aivan täydellinen siis. Kuten jo sanoin, ihana mies.

No juu, sarjahan on leimattu ihan teinihömpäksi, mutta itse asiassa se ei ehkä niin teini-ikäisille olekaan. Ensinnäkin vampyyrit juovat koko ajan ja paljon alkoholia, koska se rauhoittaa niitä. Myös sarjan 17-vuotiaat koululaiset pitävät jatkuvasti ryyppybileitä pitkin lähimetsiköitä ja pössyttelevät pilveäkin ekassa tuotantokaudessa. Väkivaltaisuus on myös silmiinpistävää. Vampyyrit ovat raakoja paitsi ihmisille, joiden verta juovat, myös toisilleen. Vampyyrihan ei kuole, vaikka niskat väännettäisiin nurin tai keho lävistettäisiin ties millä seipäällä tai silmät puhkottaisiin. Vampyyri paranee nopeasti ja on hetikohta ennallaan. Paitsi jos se lävistäjäseiväs sattuu olemaan puuta ja tunkeutuu sydämen läpi, siihen kuolee vampyyrikin. Jos jotakuta ihmistä sattuu pahasti, ei hätää, tilkka vampyyrin verta parantaa kaikki haavat ja vammat. Lisäksi parilla sarjan ihmiskaverilla on noidan taikoma sormus, joka suojelee supernaturaalilta kuolemalta eli he palaavat aina henkiin, jos kuoleman aiheuttaa joku yliluonnollinen olento. Näitä ihmisiä sitten tapetaan useampaan kertaan ja aina he vaan virkoavat. Tai jos mikään edellisistä ei onnistu, niin viime kädessä noita herättää tärkeän henkilön henkiin kuolleista. Että siinä sitten teineille mallia. Puhumattakaan siitä, että kiperistä tilanteista vampyyrit selviävät muuttamalla mustan valkoiseksi, eli lumoamalla/pakottamalla/hypnotisoimalla (eng. compel) ihmisen uskomaan jotain muuta kuin totuuden. Arvot ihan kohdallaan siis, mikäpä siinä.

Mutta olen ihan koukussa. Hyötyä: tulipa treenattua englannin kuullun ymmärtämistä, kun ei ole tekstitystä. Haittaa: yöunet meni, kun piti vaan jatkaa katsomista jakso toisensa jälkeen. Ehkä positiivisena seikkana näkisin kuitenkin sen, että olen vähän kirjoitellut, koska sain tästä sarjasta inspiraation erääseen uuteen tarinaan. Katsotaan, kehittyykö siitä jotain. Mutta menee ne yöunet tässäkin kirjoitellessa.

Riski, uhka vai mahdollisuus?

Kysymys puolityhjästä tai puolitäydestä lasista kertoo ihmisestä jotain olennaista. Optimistille on vielä puolet jäljellä, pessimisti on jo menettänyt puolet. Haluaisin olla optimisti, mutta valitettavasti taidan olla tässäkin asiassa jotain siltä väliltä - realisti. Mulle lasi on puolillaan, jos se on puolillaan. Ei enää eikä vielä vaan tasan puolet.

Koen välillä mahdottoman ärsyttäväksi sen, että olen keskitien kulkija enkä paljon poistu mukavuusalueeltani oma-aloitteisesti. Järki pitää riskejä uhkina, mutta tunnepuoli näkee ruusunpunaisia mahdollisuuksia haaveiden toteuttamiseen. Onneksi (tai tylsyydeksi) järki on usein voitolla.

