Same old life

Kova treeni, parempi mieli. Ehkä. En tiedä.

Näin unta, että kaikki palasi ennalleen, sain sen ainoan, mitä kaipaan, ja olin onnellinen. Ensimmäinen tähän asiaan liittyvä uni, joka ei ollut painajainen eikä ollenkaan ahdistava. Ahdistavaa oli valtava pettymys, kun heräsin ja tajusin, ettei se ollutkaan totta. Niin murskaavaa.

Kulutin aikaa, niin kuin aina lauantaisin, kun ei ole ketään, kenen kanssa sitä viettää. Lähdin salille, tein juoksuvedot, melkein kuolin niihin, kävin kokeilemassa infrapunasaunaa, merkkasin treenit ylös, puin. Menin lounaalle, yksin. Tulin kotiin yksin. Mietin, mitä tekisin illalla. Kukaan ei viitsi lähteä mihinkään. Yksin voisi tietysti mennä. Niin kuin aina.

Sama kaava. Joku kuvittelee, että kaipaan vierelleni vaan toista ihmistä. No joo, mutta oikeasti en kaipaa ketään uutta ihmistä enää elämääni. Kun kaipaan parisuhdetta tai läheisyyttä, tiedän, etten vaan pysty tuntemaan mitään ketään toista kohtaan enää. On ihan mahdoton selittää kenellekään, mistä sen voi tietää. Mä vaan tiedän, että mun tunteet on loppu, niitä ei enää tule. Olen tyhjä.

En osaa enää kuvitella, miltä läheisyys tuntuu. On vain muutamia harvoja ihmisiä, jotka uskaltaa koskettaa mua. Tunnen itsestäni, miten olen jo alkanut eristäytyä. Tiedän, miten tämä etenee, olen nähnyt nämä samat oireet jo vuosikymmeniä sitten. Tiedän lopputuloksen.

Mä olen sellainen. En voi olla "kenen kanssa tahansa" edes pientä hetkeä. En voi tyytyä mihinkään "ihan kivaan" siksi, että vain olisi joku. Se tarkoittaa, että elämästä todella puuttuu kaikki tuki ja turva eikä kukaan tarvitse mua. Vähitellen kaikki katoaa ympäriltä ja sitten olen yksin. Mutta siihen tottuu. Ja ehkä saan kuolla ennen kuin muutun avuttomaksi enkä pärjää enää omillani.

Tämä ei ole sääliä. Olen synkkä realisti, joka toivoo, että se uni muuttuu vielä todeksi, mutta joka petaa jo valmiiksi pehmusteita todennäköisimmälle tulevaisuudelle, ettei pettymys sitten, kun aika ihan oikeasti loppuu, löisi maahan. Mutta vielä on pari vuotta.

Repeat

Miksi aina tuntuu siltä, että muitten ihmisten elämä etenee, minun polkee paikoillaan tai oikeastaan kiertää samaa kehää? Tuntuuko muistakin siltä? Vai olenko oikeassa?

Miksi olen valmis tekemään samat virheet uudestaan, vaikka tiedän, mihin se johtaa? Miksi ihastun lähtökohtaisesti mahdottomiin kohteisiin, miksi en niihin, jotka olisivat saatavilla? Onko se sitoutumiskammoa? Enkö haluakaan sellaista kumppania, jonka kanssa voisi oikeasti olla? Valitsenko tiedostamattani vain sellaisia, joitten kanssa ei ole tulevaisuutta?

Take a chance

Rakas päiväkirja,

olen kuullut tuhat kertaa, että elämäni ei muutu ellen itse muuta sitä. Että kotoa ei tule kukaan hakemaan, pitää itse hakea. Että riski monessa asiassa on vain korvien välisessä maailmassa, ei todellisuudessa. Niin onkin, tälläkin hetkellä pohdin asiaa, johon liittyen kukaan ei kuolisi eikä maailma järkkyisi. Paitsi ehkä minun maailmani, mutta kaikille muille asia olisi aivan sama. Silti käytän valtavasti aikaa sen miettimiseen, mitä muut ajattelisivat. Luultavasti turhaan.

Kirjoitin vuonna 2012 riskeistä. Vuosi sitten en uskaltanut ottaa riskiä, koska sopivaa hetkeä ei tuntunut tulevan. Totuus on, että ei ole mitään sopivia hetkiä koskaan. Ajoitus voi osua nappiin sattumalta, mutta jos jää odottelemaan, jää nuolemaan näppejään. Näin kävi minulle. Olisi voinut käydä, vaikka olisin riskin ottanutkin, mutta ehkä peli olisi ollut selvempi, jos olisin rohkeasti lähtenyt pelaamaan enkä jäänyt odottamaan, että minua pyydetään mukaan.

Jos on vain tämä yksi elämä, pitäisi tehdä kaikki täysillä. Pitäisi. Konditionaalissa, kuten minä yleensä asiat ilmaisen. Ehkä pitää tehdä kaikki täysillä. Jätetään vielä ehkä pois. Pitää tehdä kaikki täysillä. Miksi se on niin vaikeaa? Miksi listaan asioita, jotka voisin menettää, sen sijaan, että miettisin, mitä voin saavuttaa? Miksi vuodet ovat tehneet minusta tällaisen? Miksi on vaikea uskoa, että voisin saada joskus jotain hyvääkin?

Kun tämän pään kanssa on elänyt 36 vuotta, niin arvaan, että en ole tätä ratkaisevaa askelta ihan lähiaikoina ottamassa, vaikka kuinka näitä riskejä pohdin. Haluaisin kyllä. Haluan. Mutta.

Ystävänpäivä

Eilinen oli taas hyvä muistutus siitä, mitä minun elämästäni puuttuu. Elämä.

Kun ei ole parisuhteessa, voisi ajatella, että on aikaa ystäville ja muutakin tekemistä kuin nyhjätä kotona. Väärin. Minulla on pelkkää aikaa mutta ei siitä ole mitään hyötyä, kun ystävät ovat "omiensa" kanssa. Kaikilla on perhe tai seurustelukumppani tai ovat muuten vaan kaukana.

Mitä tein ystävänpäivän iltana? Katsoin Netflixistä hömppää ja kävin salilla. Yksin.

Liikaa

Parin viime viikon aikana olen kokenut vähän tai enemmänkin takapakkia tunnepuolella. Kohtasin pari "menneisyyden kummitustani", toisen läheltä ja toisen pidemmän ajan takaa. Toista jännitin viikon ja panostin täysillä, että pysyisin järjissäni, toisen tapasin yllättäen ja valmistautumattomana. Kummastakin selvisin hyvin itse tilanteessa, mutta kumpikin jatkaa kummitteluaan mielessäni edelleen, vaikka en haluaisi niitä käsitellä.

Tunteet ovat ärsyttävän hallitsemattomia. Voin piilottaa ne ja hallita käytökseni, mutta tunteet ovat silti olemassa pinnan alla, muurin sisäpuolella. On harhaa kuvitella, että jos en näytä niitä kenellekään, kukaan ei voi satuttaa minua. Näkyvästi ei voikaan mutta suojakuoren alla olen silti rikki. Haluan näyttää siltä, että pärjään ja jaksan, vaikka oikeasti en ehkä aina jaksakaan niin hyvin.

