Joulumieltä

Vihdoin tuli taas se päivä, kun treeni alkoi kulkea. Mahtava tunne. Venytys tuntui hyvältä ja painot kevyiltä, olo oli hyvä alusta loppuun asti. Mieliala nousi välittömästi. Energia pursui yli, hymy jäi päälle. Siitä tiedän olevani melkein onnellinen, kun yksinään kadulla kävellessäni yhtäkkiä tajuan hymyileväni.

Hymyssä on hymyilijälle parantavaa voimaa. Kun mieli meinaa vetää mustaksi, hymyilen joskus väkisin. Se auttaa. Kai se toimii hermoissa molempiin suuntiin: Kun olen iloinen, kasvoilleni tulee hymy / Kun hymyilen, mieleni tulee iloiseksi.

Aina näin ei ole ollut, mutta jos nyt on, se varmaan kertoo siitä, että olen onnistunut itse menemään eteenpäin. Ilman mitään lääkkeitä tai ammattiauttajia. Ajatus siitä saa minut tyytyväiseksi. Olen kova ja vahva. Pärjään. Putoan jaloilleni. Kestän kipua. Arvostan näitä asioita itsessäni.

Samaan aikaan tiedän, että en tällä hetkellä tunne mitään muita ihmisiä kohtaan. Kaikki tunteeni kohdistuvat tällä hetkellä vain itseeni. Vähäisessä määrin tunnen empatiaa, mutta esimerkiksi ajatus ihastumisesta tai rakastumisesta on edelleen todella kaukainen. Tapaamani uudet ihmiset analysoin kylmästi ja annan mennä ohi. En osaa reagoida edes toisten suruun. Tunteita herättävät lähinnä lehdistä lukemani eläinkohtalot tai eläinten kohtaaminen.

Ajattelen, että kun kiellän negatiiviset tunteeni, joudun samalla sulkemaan kaikki ne hyvätkin tunteet muista ihmisistä. Jotta en tuntisi jatkuvaa vihaa ja katkeruutta, en voi myöskään antaa minkään rakastumisen tai rakkauden tunteen päästä pinnalle. Olen jäässä. Aion pysyäkin toistaiseksi. Nautin pikkuasioista ilman suuria tunteita.

Hyvät fiilikset haen salilta ja hyvästä ruoasta. Hyvästä seurasta. Keskusteluista ystävien kanssa. Pienistä salaisuuksista, jotka pidän ikuisesti itselläni. Suunnitelmista, joita olen vähän täälläkin paljastanut mutta joista en puhu. Siitä, että Netflixissä on 6 kautta toista suosikkisarjaani Supernaturalia. Da-Capo -suklaarasioista. Kitaransoiton opettelusta. Joulunvietosta. Siitä, että elän.

Kipu

Mun pahin pelkoni toteutui. Se paha uni, jota aina toisinaan oon nähnyt, jota en oo oikein ymmärtänyt, koska se liittyy menneisyyteeni. Enkä ollenkaan tajunnut, että sehän olikin juuri nyt tapahtumassa.

Miksi olen myöhässä, kun tiesin jo pitkään, mitä haluan. Miksi ei auttanut, että sanoin sen. Elämältäni putosi pohja. Ulkoisesti mikään ei ehkä näytä muuttuvan, mutta kaikki mitä olen ajatellut ja mistä olen haaveillut, tuli kerralla pyyhittyä pois. Inhoan sanaa kohtalo, mutta näyttäisi vahvasti siltä, että mun kohtaloni on nyt jäädä ilman kaikkea sitä elämää, mitä olen kaivannut. Ironista on se, että olin juuri päättänyt toimia sen saamiseksi. Eikä se ollut helppo päätös, kun taustalla on vuosia ja vaikeita asioita ja huonoja päätöksiä. Nyt vaan kävi niin, että joku ehti ennen mua. En voi antaa sitä koskaan itselleni anteeksi, että mietin vähän liian pitkään.

No niin tai näin, nuorempi, nätimpi, fiksumpi... Parempaan saanee vaihtaa, joten mun pitäis kai vaan kestää.

Mutta ku en kestä. En oo nukkunu kahteen yöhön ollenkaan, en pysty syömään, itkettää, oksettaa, toimin typerästi ja satutan itseäni vielä enemmän. Sekoan. Hajoan. Pahinta on se, että en voi puhua kenellekään. En tiedä, voiko kukaan ymmärtää, miltä tuntuu rakastaa jotakuta tällä tavalla 12 vuotta. Epäilemättä vois sanoa, että siihen on kulunut mun parhaat vuoteni. 23-vuotiaasta asti tämä suhde on ollut koko ajan enemmän tai vähemmän elämäni keskipiste. Välillä yritin unohtaa sen mutta aina se oli kytemässä jossain muka kylmän ulkokuoren alla. On edelleenkin. Nyt se polttaa niin, että tuntuu siltä, että kuolen. Pari päivää sitten olin vielä onnellinen siitä, että tunsin itseni uudelleen rakastuneeksi. Nyt tuntuu, että tukehdun siihen tunteeseen.