Riski taitaa olla aika subjektiivinen käsite. Otetaan esimerkiksi lentokoneella lentäminen. Vaikka todennäköisyys lento-onnettomuuteen joutumiselle olisi häviävän pieni, lopputulos sen kohdalle sattuessa olisi mielestäni niin suuri menetys, että en ihan vähäisin perustein lentokoneeseen nouse. Tosin jotain omista kaikkivoipaisuuskuvitelmista kertoo se, että mielelläni opettelisin itse lentämään pienkonetta, koska eihän se silloin voisi pudota, kun itse sitä ohjaisin. Mutta täysin vieraan ihmisen kykyyn pitää alumiiniputki taivaalla en luota. Äly hoi, älä jätä. Joka tapauksessa, minulle lentäminen olisi iso riskinotto ja lento-onnettomuus sellainen uhkakuva, että mahdollisuudet kivasta lomamatkasta kaukomailla unohdan mieluiten heti. Ja olen kyllä lentänyt muutamaan kertaan, eri kokoisilla (isohkoilla) koneilla muutaman tunnin lentoja Euroopassa. Lentokoneessa en pelkää, enkä varsinaisesti pelkää lentämistä (sehän olisi ihan tyhmää, koska se on käytännössä vain istumista paikoillaan), mutta pelkään silti, että kuolen ja vain siksi, että halusin johonkin, mihin ei lentämättä pääse. Kuinka tyhmää se sitten olisi?

Jostain syystä koen myös mp:llä ja autolla liikkumisen riskin paljon pienemmäksi, jos olen itse ajamassa. Harvan ihmisen autokyydissä pystyn olemaan rennosti. Luottamus on tärkeää. Luottamus liittyy ehkä vielä olennaisemmin siihen elävään kulkupeliin, hevoseen. Ratsastuksen riskien arvioiminen on mielenkiintoinen sekoitus tunnetta, itsesuojeluvaistoa ja järkipäättelyä.

Vieraalla hevosella ratsastaminen tuntuu ajatuksena pelottavalta, mutta usein selkäännousun jälkeen tunne on hävinnyt aika pian. Olen pudonnut harvoin, vain kolme kertaa koko ratsastusurani aikana. Läheltä piti -tilanteita on ollut enemmän, mutta olen tajunnut ne yleensä vasta jälkikäteen. En tiedä, onko minut pitänyt kyydissä apinamainen takertuminen vai tasapainon hallinta, mutta nyt kolmekymppisenä putoamisonnettomuus aiheuttaisi luultavimmin niin suuria vaurioita, että olen lakannut ottamasta riskejä, joissa pahimmassa skenaariossa minulta voisi murtua luita. En ratsasta hevosia, joiden kyydissä en usko pysyväni, jos tapahtuu jotain yllättävää. En ole tippunut koskaan pukittelevalta hevoselta, mutta olen nähnyt läheltä, kuinka yhtäkkiä se voi tapahtua hyvällekin ratsastajalle.

Se viimeinen kerta, kun putosin (pari vuotta sitten), ei ollut mikään kevyt muksahdus (joita nuorille poniratsastajille tuntui silloin sattuvan lähes joka viikko), vaan kunnon mätkäys, jonka jälkeen olin viikon kipeä, vaikka mitään ei rikki mennytkään eikä edes mustelmia tainnut tulla. Polvi vähän venähti, jokaista lihasta särki ja pää ei kääntynyt. Mätkäys myös siksi, että en yhtään osannut ennakoida alastuloa ja rysäytin lapaluu edellä selälleni maneesin hiekkaan. Toisaalta se oli ehkä hyvää tuuria, etten yrittänyt tulla jaloilleni tai ottaa käsillä vastaan, koska sitten olisi saattanut mennä luita rikki. Mutta sen jälkeen olen ollut varovainen, vaikka heti kipusinkin takaisin selkään ja hyppäsin esteen uudestaan. Edellisestä putoamisesta oli yli 10 vuotta. Kolmekymppinen kroppa ottaa iskun vastaan ihan eri tavalla, varsinkin, kun elopainoakin taitaa olla 10kg enemmän.

Kuinka usein kuuleekaan sanottavan, että "putoaminen nyt vaan kuuluu tähän lajiin". Hä?! Ei kuulu. Kyllä se tavoite on pysyä kyydissä. Joskus toki putoaa, mutta ei se mikään hyvän ratsastajan merkki ole, jos on tippunut 100 kertaa (tätäkin kuulee sanottavan, olenpa varmaan itsekin sen joskus ajattelematta tokaissut). Tippuminen on merkki jostain virheestä.