Liikunta kyllä auttaa. Se pitää elämän järjestyksessä ja tuo hyvää mieltä, kun huomaan kehittyväni monessa fyysisessä ominaisuudessa. Hyvä kunto tuo hyvää mieltä ja itsevarmuutta. Mutta silti huomaan ajattelevani, ettei se riitä. En tiedä, mitä voisin olla enemmän, että kelpaisin. Edelleen tunnen tietynlaisen vähättelyn ihmisten puheissa. "Marika on kuitenkin myöhässä", "Oho, Marika on ajoissa paikalla", "Niin, sä voit tehdä noin, mut mä en koskaan..." jne. En välitä muitten puheista tai sanoista yleensä. Koska en suutu, ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että minusta voi kaikkien kuullen laukoa "totuuksia". Mietin usein, että kukaan ei tajua, miksi en ole välittänyt mistään vuosiin.

Nyt välitän. Tai jaksoin välittää koko syksyn. Nyt otin takapakkia. Kaikesta liikunnan tuomasta ilosta ja muista hyvistä hetkistä huolimatta tulen joka ilta yksin kotiin, menen joka yö yksin nukkumaan ja herään aamulla yksin. Se ei muutu.

Luin juuri Dalai Laman viisauden, että itsekeskeisyys on yksinäisyyden tunteen suurin syy. Niinpä kai. Oma vikani siis, että olen tässä tilanteessa. En anna itselleni koskaan anteeksi, itsekeskeisyyttä sekin. Se, että itsepäisesti rakastin ihmistä, jolle en kelvannut sellaisena kuin olin, vei elämästäni vuosia ja mahdollisuuden siihen, mitä halusin. Mennyttä ei voi muuttaa eikä aikaa saa takaisin. Viha on mukanani aina.

Järkyttävintä on huomata, kuinka helposti toistaisin saman kaavan, jos siihen tulisi tilaisuus. Ymmärsin sen vasta äskettäin. Tarkoittaako se sitä, ettei minulla ole itsekunnioitusta yhtään? Vai etten vaan välitä enää?

Eilen oli huonojen fiilisten päivä. Kunnes menin lopulta salille ja pistin kroppani töihin. Kyykyissä pääsin taas 5kg lähemmäs tavoitettani. Se piristi. Loppuillan oloni oli ihan hyvä. Kummallista, kuinka suuri vaikutus fyysisellä ponnistelulla on mieleen. Kunpa aina pystyisin muistamaan sen. Silti yksinäisyys ja suru ovat olemassa. Liikunta voi pitää ne piilossa. Iloisella ihmisellä on paremmat mahdollisuudet muuttaa elämäänsä, joten haluan lakaista kielteiset ja synkät mietteeni maton alle piiloon, kunnes olen tarpeeksi vahva luopumaan niistä.

Sopivaa?

Miksi aina tuntuu siltä, että minun iloni ja tyytyväisyyteni on joltakulta pois? Laitoin parhaan edellisen postauksen kuvista Facebookiin. Moni tykkäsi ja kommentoikin. Mutta kun en ole "oikea" urheilija, niin ei ole mahdollista, että treenaisin oikein tai edes tietäisin, mitä teen. Enkä varsinkaan saisi näyttää itseäni tai idoleitani, pitäisi olla vain nöyrä ja vaatimaton. Ja annas, jos sanon ääneen, että jotain paikkaa kolottaa, niin totta kai se johtuu siitä, että olen tehnyt ihan väärin, en mitenkään voi tehdä oikealla tekniikalla, jos nostan isompia painoja jo nyt. Että kyllä kohta varmasti loukkaan itseni, kun olen niin nopeasti edennyt. Aloittelijahan minä olen.

Vai olenko sittenkään. Olen 36. Aloitin salilla käymisen vuonna 1997. Olen noudattanut erilaisia ohjelmia, käynyt vuosia säännöllisesti salilla, rullaluistelemassa, lenkeillä, uimassa, hiihtämässä. Mutta koska en ole urheilijan näköinen, en varmaan tiedä treenaamisesta mitään. Ainakin liikkeet teen varmasti väärin. Enkä mitenkään voi osata uida/hiihtää/juosta, koska en ole käynyt mitään kursseja niistä lajeista. Eihän nyt kukaan opi lukemalla tai matkimalla mitään.

Mutta suurin vikani on siinä, että en ole ilmeisesti oikeasti innoissani tästä. Tai jos olenkin, se menee kyllä kohta ohi, koska en vaan oikeasti tee mitään kunnolla koskaan. Treenaan siis ihan vääristä syistäkin. Mielenkiintoisin juttu oman elämäni parantamisessa onkin se havainto, että treenaan tietenkin vain siksi, että se ärsyttäisi muita ihmisiä, pilaisi heidän päivänsä. Motivaation lähde nyt ainakin on väärä ja luultavasti en itse edes tiedä, mistä/kenestä tämä treenipakkomielle johtuu.

Mitä jos tiedänkin? Mitä sitten? Olen paljon kovempi kuin näytän. Nyt voin sanoa, että tämä ei lopu. Olen koukussa.

Kell' onni on, sen kätkeköön?

Sorry, sydämen kyllyydestä suu puhuu. Pitkästä aikaa olen tyytyväinen.

Ei ole sopivaa postailla vähäpukeisia kuvia itsestään tässä elämänvaiheessa. Eikö? Sori. Minähän teen, mitä haluan, oon elänyt jo niin kauan.

I'm back and my back is back

En ole halunnut kirjoittaa ikävistä asioista, kuten vanhemisesta ja sellaisesta. Oikeasti syy on myös siinä, että heti toinen treenikerta tammikuussa vetäisi selkäni pahaan kramppiin. Se oli ihan oma mokani. Oli tarkoitus mennä uimaan ja ennen sitä tekemään kyykyt uimahallin salille. Näin teinkin, mutta hölmönä tein kyykyt ja kevyet venyttelyt, ja sen jälkeen tunsin, että selässä on jumi, alaselän pitkissä lihaksissa. Itse asiassa se oli tuntunut jo useita päiviä, kun joululomalla tuli istuttua niin paljon enkä sen lisäksi tehnyt mitään selkää varsinaisesti liikuttavaa, kävin vain salilla, jossa tietenkin selkään kohdistui lisää staattista jännitystä. Varoitusmerkkejä olisi siis pitänyt osata lukea.

Mutta olin vähän huonosti nukkunut enkä kuunnellut kroppaani kunnolla. Tein yhden sarjan maastavetoja lopuksi, en laittanut edes paljon painoa tankoon eikä se liike itsessään tuntunut pahalta, mutta kun olin laskenut tangon stopparien päälle, tunsin, että nyt selkä ei tykkää tästä. Mitä olisi pitänyt tehdä? Ei ainakaan laskeutua patjalle sitä venyttelemään. Aivan hirveä kipu iski heti, kun olin saanut selän patjaan. Venytys vain pahensi sitä. Luulin, etten pääse edes ylös siitä patjalta. Sellaista tuskaa ei edes huvita muistella. Piti soittaa apujoukkoja tuomaan särkylääkettä ja viemään hetkeksi kotiin toipumaan. Totesin itselleni, että niin se taitaa sittenkin mennä, että itku pitkästä ilosta. Kipu oli nimittäin niin kova, että itku tuli siinä vaiheessa, kun vihdoin sain ne särkylääkkeet käteeni ja pääsin lepäämään. Enkä todellakaan itke ihan vähästä. Autokin jäi sinne. Haettiin sitten muutaman tunnin kuluttua se pois, kun lääkkeet tehosivat. Tällä kertaa sentään tiesin ottaa heti tarpeeksi monta nappia, niin se pahin kipu taittui parissa tunnissa. Kun pääsin kotiin, otin vielä yöksi kovemmat lääkkeet ja aamulla vielä yhden ennen töihin lähtöä. Töissä selkä alkoi jo tuntua paremmalta, kun kävelin.

