Syntinen punainen

Make Up Storen Vamp-sävy

Halusin aidon punaista huulipunaa. Käytän huulipunaa harvoin enkä tykkää siitä, että puna suttaa esimerkiksi kahvimukien tai juomalasien reunat, joten etsin laadukasta punaa, joka ei tuhraannu helposti. Mielellään kuitenkin niin vahvaa, että rajausta ei välttämättä tarvitse piirtää ollenkaan. Löysin Make Up Storelta muutaman hyvän värin, joista päädyin osittain nimen vuoksi sävyyn Vamp. Toinen aavistuksen viileämpi punainen sävy olisi ollut nimeltään Devil. Kuinka sattuikaan.

Pistin tässä taannoin merkille, että amerikkalaisissa tv-sarjoissa pahistytöillä on aina tummanpunaista huulipunaa ja sankarittarilla vain huulikiiltoa tai jotain vaaleaa sävyä. Mitä kapinallisempi tai pahempi, sen punaisemmat huulet.

En ole aiemmin uhrannut ajatustakaan millekään stailausjutuille, mutta katselin kesäprojektina läpi koko Buffy The Vampire Slayer -sarjan 144 jaksoa. Siinä Buffylla on aina vaaleaa huulikiiltoa, paitsi 6. kaudella, kun Buffy treffailee Spikea salaa kavereiltaan ja käyttää sitä hyväkseen. Silloin Buffykin käyttää punaisempaa huulipunaa. Faith oli kapinallinen tappaja, hänellä on heti alussa jo tummempaa punaista (tästä olisi voinut ehkä arvata, että Faith vaihtaa "pahikseksi" jossain vaiheessa). Kun 7. kaudella sarjan lopussa Faith palaa auttamaan Buffya, tumma huulipuna on vaihtunut vaaleammaksi, koska Faith on muuttunut taas hyväksi. Sarjan puolivälissä pääpahis oli jumalatar Glory, jolla oli tietenkin kirkkaanpunaiset pahishuulet. Willow ei käytä huulipunaa, paitsi siinä vaiheessa, kun Willow ei hallitse noitavoimiaan ja muuttuu niiden takia hetkeksi pahaksi. Punaista huulipunaa. Vähän mustaakin jopa.

Sama myös rakkaassa TVD:ssani, Katherinella on tummanpunaiset huulet ja Elenalla ei yleensä ollenkaan huulipunaa. Onko näin vain teinisarjoissa vai muutenkin? Entä leffoissa? Pitänee kiinnittää jatkossa huomiota. Sillä aikaa kuvittelen, että huulipunan sävy voi ehkä muuttaa persoonaani vähemmän kiltiksi...

Punainen huulipuna voi piristää hetken. Olen nyt päässyt irti festareiden jälkeisestä mielialasukelluksesta pohjamutiin, mutta se vetää minua kyllä edelleen pinnan alle. Ehkä töiden aloittamisessa on se hyvä puoli, että työpäivän aikana aika kuluu niin, että en ehdi surra. Jos sitä jatkaa tarpeeksi pitkään, ehkä tunne pysyy maton alle lakaistuna. Luurankona kaapissa, jota ei tarvitse avata vielä pitkään aikaan. Ehkä kuitenkin haluan, että se on siellä kaapissa. En ole vielä valmis hävittämään sitä.

TV: TVD ja TB (ja vähän myös HIMYM)

Katson melko fanaattisesti kaiken, mikä liittyy tuohon ekana mainittuun TVD-sarjaan. Vähän vähemmän innostuneena katson myös TB-sarjaa, mutta siitä en seuraa jaksojen lisäksi mitään fanisaitteja enkä Twitterissä näyttelijöitäkään.

TVD:n ja TB:n suurin ero on siinä, että TB on enemmän tosikoille ja 'aikuisemmille' suunnattu. Enkä nyt tarkoita tosikoilla huumorintajuttomia, koska TB on nimenomaan humoristisempi ja kaikessa vähän överiksi menevä. Tarkoitan sitä, että TVD:n katsojan pitää olla valmis heittäytymään siihen mielikuvitusmaailmaan ja unohtamaan reaalimaailman mahdollisuudet ja mahdottomuudet, jotta sarjaa voi seurata. Pitää olla vähän romantikko, jotta tarina imee mukaansa. Tosikko ei sitä kestä.