Ajattelen tässä vähän samalla tavalla kuin autokoulussa opetetaan: taitava selviytyy tilanteista, joihin fiksu ei joudu. Taitavaksi tulee vain harjoittelemalla. Valitettavasti kuvittelemani oma fiksuuteni on usein sitä, että en poistu mukavuusalueeltani enkä siksi kehity, vaikka itse asiassa fiksuahan olisi ratsastaa joka kerta mukavuusalueen reunalla ja vähän sen ulkopuolelle kurotellen.

Monesti mielessä on kummitellut Kyra Kyrklundin kehotus ratsastaa kaikilla tarjolle tulevilla hevosilla aina, kun mahdollisuus on. En ole sitä noudattanut. Nuorempana kyllä, mutta nykyään haluan vain pitää luuni ehjinä ja itseni liikuntakykyisenä. Esimerkiksi Assun aikaan kärsin kovista selkäkivuista, joihin lopulta sain apua fysioterapeutilta ja toki myös siitä, että en enää ratsasta niin paljon. Mutta edelleen selkäni kipeytyy, jos ratsastan paljon harjoitusravia isoliikkeisellä hevosella. Pukittelukin sattuu, selkälihakseni menevät helposti yllättävistä liikkeistä jumiin. Selkäkipu on niin voimakasta ja lamaannuttaa koko kropan, että eipä huvita leikkiä semmosten heppojen kanssa kovin paljon, jotka tiedetään pukittelevaisiksi. Vaikka muuten niistä kovasti tykkäisinkin. Riskinhallintaa, joka valitettavasti syö motivaatiota harrastaa.

Tällä hetkellä siis heppaunelmien kanssa vähän uudelleenarviointia. Akua vuokraan edelleen pari kertaa viikossa, mutta taidan lähinnä maastoilla sen kanssa nyt jonkin aikaa. Ehkä motivaatio palaa jossain vaiheessa, tällä hetkellä otan kuitenkin pitkän harppauksen sinne mukavuusalueen sisäpuolelle ja pysyn siellä, kunnes fiilis on parempi.

Provoke

Jatketaan samalla teemalla edellisen postin kanssa, vaikka tässä onkin melko lailla kuukausi kulunut välissä. Oli ja meni Jazzit yllätysvieraineen, Karmarockiin en sitten lähtenytkään, mutta nyt vähän väsyttää vielä viimeviikonloppuinen Porispere, joka oli varsin onnistunut festari kokonaisuudessaan. Hienoa, porilaiset!

Sama teema tarkoittakoon nyt vaikka vähän sitä ärsytystä, mikä tulee siitä, että vähän väliä tuntuu siltä, että minua arvostellaan ja mittaillaan mittareilla, jotka eivät kerta kaikkiaan sovi minun elämääni. Ne ovat toisten mittareita, jotain sellaisia, joilla arvostelijat mittaavat omaa onnistumistaan. Otetaanpa pari esimerkkkiä.

Siisti ja viimeistelty koti. Minähän olen täysin huithapeli ja onneton sählä, kun en pidä kotiani järjestyksessä tai imuroi joka viikko. Wrooong (tähän sopisi just semmonen väärän vastauksen summeriääni jostain tv-visasta). Minä kun olen todella tarkka omista tavaroistani ja asioistani. En juuri koskaan hukkaa enkä riko mitään. En vain ymmärrä, mitä lisäarvoa minulle olisi siitä, että kotini näyttäisi sisustuslehden lavasteilta, kun sitä täällä itsekseni lähinnä katselen. Haluan, että täällä näkyy elämä. Kyllä, olen kääntänyt takkini. Joskus nuorempana yritin sopeutua tiukkapipojen maailmanjärjestykseen, kunnes ymmärsin, ettei se sovi minulle yhtään. Siistinä pidän aina poikien häkin ja (omaankin) hygieniaan liittyvät asiat, mutta epäjärjestyksen sietäminen vapauttaa turhista askareista.