Kiva, että kramppi iski juuri synttäreitäni edeltävänä päivänä. Synttärit oli tosiaan. Kivaa oli, sain monia kavereita mukaan ihan ex tempore. En ole moneen vuoteen juhlinut synttäreitäni millään tavalla. Nyt tuntui siltä, että halusin pyytää kaverit iltaa istumaan ravintolaan. Oli todella hauskaa, vaikka olimme yhtä lukuunottamatta kaikki omalla autolla liikkeellä. Vetosin aamulla ottamaani särkylääkkeeseen ja siihen, että voisin joutua ottamaan sitä lisää vielä illalla, etten voi juoda. Ehkä ei olisi tarvinnut, mutta halusin varmistaa, että auto ei jää keskustaan. Hyvin toimi.

Synttäripäivän jälkeen iski käsittämätön masennuksen syöksykierre, kun en voinut mennä salille. Olisin varmaan mennyt, mutta yksi ystävä käski niin painokkaasti pysyä pois sieltä, että uskoin. Käsittämätöntä, kuuntelin jonkun neuvoa... En kyllä ihan täysin, nimittäin nostelin kotona käsipainoja telkkaria katsellessa. Tein pitkiä sarjoja, koska oli vain 5kg puntit käytössä, mutta se oli varmaan vain hyvä niin. Samalla luin toisten salipäivityksiä ja sitä, että salilla oli uudenvuodenlupausten takia aika täyttä. Yhtäkkiä huomasin olevani myös lähempänä neljääkymmentä kuin kolmekymmentä ja selkäkin vähän vielä kipuili. Vettä satoi ja oli pimeää. Plaah. En halunnut nähdä ketään missään. Pysyin kaksi vuorokautta kämpässäni. Salille menin vasta monen päivän päästä ja sen jälkeen mieleni alkoi kohentua. Tajusin, että hyvä tuuleni on eniten kiinni siitä, että väsytän kroppani salilla, näen tuloksia ja muita treenaajia. Jos en liiku, mieleni on synkkä. On siis joka päivä tehtävä jotain. Yksikin täyslepopäivä vetää kohti sitä, mistä olen halunnut päästä irti. On eri asia olla salilla treenaamassa kuin yksin omassa olohuoneen hämärässä. Kaipaan nimenomaan sitä salitunnelmaa, kilinää ja kolinaa ja kanssatreenaajien ähinää, taustamusiikkia. Viihdyn siellä. Muu maailma ja ongelmat ovat kaukana, tärkeintä on keskittyä siihen liikkeeseen, mitä tekee. Mieli lepää, kun lihas työskentelee.

Nyt olen taas käynyt normaalisti treenaamassa. Tänään oli huikean hyvä treeni itse asiassa. Tein normaalit vatsat ja selkäpenkin ja sen jälkeen venyttelin. Lisäksi tein vähän "akrobatiavatsoja" eli nostin selällään maatessa koko kropan suoraksi ilmaan. Viimeksi pystyin siihen parikymppisenä, joten pidän sitä kovana suorituksena, vaikka en montaa kertaa jaksanutkaan putkeen. Sen jälkeen tein yläselän lihaksilla perusteellisesti töitä. Väsytin myös ojentajat taljassa ihan loppuun. Kulmasoudussa otin jo viimeiseen sarjaan 20kg puntit, siis yli tuplat siitä, millä 5kk sitten aloitin. Sain tästä mielettömät kiksit ja tein vielä loppuverryttelyksi vähän olkapäitä tangolla "kyykkysalin" puolella. Siellä oli nurkassa ihana jättisuuri jumppapallo, jolla menin vielä lopuksi tasapainoilemaan. Se olikin treenin paras osa. Narsistipuoleni tykkäsi katsella peilistä, kuinka kroppani näytti oikeasti hyvältä siinä tasapainoillessa. Varsinkin käsivarsiini olin ja olen tyytyväinen jo, vaikka ojentajapuolella onkin vielä liikaa läskiä. Tasapainoharjoitukset isolla pallolla ärsyttivät sopivasti mieltä ja koko kehoa. Tuli jopa enemmän hiki siinä kuin varsinaisessa treenissä. Hyvä loppuverkka. Taidan ottaa sen tavaksi.

Tasapainoilua. Vaikea saada kuvaa.

Taas salil vika. Jättipallo <3.

Parempaa elämää

Morkkis ei meinaa antaa periksi. En saa itseäni liikkeelle millään. Salille siis. Enkä edes ulos. Olin niin menossa kohti kaikkea parempaa, mutta itsekontrollin pettäminen pikkujouluissa potkaisi niin kovaa vastapalloon, että vieläkin on ilmat pihalla.

Puoliväkisin kävin tällä viikolla kerran yhtenä iltana salilla, vaikka oli suunnitelmia kaikenlaisista tehokkaista aamutreeneistäkin. Käytännössä ei onnistunut. Nyt istun tässä näpyttelemässä, vaikka piti mennä jo pari tuntia sitten rautaa nostelemaan. Siirsin reenit aamuun, vaikka autokin olisi tuolla kadun varressa odottamassa. Nyt se täytyy käydä sieltä siirtämässä halliin joka tapauksessa. Eikö siinä nyt samalla voisi vielä pusertaa itsensä käymään salilla? Voisi varmaan, mutta ei huvita. Tipuin jonnekin antimotivaatio-suohon, kun kaksi päivää meni sykkeitä tasaillessa oman mokan takia. Omia mokia ei saisi tapahtua, koska minun luonteellani ei anneta mitään itselle anteeksi, jos oikeasti koen syyllisyyttä jostain. Sitä ei usein tunnu, mutta silloin kun tuntuu, koko maailma kaatuu päälle.

Olen miettinyt monelta kannalta tätä elämääni. On hyviä asioita, jotka eivät olisi mahdollisia, jos olisin elänyt siten kuin olen haaveillut elämäni sujuvan. Mutta on myös se puoli, jota en olisi koskaan kaivannut itsestäni esiin ja joka olisi pysynyt piilossa, jos olisin saanut sen perhekeskeisen unelmakuvion toteutumaan. Jos nyt kutsun sitä vaikka pimeäksi puoleksi. Se saa minut vajoamaan synkkyyteen ja pohtimaan elämän turhuutta, virheitä ja menetettyjä tilaisuuksia. Sen ollessa vallalla en nauti mistään, vaikka ulospäin näytän samalta kuin muulloinkin. Tällä hetkellä se repii minua alas hyvistä fiiliksistä, joita treenaaminen ja muu aktiivisuus tuotti. Ei kiinnosta mikään muukaan, ei treffeille lähteminen, ei ihmisten tapaaminen, ei juhliminen, ei mikään.