Tosikko tarvitsee jotain, joka ampuu niin yli, että menee täysin komiikan puolelle, vaikka periaatteessa tarina olisikin kammottava tai vaikka sitten romanttinenkin. TB on juuri tällainen. Sitä voi katsoa ja säilyttää tosikon itsekunnioituksensa, koska vampyyrit siinä eivät ole tarkoitettukaan 'uskottaviksi', kun taas TVD lähtee siitä ajatuksesta, että katsoja voi kuvitella itsensä mukaan ja eläytyä tarinaan.

Tosikot eivät tykkää myöskään CSI-tyyppisistä sarjoista, koska ne "eivät anna todenmukaista kuvaa" rikostutkimuksesta. Samat tosikot voivat kuitenkin katsoa Salkkareita, koska se menee niin överiksi, että se on jo viihdyttävää. En tiedä, ymmärtääkö kukaan, mitä tarkoitan.

Omia suosikkejani ovat nimenomaan TVD, CSI:t, Supernatural, Näkijä ym. sarjat, joissa ihan oikeasti saan irrottaa mieleni tästä ankeasta todellisuudesta rajallisine mahdollisuuksineen. Twilight-kirjat kiehtoivat samasta syystä, leffat ehkä taas enemmänkin paidattomien susipoikien takia. En jaksa lukea Puhdistuksen tai Kätilön kaltaisia kirjoja kunnolla, koska en kestä sitä ankeutta, mikä niihin sisältyy. Haluan viihdettä ja tunteita, joita omasta elämästäni puuttuu.

Ei sillä, etteikö TB olisi mielestäni hyvä sarja. Kyllä se minuakin naurattaa ja viihdyttää kovasti. En sitä muuten katsoisikaan. Mutta olen kuullut niin monen suusta, että TVD on lapsellinen ja hömppä TB:iin verrattuna. Ihan ensimmäisenä puolustaudun kysymällä, mihin kauteen TVD:ia tämä käsitys perustuu, koska ykköskaudella se olikin aika teini-ikäisille suunnattu, mutta sen jälkeen lapsellisuus on kyllä hävinnyt. Silti sitä ei voi oikein verrata TB:in, joka vetää överiksi verellämässäilyn, romantiikan, seksin, henkilöiden/olentojen ominaisuudet, koko tarinan.

TVD on enemmän saippuasarjamaista todellisuuspakoa, mutta sen juoni etenee saippuoita ripeämmin. Jokainen jakso on katsottava, jos haluaa pysyä mukana. Erityisen kivaa on se, että sen henkilöt eivät ole mustavalkoisesti joko hyviä tai pahoja.

Uusin TV-sarjakoukuttumiseni tapahtui HIMYM:in uuden telkkarin ja Netflixin myötä. Olen tosi laiska nykyään lukemaan sähköpostejani, mutta jos koneeni sattuu olemaan päällä, kun saan sähköpostia, näen viestien otsikot sopivasti ruudulla. Eilen tuli Netflixin uutiskirje, jonka otsikossa kerrottiin, että HIMYM:n 6. kausi on nyt katsottavissa. Jee. HIMYM:ia en viitsi katsoa ilman tekstitystä, koska sen juoni etenee paljolti keskusteluina ja valitettavasti kielitaidossani on puutteita fraasien ja puhekielen ilmaisujen suhteen. Sitcomeissa tarvitsen siis enemmän subtitlejä kuin noissa vampyyrisarjoissa, pelkkä muutaman sanan tarkistaminen ei riitä juonen täydelliseen ymmärtämiseen. Joten pitää pysytellä niissä laillisten kanavien parissa. HIMYM, Frendit, Frasier... Viihdyttävää keskustelua, ei liian realistista. Olen hömppäfani.