Siisti, virkaa ja asemaa korostava, ehkä jopa auktoriteettia lisäävä pukeutuminen. Hahhah. Jos haluan laittaa collegepaidan töihin, niin minähän laitan. Ei ole poissa minun arvovallastani, vaikka joku luulisi minua vahingossa oppilaaksi pukeutumiseni takia. Päinvastoin, se on lähinnä hauskaa. Sitä paitsi, come on, mistä arvovallasta? En edes halua semmoista. Puolihameet, suorat housut, jakkupuvut - en vaan pysty. Virkanaisen suora ja sileä (ja siveä) kampaus tai lyhyt tukka? Noup, ei ole minun juttuni. Tiukat farkut, rennot T-paidat, hupparit, hiukset auki tai rento letti sopii olotilaan paremmin. Toki pukeudun tilanteen mukaan, mutta jakkupukutilannetta ei taida koskaan tulla. Ainakin yritän viimeiseen asti välttää. Tärkeintä on mukavuus ja helppous. Pönöttäminen ja jäykistely ei kaunista ketään.

Ruokavalio. Pitäähän sellainen olla. Kai nyt jokainen jotain dieettiä noudattaa. Oi herranen aika, minkä ihmeen takia? Syödä tarttee, kun on nälkä. Juodakin kannattaa. Mistä päästään alkoholin käyttöön. Miksi ihmiset olette niin tiukkiksia itsellenne? Yhä useamman facebook-päivityksissä näkyy loppukesän 'tipattomia' kausia ja päätöksiä olla syömättä mitään rasvaista ja makeaa ennen sitä ja sitä päivää, kun on kesälomalla vähän liikaa grillailtu ja juhlittu ja mässäilty. No olen minäkin, mutta eipä tule edes mieleen olla vaikkapa tismalleen kahta viikkoa ilman pisaraakaan alkoholia, 'nenän valkaisuksi'. Argh. Kyllähän tuolla meiningillä saa itselleen alkoholista ongelman. Samoin hyvästä ruoasta tai herkuista kieltäytymistä en ymmärrä. Puhun nyt meistä tavallisista taapertajista, en mistään urheilijoista, joilla toki on omat perusteensa dieetteihinsä. En myöskään ota kantaa alkoholistien nenän valkaisuihin enkä absolutistien valintaan. Minulle sopii parhaiten se, että kun jotain tekee mieli, hankin sitä mahdollisimman pian. Mitä pidempään odottelen, sitä kovemmin tahdon, ja sitten ei ihan pieneen enää tyydykään, vaan överiksi menee ja suurempi harmitus seuraa. Elämä on hauskempaa, kun ei tarvitse sanoa 'ei' kaikelle hyvälle ja kivalle jonkin oman typerän paremmuuskuvitelman takia.

Ruoanlaitto. Miksi en kävisi ulkona syömässä hyvää ruokaa, kun se on mahdollista? Miksi kasvattaisin omaa sähkönkulutustani ja käyttäisin vähäistä vapaa-aikaani ruoan valmistamiseen ja sen jälkeen astioiden pesuun, kun voin paljon vähemmällä vaivalla mennä ravintolaan?