Päätin jo, että alkoholia en enää missään juhlissa ota. En ryhdy absolutistiksi, koska se on mielestäni tyhmää ja tuottaa vain suuren houtuksen, johon varmasti lankeaa. Siis minulle. Jollekulle se on tietysti paras vaihtoehto. Mutta juhlat ja humala eivät sovi yhteen. Olen kyllästynyt olemaan humalassa. Se on tylsää. Se tekee mielen tylsäksi. Olen parempi ihminen ilman humalaa.

Valoisampi puoleni on iloinen ja sosiaalinen ihminen, joka saa aikaan vaikka mitä. Se oli jo melkein kokonaan esillä. Nyt haluan sen takaisin. Pimeä minä saa kadota.

Onnea Suomi!

Joukossa tyhmyys tiivistyy

En voi ymmärtää noita itsenäisyysjuhlia muka vastustavia rähisijöitä. Täysääliöitä ovat, ei järjen hiventä. Kukahan ne heidän aiheuttamansa tuhot maksaa? Ettei vaan samat veronmaksajat, joiden vähistä varoista kuulemma nuo itsenäisyysjuhlatkin maksetaan. Kukahan niitä veroja mahtaa eniten maksaa? Tuskin ovat ne mielenosoittajatyperykset suurimpia verotulojen kartuttajia. Samat tyypit ovat vaatimassa ilmaista elämää, jota osa ehkä käytännössäkin viettää. Sori vaan, urpot. Menkää jonnekin, missä yhteiskunta ei anna teille mitään, ei sosiaaliturvaa, ei sairaanhoitoa, perusterveydenhuollosta puhumattakaan. Minun rakas Suomeni ei teitä tarvitse eikä kaipaa, menkää pois. Mieluummin ottaisin tilallenne tuplamäärin hyväkäytöksisiä ahkeria maahanmuuttajia, jotka osaavat arvostaa meidän hyvää yhteiskuntaamme, rauhaa ja itsenäisyyttä, joka kaiken tämän mahdollistaa. Jotka ovat valmiita tekemään töitä paitsi oman hyvinvointinsa myös yhteiskunnan eteen. Rähinöitsijät, olette säälittäviä luusereita. Hankkikaa oikea elämä. Älkää pilatko sitä hyvää, minkä olemme Suomessa saavuttaneet.

\\Edit 7.12.: Vaihdoin termin "mielenosoittajat" korostamastani lauseesta pois, koska kyllä mieltään saa tietenkin osoittaa, jos on tyytymätön. Mutta tuo mellakointi, sitä ei tänne tarvita. Typerä väkivaltainen käytös ei aja kenenkään asiaa yhtään eteenpäin, se vain suurentaa kuilua ja koventaa tilannetta ja ihmisten suhtautumista. Erityisen kiukkuinen olen siitä, että nämä kännissä hosuvat vähäjärkiset kävivät ratsupoliisin hevosten kimppuun ja vahingoittivat niitä. Ei Suomessa ole tarvinnut varmaankaan missään tapahtumassa ennen tätä juurikaan varustaa poliisin hevosia haarniskalla, mutta nyt olisi ollut syytä. Eikä olisi ollut pahitteeksi, jos hevosille olisi opetettu mojovan sivupotkun käyttö käskystä. Olisi voinut mennä väkivaltaurpolle sanoma paremmin perille, kun olisi saanut hokkikenkää kylkeen. Tai vaikka otsaan. Se olisi ollut täysin itse ansaittua. Nyt vaan taisi käydä niin, että joku rauhassa paikalla seisoskeleva sai pillastuneen hevosen niskaansa, kun joku pöljä keksi heittää hevosia ilotulitepommeilla ja muilla esineillä.

Juhlatunnelmat

Tällä hetkellä taustamusiikkina soi Finlandia. Katsoin linnanjuhlat ja aktiivisesti seurasin kommentointia Twitterissä, osallistuinkin. Hienoja pukuja ja mahtava ohjelma. Ehkä me suomalaiset olemme synkkämielisiä, mutta mitä siitä. Komeaa ja juhlavaa. Ehkä niitä perinteisiä linnanjuhliakin voisi kehittää ohjelmallisempaan suuntaan. Tänä vuonna juhlissa edusti myös suuressa määrin ihan tavallinen kansa, minkä haastatteluistakin huomasi. Porilaisuus oli myös mukavasti esillä ja paljon satakuntalaisia näkyi juhlavieraiden joukossa.

Eipä ihan jokainen tavis ollut valmistautunut puhumaan suorassa tv-lähetyksessä eikä oikein saanut siinä äkkiseltään ajatuksiaan esille. Hassu jäätyminen tapahtui sille nuorelle söpölle skeittipojalle. Mutta minua kyllä alkoi enemmän nolottaa Twitter-kommentointi, joka lyttäsi poikaparan ihan täysin. Olisikohan sitä itse saanut sanaa suustaan vastaavassa tilanteessa, vaikka periaatteessa olen jollain tapaa ammattilainen puhumaan ja reagoimaan yllättäviinkin tilanteisiin? Saihan poika kuitenkin lopulta esille ihan hyviäkin asioita, kun kokosi itsensä. Mitä sitten, jos puheessa vilisi "niiku sillee"? Hän oli aito ja avoin. Sympatiani ansaitsi.

Itsenäisyys

Viime vuonna pohdin itsenäisyyttä toisenlaisesta näkökulmasta. Tänä vuonna itsenäisyys merkitsee minulle sanana vielä enemmän. Uutena ulottuvuutena on oma itsenäisyyteni, joka on vuoden aikana vahvistunut. Itsenäisyys tarkoittaa minulle sitä, että olen selviytyjäpersoona. En ole enää elämää kalenteri kädessä suunnitteleva valmistautuja ja suorittaja, mitä arvostin itsessäni nuorena eniten, vaan spontaanimpi suunnittelemattomuudesta selviytyvä, vahva ihminen. Kaikki elämäni vaiheet ovat tehneet minusta tällaisen. Yritän löytää hitusia suunnitelmallisuudesta takaisin, mutta luotan siihen, että selviydyn tilanteesta kuin tilanteesta ilman käsikirjoitustakin. Uskon itseeni ja elämään. Toivon, että en enää koskaan sorru antamaan murustakaan tästä itsenäisyydestäni pois. Tukea voin ottaa muiltakin, mutta minä itse, vain minä, elän tämän elämän. Haluan sen olevan hyvä ja pitkä. Haluan uskoa tulevaisuuteen.

Pikkujouluja ja olotiloja

Työpaikan pikkujoulut. Meillä oli niin kivaa, etten huomannut, kuinka viinilasini oli koko ajan täynnä. Pitkästä aikaa unohdin, että lasia pitäisi aina täyttää itse, ettei juo kannullista viiniä lähes huomaamattaan. Ihan oma mokani oli myös se, että lähdin bileisiin syömättä kunnolla ruokaa päivällä. Onneksi tarjolla oli mahtava pikkujouluateria, ja ilta olikin oikein onnistunut joka tavalla. Aamuyön tunnit sen sijaan olisin voinut käyttää järkevämminkin, esimerkiksi jättämällä baarikäynnin kokonaan väliin. Tai en tiedä, olisiko se enää mitään muuttanut. Siitä olen kuitenkin iloinen, että yhteisestä taksikyydistä huolimatta vältin PK:n tälläkin kertaa. Mutta siitä PK:n edestä olisi jo kannattanut kävellä kotiin eikä toiseen baarin.

Tämä päivä menikin sitten toipuessa. Ei ollut sillä tavalla paha olo, että olisi oksettanut, mutta aivan kammottava kuolemanpelkotila koko päivän. Sydän ei tykkää krapulasta. Se hakkasi ihan miten sattuu, ja oli mahdotonta nousta ylös sängystä, koska ilmeisesti verenpaine laski niin alas, että silmissä pimeni heti. Jos rytmihäiriöt on muutenkin ärsyttäviä, niin nämä tämänpäiväiset jyskytykset oli ihan eri tasolla. Huhhuh. Päivän sisältö on ollut vaihtelevantasoista morkkista, jalkojen kramppaamista ja puhelimen näpläystä, koska mitään muuta ei voinut maatessa tehdä. Jossain vaiheessa hoipuin keittiöön sen verran, että join lasin maitoa ja nappasin palasokerilaatikon mukaani. Kymmenen imeskellyn sokeripalan jälkeen sydänkin alkoi rauhoittua. Nukahdin ja heräsin janoon. Söin pikanuudeleita ja join vettä. Elämä voittaa.

Olen jo pitkään miettinyt, että yöelämä baareissa ei oikeastaan kiinnosta minua enää yhtään. Eikä tuollainen humalassa koheltaminenkaan. Tänä vuonna olen vältellyt humalassa olemista aika hyvin, mutta siitä on ollut sen verran harmia, että rajat hämärtyvät. En tiedä enää, minkä verran on minulle liikaa. Mistä pääsen pohtimaan taas kerran sitä, miksi pitäisi tietää niitä rajoja ylipäätään. Miksi juoda niin paljon, että on humalassa, jos ei kuitenkaan halua olla liian humalassa? Hauskinta alkoholia nauttineena on silloin, kun istutaan hyvässä seurassa kuppilassa eikä kaadeta juomia vauhdilla kurkusta alas, vaan nautitaan niistä ja ehkä hyvästä ruoasta samalla. Yökerhossa sata lasissa juoma toisensa perään huonoa musaa liian kovaa kuunnellen ja tahmealla tanssilattialla heiluen ei ole ollenkaan sellaista elämää, mitä kaipaan. Enkä tykkää siitäkään, että vedetään ensin pohjat jossain ja sen jälkeen lähdetään sekoilemaan ravintolaan. Sitähän nuo pikkujoulut ovat joka vuosi olleet.

En usko mihinkään ääripäähän, totaalikieltäytymiseen alkoholista tai satunnaisesta humalastakaan, mutta tosissani suunnittelen nyt pistäväni korkin vähäksi aikaa kiinni. En sillä tavalla, ettenkö voisi lasillista ottaa jossain tilanteessa, mutta tuo juhlimisen vauhdittaminen alkoholilla saa kyllä jäädä. Jos olen tänä vuonna käynyt läpi rankkoja vaiheita ja muuttanut elämääni muutenkin, niin tämä olkoon viimeinen iso muutos. Terveys kiinnostaa taas, haen kiksini mieluummin kuntosalilta ja uima-altaasta kuin kännisekoilusta. Endorfiini on paras päihde.

Self Control

Kuinka oppia uudestaan hallitsemaan ajankäyttöä, kun on hylännyt kalenterin päivittämisen ja kellon käyttämisen. Kuinka oppia uudestaan kontrolloimaan tekemisiään, kun on päästänyt irti kaikista sitoumuksista ja vastuista, joista ei ole ihan äärimmäisen pakko pitää kiinni?

Tauko on tehnyt hyvää, mutta nyt se riittää. Tarvitsen itsekontrollia, jotta elämäni voi muuttua paremmaksi. En sellaista tiukkapipoista nipottamista, mitä joskus nuorempana vähän jopa arvostin, vaan sellaista rentoa elämänhallintaa.

Aika paljon olen onnistunutkin korjaamaan. En juurikaan enää myöhästele mistään. Paitsi aamuisin. Aamut ovat pahoja. Varaan puolitoista tuntia lähtöaikaa, silti ei mene putkeen. Sama toimet iltapäivällä vievät vain 20 minuuttia, aamulla kaikki on kuin hidastetusta filmistä.

Mikä auttaa? Malli. Kun löytää yhden ihmisen, jota arvostaa, ja yrittää tehdä asiat samoin, pääsee alkuun. Jos sattuu samaan aikaan löytämään toisenkin, halu elää paremmin vahvistuu. Pitää elää niin, että on valmis siihen sattumaan, että huomenna unelma voi toteutua. Vain silloin voi käyttää tilaisuuden hyväkseen. Jos ei noudata mitään aikatauluja, ei ole koskaan valmis vastaanottamaan mitään hyvää.

Joskus kauan sitten 80-luvulla kuuntelin paljon tällaista biisiä. Ei ollut siinä iässä hajuakaan, mistä biisi kertoi, mutta enpä todellakaan nyt aikuisempanakaan osannut odottaa tällaista videota. Melko friikkiä. Jopa niin, että mennään oikeastaan jonkinlaisen taide-elämyksen puolelle. Painajainen, "I'm living in the horrorest of my dreams". Huhhuh.

Pyhäinpäivä

Miksi rakastankaan syksyä. Tänä vuonna on ollut hienoin syksy vuosiin. Aurinkoinen ja värikäs, raikas, puhdistava. Talviaikaan siirtyminen pilaa kaikilta meiltä virka-aikaan töissä olevilta valoisan ajan ulkoilun (paitsi silloin, kun ope on määrätty välitunniksi pihavalvontaan). Mutta ei se oikeastaan haittaa, koska syksyinen pimeys rauhoittaa. Hankalinta se on vain harrastustoiminnan kannalta. Mutta kyllä hepan kanssa voi pimeässäkin lenkkeillä ja se on ihan yhtä mukavaa. Ajatukset lepäävät, kun ei näe liikaa ärsykkeitä. Pimeys ei enää pelota, ei edes pimeä metsä, kun siellä liikkuu hevosen kanssa.

Tänään ikkunasta näkyy talven värit, vaikka lunta ei olekaan. Taivas näyttää talvelta, valo on siniharmaa, hiukan lilahtava. Kaipaan jo talvipakkasia ja kirpeitä kuutamoita, lumista tietä vasten nirskuvia kavioita, korkojen kopinaa jäisillä kaduilla. Jouluvaloja. Kynttilöitä en yleensä polta kotona, mutta on kiva katsella toisten koteihin, joissa istutaan kynttilöiden valossa.

Tänään on pyhäinpäivä. Muistan nimen pyhämiestenpäiväksi, mutta se onkin muutettu joitain vuosia sitten. Muistellaan menneitä ihmisiä. Ihmetellään Halloween-bileitä. Koen Halloween-juhlan tervetulleeksi Suomeenkin. Kaikki syyt juhlia ovat hyviä syitä. Toisia syksyn pimeys masentaa. Miksi sitä ei voisi piristää juhlistamalla vähän synkänoloista vainajien muistelupäivää edeltävänä iltana? Mitä sitten, jos se ei ole ennen kuulunut suomalaiseen perinteeseen?