Vuorokausirytmi. 'Mä herään aina viimeistään yhdeksältä, viikonloppuna ja lomallakin. Muuten menee päivä pilalle'. Ai meneekö sulla? No mulla ei mene. Nukkuminen on ihanaa. Aamupalaa ei ole pakko syödä, voi syödä sen sijaan lounaan tai päivällisen, kunhan syö jotain. Ilta saa venyä vaikka nollakolmeen tai pidemmällekin, aurinkokin joskus ehtii nousta ennen kuin saan pääni tyynyyn. Lomalla. Työaikana on pakko yrittää pysyä yhteiskunnan rytmissä edes jotenkin. Toiset toki ovat oikeasti aamuvirkkuja, olkaa ihan rauhassa vaan. Minä en ole, eikä minulla ole nyt mitään syytä pakottaa itseäni sellaiseksi, vaikka kuinka maiskuttelisitte paheksuvasti, kun kerron nousseeni tänään ja joka päivä lomallani aikaisintaan puolilta päivin. Se minua vähän kiinnostaa, miksi te yleensä silloin kerrotte, että olette tehneet sitä ja tätä ja tuotakin sinä aikana, kun minä nukuin. Haluatteko joko saada minut tuntemaan syyllisyyttä vetelyydestä tai pönkittää omaa käsitystänne paremmuudestanne, tai ehkä molempia? Oletteko kateellisia rajattomuudestani?

Rahankäyttö. Visaa vinguttava ihminen nyt vaan on muita huonompi. Säästäminen on hyvän ihmisen merkki. Tyhmäähän se on maksaa korkeaa korkoa jo aikoja sitten ostamistaan hyödykkeistä. On on, mitä sitten? Asuntolainaa on vielä paljon, opintolainan olen jo maksanut, muita lainoja ei ole. Paitsi Visa. Totta kai mielelläni maksaisin sen pois, mutta ei ole millä maksaa, koska en halua luopua elintasostani. Syyt voikin lukea jo noista aiemmista kohdista. Tylsään kituuttamiseen en vaan suostu, mutta en ole mitenkään ylivelkaantunut. Kaikki menee, mikä tulee ja hyvä niin, koska ei ole perijääkään, vielä ainakaan.

Suhteet. Facebook-kaveruudet, seurustelusuhteet, kaverisuhteet, suhteet ex-miehiin, baari-illanpäätössuhteet. Näitä voi arvostella vaikka kuinka. Minua siitä, että noita viimeisiä en paljon harrasta, toiseksiviimeiset ovat minulla ihan väärällä tolalla (joku jopa sanoi, että sairaita?), kavereihin en kuulemma pidä tarpeeksi yhteyttä, oikeaa seurustelusuhdetta ei ole ollut aikoihin ja facebookissani on liikaa kavereita (ja oiherrajjumalasentää, osa niistä on entisiä oppilaita, taitaa olla pari nykyistäkin, kun en ole jaksanut poistaa). Exät kuuluisi useimpien mielestä poistaa mielestä ja puhelimesta ja facebookista ja muistot niputtaa siististi johonkin vanhaan albumiin komeron perälle. Exien kanssa ei pitäisi olla hyvissä väleissä, moikkailla ehkä just voi. Niitä ei kuulu rakastaa eikä niistä kuulu kauheesti välittää, eikä niitä nyt ainakaan kuulu puolustaa, jos joku toinen niitten tekemisiä arvostelee. Juu ei. Rakkaat ihmiset on aina rakkaita ja tärkeitä, ystävät ja exätkin. Mielenkiintoista on se, miten ei kuulu tehdä sitä eikä tätä, kun kyse on ihmissuhteista. Kaikki kanssakäyminenhän riippuu suhteisiin osallistuvista ihmisistä ja heidän tahdostaan. Minäpä nyt vaan tahdon olla mukava kaikille ja välittää. Loputtomasti yritän ymmärtää kaikkien tekemisiä ja sanomisia ja uskoa siihen, että pohjimmiltaan jokainen tarkoittaa hyvää (vaikka monesti pyrkimys on tuottaa sitä hyvää itselleen eikä silloin aina huomaa muita). Itsekkäitähän me kaikki olemme.