Onhan se kuulunutkin. Kekriä on vietetty täälläkin. Se on ollut sadonkorjuunjuhla, johon on ehkä saattanut liittyä jotain uskonnollista jo ennen kristinuskon tuloakin, mutta joka tapauksessa juhla pimeän syksyn keskellä. Tavat sekoittuvat ja sulautuvat yhteen, mikään kulttuuri ei ole puhdas toisten vaikutteista. Kukin voi juhlaa viettää omista syistään. Hienointa on se, että juhla kokoaa ihmiset yhteen. Naurislyhdyt voivat olla kurpitsalyhtyjä ja vainajia voi muistella iloisellakin mielellä. Itse mieluummin tulisin muistelluksi iloisesti kuin synkistelyn merkeissä. En halua, että minut muistetaan synkkänä ihmisenä, vaikka sekin puoli löytyy. Haluan, että ensimmäisenä minusta muistetaan hymy.

Halloween-discon valvoja. Ketähän lienee puraissut...

Kiltteys

Tulipa tässä yksin kotiin kävellessä mieleen, missä vaiheessa musta tuli se kiltti koira, joka ei koskaan hauku eikä pure ketään, tottelee enimmäkseen, eikä pyydä eikä vaadi mitään, menee nukkumaan, minne käsketään ja kerää (ei edes kerjää) muilta pöydästä tippuvat muruset? Missä vaiheessa unohdin itseni ykköspaikalta? Haluan takaisin, olen tätä parempi.

Todellisuuspakoilua

Jännä juttu tuo mielikuvitus. Se muuttaa mustan valkoiseksi ja toisinpäin, ja jos jotain toistaa tarpeeksi itselleen, siihen alkaa uskoa. Ehkä olen viime aikoina paljonkin käyttänyt mielikuvitusta pitääkseni itseni hyvällä tuulella. Se toimii. Silti välillä muistan, ettei asia ole niin kuin kuvittelen, ja romahdan hetkellisesti.

Välillä yllätän itsenikin. Syyslomaksi olisin halunnut paeta jonnekin, missä en olisi ehtinyt ajatella mitään. Onnistui - tavallaan. Pakenin omiin kuvitelmiini. Mutta niistä tulikin sitten ihan muuta ajateltavaa.

Reckless Love – Edge of Our Dreams

Usko, toivo ja rakkaus

Pienillä jutuilla voi olla isoja vaikutuksia. Ehkä aloin jo uskoa, että eläminen kannattaa. Ettei pelkkä elossa pysyminen riitä enää, vaan voin jopa toivoa jotain itselleni. Se rakkaus vain puuttuu. Kai. Hämmentävästi olen ollut välillä ehkä jopa vähän onnellinen. Varovasti. Pelkään, että kaikella on hintansa ja olen jo liian lähellä luottorajaa. Miksi en voisi joskus saada pientä siivua helposti? Miksi kaikesta pitää taistella? Vai onko se niin, että jos jotain saisi helposti, sitä ei osaisi arvostaa?

Mopoautoefekti

Subbarista nuppi kaakkoon. Hyvin pärrää pienemmälläkin volyymilla pikkuisessa autossa.

Takana hauska mutta rankka loppuviikko. Monta illanviettoa peräkkäin. Olin oikeasti iloinen ja hyvällä tuulella monta päivää. Tiedän kyllä syyn siihen ihan hyvin, mutta kävikin ilmi, että se onkin tapa, jolla en saisi piristää itseäni. Koska se näyttää muiden silmissä pahalta. Great. Mihin voi aina vedota, että varmimmin saa tämän likan fiilikset alas. Syyllisyyteen.

Tällä kertaa päätin, että v*tut se muille kuuluu. Kukaan muu ei ihan oikeasti voi tietää, mistä on kyse. Voisin väittää jotain ja tehdä toisin. Tai toisinpäin. Enkä ole tilivelvollinen. Olen vapaa tekemään, mitä haluan. Jos joku sitä murehtii, niin aivan vapaasti keskenään. Minä en välitä. Päätin, etten loukkaannu. Koska mistä sitä ikinä tosiaan tietää, mihin minä pystyn.

Kävin muuten kuitenkin tarkistamassa nettideittipalstalla tilanteen tekemieni oharien jälkeen. Tuli paha mieli kaverin puolesta ja poistin koko profiilini. En ole valmis. En jaksa tutustumisvaiheen läpikäyntiä nyt. En tiedä, jaksanko koskaan. Olen deittailumaailmassa autisti, en ymmärrä, mitkä asiat ovat ok missäkin kohtaa. 

Ensin sain turpaani, kun en halunnut heti paljastaa kaikkia mieltymyksiäni. Toisessa tilanteessa onnistuin tekemään jotain, mikä ilmeisesti järkytti muita. Eikä siinä ollut edes kyse mistään deitistä. Heh. Ehkä vähän huono päätös, mutta se nyt sattui menemään niin. Sain haasteen, tartuin siihen. Harvoja yllytyshulluushetkiä elämässäni. Luultavasti se kuitenkin kuvastaa sitä, kuinka itsekeskeisesti ajattelen. Halusin vaan tietää, pystynkö siihen vielä. Ei tullut ollenkaan mieleen, että asia voisi koskea joitakuita muitakin ihmisiä. Tosin, miksi olisin sellaista miettinyt? Ehkä minussa tosiaan on vähän autistisia piirteitä, kun en ymmärrä, miksi toinen tilanne on lähes tabu mutta toinen vastaava kannustuksen arvoinen.

Olen edelleen sitä mieltä, että hyvin harvoja asioita tässä maailmassa tehdään niin, ettei se edes välillisesti liity seksiin. Se on loputon kissa-hiiri -leikki, jokainen etsii paria, on jonkun kanssa, eroaa jostakusta, tyytyy johonkin, odottaa jotain tai jotakuta, vetää puoleensa tai työntää pois. Haluaa tai ei halua. Parisuhde on sopimus tahtoa kaikista vaihtelevista tunteista ja tilanteista huolimatta. Jotkut menevät lupauksen vahvistamiseksi naimisiinkin. Mutta mitä tehdään, kun tahto ei riitäkään? Tai toinen ei tahtonutkaan samaa? Rikotaan lupaukset. Sellaista se on nykymaailmassa. Minä taidan olla sen pari sukupolvea jäljessä, koska minulla olisi ollut tahtoa käydä läpi ties minkä harmaan kallion sen yhden parisuhteen pitääkseni, mutta no, tämä nykymaailma veti maton jalkojen alta. Nyt alan sopeutua. Ja aion olla siinä hyvä.

Yhtä ketterä ja nopea liikkeissäni kuin mopoauto kaupunkiliikenteessä. Valitettavasti se mopoauto joitakuita aina ärsyttää, vaikka etenisi kuinka hyvin.

Ai niin, googlasin taannoin jotain ja sain aikaan runon, jonka lähetin ja joka julkaistiin GooglePoeticsissa tänään:

Tuntui aika osuvalta silloin. Miksei vieläkin.

Motivaatio

Mistä sitä saa? Miksi joskus sitä ei ole? Miksi yhtäkkiä se yllättää?

Sisäinen motivaatio, ulkoinen motivaatio. Ensimmäistä on vaikea löytää silloin, kun elämä potkii kovasti vastapalloon. Jälkimmäinen voi tulla jostain mitättömän kuuloisesta hetkestä, parista sanasta, kivasta hymystä, kehusta, kuuntelemisesta, vertaistuesta, syksyisestä säästä, musiikista, kuvitelmista. Jostain hyvästä kuitenkin. Elän ja käyn kehuilla ja kivoilla sanoilla. Pitäisi viettää enemmän aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka läsnäolollaan saavat hyvälle tuulelle. Olin ehkä joskus itse sellainen, mihin se katosi minusta? Se nimittäin katosi jo vuosia sitten, vähitellen. Miksi elämä tekee meistä kyynisiä?

Otin pitkän aikalisän elämän tietyn tason ylläpitämisestä. Aina ei jaksa välittää siitä, kuinka paljon pölyä on sängyn alla tai irtohiuksia kylpyhuoneen lattialla. On totta, että sotku pitää mielen matalalla, jos sitä ei siivoa pois. Jostain syystä halusin olla järjestelemättä sikin sokin jääneitä tavaroita tosi pitkään. Halusin nähdä, koska menee niin sanotusti yli hilseen. Ei mennyt vielä, mutta joku tönäisi vähän vauhtia.

En tiedä ihan tarkkaan, mistä se tuli, mutta tänään kotiin palatessani yhtäkkiä halusin siivota. Aloitin pyykeistä, tiskikoneen tyhjennyksestä ja täyttämisestä, keittiötasojen tyhjentämisestä, roskien viemisestä (toki olen ns. haisevaa roskaa vienyt koko ajan, mutta "kuivaroskikset" ovat kerääntyneet ihan rauhassa täyteen parin kuukauden ajan), lehtien ja paperien viemisestä, tyhjien pullojen kokoamisesta kasseihin (olen juonut litratolkulla vissyä parin viime viikon aikana) ja kenkien laittamisesta laatikoihin ja kaappiin. Ehkä käyn vielä makuuhuoneen tuoleille kerääntyneet käyttövaatteet läpi, laitan kaappiin tai pyykkiin. Aamulla voisin imuroida, jos ehdin. Pesen vessan ja marsujen tason sekä suihkun lattian, kun menen suihkuun kohta.

Joskus mietin, kuinka kaukana normaali elämä on. Siis sellainen, jossa mennään illalla nukkumaan, noustaan aamulla, syödään aamupalaa, juodaan aamukahvia, mennään töihin, tullaan kotiin, laitetaan ruokaa ja syödään, mennään harrastuksiin, lauantaisin siivotaan ja mennään saunaan, katsotaan telkkaria, sunnuntai chillaillaan. Rytmini on aivan erilainen, koska en koe mitään syytä elää niin kuin muut. Ketä varten pitäisin kämpän järjestyksessä? Miksi ostaisin ja laittaisin ruokaa, vanhaksi se menee kuitenkin, kun kukaan ei syö sitä? Miksi lämmittäisin tunnin saunaa, kun istuisin siellä yksikseni ehkä kymmenen minuuttia, heittäisin kaksi kertaa löylyä ja kävisin suihkussa, voinhan mennä suoraan suihkuun ja säästää sähkölaskussa? Miksi mikään näistä asioista kiinnostaisi minua, kun olen yksin? Olen laiska luonne, en tahdo tehdä turhaa työtä, josta en pidä. Jos tykkäisin jostain noista tehtävistä (paitsi saunominen on kivaa, mutta olen sähköpihistelijä), tekisin niitä, vaikka turhaankin. Mutta en tykkää.

Paitsi tänään. Tänään pitkästä aikaa koin, että voisin taas asua siistissä asunnossa. Pelkään vähän, että huijaan itseäni, mutta ehkä kestän sen, jos sillä saan edes hetkeksi jotain aikaan. Katson nyt ympärilleni ja näen tilaa. Eteinen näyttää hyvältä jo siksi, että kengät ovat poissa. Toki tiedän, että ne ovat sekaisin kaapissa, mutta siinä on alku. Keittiön tyhjät pinnat antavat tiettyä mielenrauhaa. Tajusin myös, että sotku oli vain huuhdeltuja astioita pinossa. Pikku juttu. Tyhjät jääkaapin hyllyt kertovat, että mikään ei ole enää menossa vanhaksi. Ei harmita, kun avaa oven. Käytetyt pyyhkeet eivät hyökkää enää pyykkikaapista ja korista kimppuuni, kun menen kylpyhuoneeseen, kuivausteline ei kerää postia päälleen eteisessä enkä joudu kiertämään sitä halutessani ottaa vaatetta eteisen kaapista. Wc-paperipaali ei tuki kylpyhuoneen oviaukkoa, kun järjestin rullat kaappiin lavuaarin alle, minne ne kuuluvatkin. En vaan ole jaksanut tehdä mitään näistä asioista pitkään aikaan. Koska miksi olisin tehnyt? Miksi?

Olen kuin kyselyikäinen kakara itseäni kohtaan, enkä jaksa keksiä itselleni perusteluja jatkuvasti. Eihän niitä ole. Pitää siis nauttia tästä hetkellisestä mielenhäiriöstä niin kauan kuin sitä kestää. Latasin pesukoneen täyteen farkkuja ja ajastin ohjelman aamuun. Jos herään sen aloittaessa, ehdin imuroida ennen töihinlähtöä. Elämässä pitää olla haaveita, vaikka melkein tietääkin, että villeimmät niistä eivät toteudu (kuten imurointi aamulla ennen töihinlähtöä). Mutta hei, elämä on unelmien toteuttamista. Ehkä olisi aika taas elää.

Kaksinapaista elämää

Ennen puhuttiin maanis-depressiivisyydestä, mutta nykyään taidetaan käyttää nimitystä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Englanniksi bipolar. Vai onko se bi-polar. Kuitenkin vissiin sama asia. En tiedä taudista tai tilasta oikeastaan enempää, kuin mitä Teho-osastosta olen oppinut, mutta tämän kesän tuntemuksiani voisin sovittaa tunneskaalalle vähän samaan tapaan.

Sellainen ihana onnellisuuden tunne on jäänyt puuttumaan, mutta positiivisuus-negatiivisuus -akselilla on hypitty hyvin synkeistä heikosti positiivisiin ja iloisiin fiiliksiin, aika paljon seuran mukaan. Yksin ollessa liu'uttu syvälle pohjamutiinkin, jopa niin syvälle, että olen säikähtänyt, kuinka paljon pimeää omasta päästä tai sielusta voi löytyä, kun ei edes yritä enää kontrolloida tai jarruttaa ajatuksiaan. Olen tuntenut sellaista vihaa, jota en ole aiemmin osannut edes kuvitella. Mustaa, mustaa, mustaa. Vedän sitä puoleeni tai se vetää minua ja tarttuu kiinni. Tarvitsen sitä selviytymiseen, tarvitsen kyyneliä, joita se tuottaa. Kipu on tarpeen, jotta en koskaan enää kokisi samaa.