Riitely. Takaisin pitää sanoa vähintään yhtä ilkeästi. Öö, entä jos en halua riidellä? Jos vaan haluaisin unohtaa erimielisyydet ja jatkaa siitä, kun kaikilla oli vielä mukavaa. Kaikkea ei ole pakko käsitellä ja analysoida. Elämä on helpompaa, jos ei odottele turhia sanallisia anteeksipyyntöjä pikkuasioista. Anteeksipyytämis- ja antamistilanteet on muutenkin aika kiusallisia, ilman niitä on helpompi elää. Ylpeys on typerää, jos se estää elämästä nauttimisen. Ylpeä olen monessa muussa asiassa, mutta anteeksi annan pyytämättäkin, jos se helpottaa elämää. Unohtaminen vaan on joskus vaikeaa, mutta kyllä ikävät ajatukset voi tuupata sivuun ja jatkaa niistä välittämättä, jos ne eivät ole enää ajankohtaisia. Ja jos eivät ole, niin miksi niistä pitäisi kiinni?

Työmotivaatio. Jos on töitä, niistä ei saa missään tapauksessa valittaa, koska kaikilla ei ole töitä eikä lomaa tämän hetken Suomessa. Aha. Ei kuulkaas ole sattumaa, että minulla on töitä, jopa virka. Kas kun kävin kouluni fiksusti ja opiskelin ammatin, jossa töitä riittää ja on pitkä loma. Minä tein aikanaan paljon töitä sen eteen, että saisin juuri tämän ammatin. Kävin kouluja yhteensä 19 (=9+3+7) vuotta ennen kuin pääsin vakituiseen työelämään. Mutta luonteeltani en ole työntekijä, vaan ehkä sopisin paremmin käsityöläiseksi, taiteilijaksi, kirjailijaksi tms. kulttuurihörhöksi, koska aikataulujen mukaan eläminen on minulle epämiellyttävää ja vaikeaa. Mutta minä kuitenkin pystyn siihen. Kyllä minulla on oikeus harmitella loman loppumista, kun en tahdo palata työajan rytmiin loman jälkeen. Nih.

--
Kesäloma onkin nyt siinä vaiheessa, että viimeistä viikkoa aloitetaan. Perjantaina on oltava työmaalla ja maanantaina tulee sinne jo oppilaatkin. Lomalla en ole ihan tehnyt kaikkea, mitä kuvittelin, mutta niinhän se aina menee. Kesäromanssia ei löytynyt, kirjoittaminen jäi muuten vaan, Yyteriin en ole aurinkoisena päivänä ehtinyt, mutta mökille sentään pari kertaa, Maikkalassa en käynyt ja rullaluistelinkin vain  pari kertaa. Kuntosalilla en paljon huhkinut mutta vähän kuitenkin, ratsastamassa sen sijaan kävin jonkin verran. Yllättävän paljon olen katsonut digiboksiin tallentamiani tv-ohjelmia, mutta sepä johtuu vain siitä, että olen ollut niin paljon yksikseni. Itse asiassa tänä kesänä paljon enemmän kuin aiempina. Ehkä musta tulee vähitellen erakko. Jep. Syksyssä on kivaa se, että saa kohta taas pukeutua vaatteisiin tilkkujen sijaan. Tosin tänä kesänä on ollut aika miellyttävät lämpötilat, ei juuri yhtään hellepäivää.

Loppukevennyksenä on pakko kertoa, että lauantaina kun Porispere-yleisössä hengailin vähän takavasemmalla Stam1naa katsomassa, tuli yhtäkkiä luokseni tuntematon mies: "Anteeks nyt, että häiritsen, mutta olen katsellut sua tosta jo pitkään ja on pakko tulla kertomaan, että sä olet varmasti Porin kaunein ihminen." Ohhoh. Kaikenmoisia iskurepliikkejä on tullut vastaan, mutta että ihan Porin kaunein ihminen. Tai ehkä siihen ei paljon vaadita..

Nya vindar

Ei mikään ruåtsin oppitunti kuitenkaan, vaan jotain uutta elämässä. Kävin koeratsastamassa taannoin Aku-nimistä suokkia, joka oli oikein ihana ja kiva, ja nyt olen tehnyt diilin heinä-elokuusta, kolme päivää viikossa. Mahdollisesti jatkan syksymmällä vähän vähemmillä päivillä, mutta katsotaan nyt. Olimme jo ensimmäisellä tunnilla viime keskiviikkona ja lopputunnista ihan oikeasti alkoi tuntua hyvältä, löysin oikeat nappulat ja sain oman istuntani pakettiin niin, että pystyin jo keskittymään tehtäviinkin kunnolla. Ensi viikolla on hyvä jatkaa.

Ihmissuhteitakin olen yrittänyt ylläpitää. Jollain tapaa olen edelleen loukkaantunut, en niinkään kenellekään ihmiselle, vaan jotenkin pinnan alta. Vähän niinkuin olisin vaivihkaa kenenkään näkemättä lyönyt varpaani johonkin, eikä kipu mene ohi millään, vaikka mitään vikaa ei päällepäin näy. Mut kestän kyllä ihan hyvin. Jopa pidän sitä tunnetta positiivisena, edelleen. On jotain toivoa rakastumisesta, jos on kivuntunne vielä tallella, eikös niin.

Olen seurannut parin ystäväni tietä suurien unelmien toteutumiseen. Ystävät ovat aika erilaisia keskenään, toinen kutsuu itseään tunneihmiseksi mutta vaikuttaa silti ulospäin tekevän hyvin järkeviä ratkaisuja, toinen taas puhuu harkinnan ja suunnitelmallisuuden puolesta mutta tuntuu silti ratkaisevan isot asiat tunteella. Pistää kyllä miettimään, mitä minä sitten itse olen. Kuvittelenko vaan olevani viileä harkitsija, teenkö sittenkin kaiken intuitiolla ja tunteella? Olen monesti yllättänyt itseni hyvinkin spontaaneilla tempauksilla, joita en ole kyllä mitenkään harkinnut järjellä, vaan mennyt ihan täysin fiiliksen viemänä.

Vältän suunnittelua ja suunnitelmallisuutta, mutta silti elämäni on jotenkin kummasti näyttänyt etenevän jonkin suunnitelman mukaan. Enkä voi kieltää, etteikö ne toteutuneet jutut olisi olleet unelmiani ja siinä mielessä myös suunnitelmissani jossain määrin. En vaan halua myöntää suunnittelua. Tai oikeastaan olen aiemmin rakastanut yli kaiken suunnitelmien tekoa ja niiden toteutumisesta haaveilua, mutta kun 30 oli lähempänä kuin 20, aloin tietoisesti välttää etukäteissuunnittelua pettymysten minimoimiseksi. Lakkasin ottamasta riskejä ja tekemästä asioita, joilla olisin voinut saavuttaa hienoja asioita mutta myös epäonnistuessani menettää paljon. Olenko kasvamassa aikuiseksi? Mitä se tarkoittaa?

Ärsyttävää tässä pohdiskelussa on se, että semmonen pieni osa minusta haluaisi palata takaisin kireään suunnitteluun ja elämän aikatauluttamiseen, näennäiseen tehokkuuteen ja 'parempaan' elämään. Mutta suurin osa aivosoluistani on nykyään vapauden ja spontaaniuden kannalla. Carpe diem, ne sanoo aina, kun olen etukäteen ajatellut tekeväni jotain ja sitten tuleekin kohdalle jotain ihan muuta, joka vie mennessään. Ehkä se on jopa oikeasti järkevää. En stressaa mistään, koska ajattelen, että kaikelle on aikansa. Kyllä ne asiat ehtii tehdä, mitä todella haluaa. Enkä tahdo sellaiseksi ihmiseksi, joka tuo oman tehokkuutensa jatkuvasti esille. Sellainen ihminen jännästi onnistuu syyllistämään kaikki muut ja pilaa päivän. Olen mieluummin vastakohta sellaiselle: ärsytän sillä, että lyön laimin asiat, joita kaikkien mielestä pitäisi tehdä, jotta saisi hyvän elämän.

Minulla on hyvä elämä, ottakaa tästä mallia. Uskon, että saan vielä kaiken, mitä haluan. Eikö olekin ärsyttävää?