Paitsi että niin ei pitäisi ajatella. Säännöllisesti käsketään mennä terapiaan, kun vähänkin ärähdän julkisesti vihantunteesta tai painajaisista tai vastaavista. Miksi omat luontaiset keinot eivät riittäisi? Miksi aina pitäisi terapoida jossain oikeassa terapiassa omaa mieltä? Miksi en muka voi tehdä sitä näin itse, kirjoittamalla, puhumalla, huutelemalla Facebookissa? Miten se on muka asian käsittelemättä jättämistä, jos käsittelen sitä itse? Miksi en muka itse olisi oman mieleni ja tunteitteni asiantuntija, jos perehdyn niihin kunnolla? Miksi tarvitsisin jonkin diagnoosin? Miksi haluaisin, että testataan, olenko masentunut? Sehän riippuisi täysin päivästä. Stressaantunut? Sama juttu. Vihahetkellä olen tietysti äärimmäisessä stressitilassa. Mutta puran sen yleensä parissa tunnissa, kun läväytän sen Fb-statukseen muitten luettavaksi. Ensimmäisten kommenttien tullessa olen jo päässyt siitä yli. Olen siinä mielessä easy.

Koen, että pahinta, mitä voisin joutua elämässäni tekemään, olisi kaivaa henkilökohtaisia luurankojani kaapista ja esitellä niitä jollekulle vieraalle ihmiselle sovittuna päivänä sovittuna kellonaikana. Haluan pitää ne ihan yksityisinä muistoinani, olivat kuinka kipeitä tahansa. Haluan pitää ne siellä kaapissa. Kolistelkoon ulos sitten, jos niitä kaappeja joskus joudun avaamaan. Hyvässä lykyssä saavat pölyttyä siellä ikuisesti tai tehdä tilaa uusille luurangoille.

Mieleni on vähän niin kuin meidän mökkijärvemme: Pintavesi on tyyni ja kirkas, vähän tummasävyinen ja yllättävän syvä keskemmältä, pohjaa ei näy. Rantavedessä viihtyy kukkivia lumpeita ja ulpukoita, kepeitä korentoja, pikkukaloja, vesimittareita ja näkinkenkiä. Mutta pohjamutia ei kannata pöllyttää tai muuttuu itsekin niljakkaan mutaiseksi, eikä sitä saa enää kevyellä huuhtomisella pois iholta. Aurinkoisina päivinä vesi on lämmintä pohjaan asti, kylmällä ilmalla järvi kylmenee nopeasti.

Loppukevennyksenä: 35-vuotias ajatteli ostaa kevyttä teinihömppäfantasiaa iltalukemiseksi ja päätyi erääseen uudehkon sarjan alkuosaan pokkarina. Kepeys on suhteellista. Pokkarin fonttikoko ei ollut 35-vuotiaan silmille sopivaa (veikkaan 6-8pt):

Varjojen kaupungit I: Luukaupunki.
Ranskanpastilli peittää neljä riviä tekstiä...

Getting used to

Mitä tapahtuu, mitä teen, minne meen. Aivan järjetön väsymys. En tiedä, onko se lääkitys vai mikä, mutta olen koko ajan nukahtamaisillani. Ajatus tuntuu toimivan normaalia hitaammin. Hetkittäin epäilen jopa puheeni sammaltavan. Toivottavasti kukaan ei kuvittele minun hilluvan humalassa kuitenkaan. Olotila on vähän samanlainen kuin kovassa kuumeessa, ilman sitä kuumetta.

Jotakin muutakin outoa on meneillään minun elämässäni. Etsin jotain, löydän jotain, kadotan jotain, annan jotain pois. Luotan johonkin. Huomaan ihmisiä, joita en ole huomannut ennen. Säälin ihmisiä, joiden elämää pidin ennen tavoiteltavana. Jäädytän tunteita, rakennan suojamuuria ja näköestettä menneisyyden suuntaan. Olen päättänyt olla pitämättä yhteyttä itse. Helvetin vaikea pitää siitä kiinni. Ikävä on välillä niin kova. Mutta en halua tietää enää, mitä tapahtuu. Toivottavasti kukaan ei kerro minulle. Taidan piilottaa sieltä suunnasta tulevat Facebook-päivitykset itseltäni. Tiedän, että heikkona hetkenä menen ne katsomaan, mutta ainakin silloin voin itse valita, milloin näen huonoimmat uutiset. Niitähän on tulossa. Tunnen sen.

Mietin pakoa syyslomaksi maapallon toiselle puolelle. Jonnekin niin hienoon paikkaan, että unohdan kaiken siksi aikaa. New Yorkiin? Jos heti otan selvää, mitä maksaa. Kuka lähtisi seuraksi, ex tempore?

Tahdon tuonne.

Jokapäiväinen tarinani

Projekti

Hain netistä lisää motivaatiota. Tavallaan uskon tähän projektiin, mutta välillä tuntuu mahdottomalta löytää resursseja sen toteuttamiseen.

Haaveet

Projektin rinnalle on tullut myös toinen unelma, jonka ehkä sittenkin haluan toteuttaa, koska se-mistä-en-halua-enää-puhua kariutui. Tästä haaveesta seuraa suuri kassavaje pitkäksi aikaa (onkohan tämä nyt se kestävyysvaje??), ja siitä varmaankin voi helposti päätellä mitä asia koskee.

http://www.miricalesfromheaven.com/uploads/1WhiteArabianStallion.jpg

Elämä

On muuten erikoista tajuta keskustelevansa jonkun ihmisen kanssa suojamuurit täysin alhaalla. En muista, koska viimeksi niin on ollut. Siis selvinpäin. Tosin en usko, että alkoholi saa muuta kuin väliaikaisia aukkoja aikaan. Mutta moneen vuoteen en ole puhunut niin vapaasti kenenkään kanssa. Hassua, että keskustelukumppani sanoi minusta samaa. Siis että ei tarvitse miettiä sanojaan. Kai se vaan on niin, että toiset ihmiset kokee jotain yhteyttä ensi tapaamisesta lähtien. 

Mietin, missä ja kenen kanssa viimeksi olen tullut samalla tavalla heti juttuun. Luultavasti mennään ajassa 20 vuotta taaksepäin, tai vähän enemmänkin. Sieltä on peräisin viimeinen sellainen ystävyyssuhteeni, jossa oikeasti olin täysin oma itseni, varomatta ja peittelemättä. Luulin, ettei aikuisena voi enää heittäytyä sellaiseen, mutta ei siihen tarvinnutkaan mitenkään heittäytyä, se vaan oli olemassa. Nyt vasta kiinnitin siihen huomiota.

Rytmi

Toinen ilta sai miettimään, haluanko tosiaan vielä ottaa lääkettä, joka saa aikaan todella oudon ja huonon olon koko päiväksi, eikä edes vie alkuperäistä vaivaa pois. Mutta otin kuitenkin. Varmaan samaa harkintaa soveltaisin krapula-aamuna uuden drinkin naukkaamiseen, ja sen jättäisin ottamatta. Tällä kertaa otin puolikkaasta puolet, eli 1,25 mg, ja tuntia myöhemmin lopun neljänneksen. Se toimi paremmin, ei alkanut huimata eikä tuntunut raskaalta hengittää. Koko tabua en uskalla ottaa vielä, vaikka tunsin kyllä edelleen satunnaisia häiriöitä.