Kuinka paljon voinkaan toivoa, että tää olis vain painajainen, josta saisin herätä.

Hurts

Hulluinta elämässä on se, kun yrität pitää tärkeimmät asiat itselläsi etkä valita niistä, valitat jostain muusta, joka peittää todellisen syyn. Mutta ystävät saa siitä väärän kuvan. En koskaan kerro, mistä on kyse, mutta olen kyllästynyt syytöksiin. Ei ole helppoa elää näin. En enää koskaan rakastu, koska näitä palasia tai sirpaleita ei liimata millään yhteen. En ole noussut vieläkään ylös tänään, enkä syönyt, koska en nukkunut yöllä. Vasta aamulla nukahdin. Kiva mennä töihin huomenna. Voiko edes odottaa, että pystyn tekemään töitä. Sinkkuelämä ei sovi minulle yhtään. Paskamaista joutua olemaan yksin, koska ei kestä small talkia ja feikkihymyä enää.

Rakastuneen helpompaa on jotain itsestään antaa

Otsikko on pätkä tästä Teleksin vanhasta biisistä. Lyriikoissa melko hyvin tiivistetty ajatukseni viimeisten kuuden vuoden ajalta. Mietin usein, että onnelliset ihmiset oikeasti pyrkivät tekemään työnsä hyvin eikä vain selviytymään niistä. Onnelliset ihmiset pystyvät jopa miettimään, miten työnsä voisi tehdä paremmin ja jaksavat oikeasti välittää. Kaipa sitä haluaisi itsekin, mutta jos ei jaksa keskittyä, kun se työ ei kuitenkaan korvaa sitä, mikä puuttuu. Välillä aina innostuu jostain, kunnes putoaa taas maanpinnalle ja kaikki jää kesken. Se vaan, että olen niin vahva ja ylpeä, että voin jatkaa näin vaikka kuinka pitkään ja yhä helpompaa on torjua kaikki. Katkeraa vanhapiika-ainesta selvästi. Sukuvika ilmeisesti. Tyhmintä on se, että odotan vaan enkä tee itse mitään. Kun ihan oikeasti tiedän tasan tarkkaan, mitä haluan. Ylpeys on tiellä, ironista kyllä, se sulkee tien kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Ylpeys on muuri, jota kukaan taida tulla rikkomaan, vaikka sitä juuri haluaisin ja ehkä jopa odotankin.

Katsoin eilen tuon Minä-sivuni läpi, ja vaikka olenkin melko jäävi arvioimaan itseäni, niin melko osuvat lauseet kyllä taisin niihin kuviin valita. Silloin taisi olla jokin äärimmäisen rehellisyyden puuska päällä muutenkin, koska en ehkä joka päivä tunnustaisi kaikkia niitä asioita. Mutta toisaalta on hyvä, että ne ovat siellä, koska nyt en enää kehtaa poistaa niitä. Muistanpa sieltä tarkistaa aina välillä itsekin, mikä tässä elossa ja olossa mättää. Ja mistä olenkaan niin järjettömän ylpeä, että kukaan ei kelpaa ;-)

Almost thirty-five now

No miltä se taas tuntuu. Jotain yhteenvetoa menneestä vuodesta? Lyhyesti: ei mitään uutta.

Pitikö olla jotain. Hirveesti kaikkee piti tapahtua, piti muuttua ihan uudenlaiseksi ihmiseksi ja löytää elämän Tarkoitus.

Viime vuoden alussa koin jotain pientä poliittista herätystä mutta vähän lyhyeksihän se jäi. Onneksi en vielä silloin kirjoittanut tätä blogia. Keväällä kävin ahkerasti salilla ja kuntoilin, kesällä sekin jäi. Löysin uuden heppakaverin Assun tilalle, mutta kyllästyin ratsastustunneilla käymiseen ja nykyään painelen vain suokilla pitkin mettiä. Aloitin uudelleen vanhat rakkaat harrastukseni lukemisen ja kirjoittamisen. Koko syksyn olen yskinyt sisuskalujani ulos, välillä kuumeessa, välillä kuumeetta, mutta joululoman alkuun asti vaan yskin ja yskin. Loman alettua yskä loppui. Coincidence? You tell me.

Elämäni miestä en tavannu irl mutta kaverini oli löytänyt sen pienen totuuden vessanovikirjoituksesta: parhaat miehet ovat fiktiivisiä. Minä rakastuin tv-sarjan vampyyriin. Kyllä juu.

Ikähän on vain luku, mutta 34 oli tosi tylsä luku. Jostain syystä siitä tulee minulle ensimmäisenä mieleen kaksi kertaa seitsemäntoista. Seitsemäntoista oli ihana ikä, olin silloin ahkera, energinen, kaunis, fiksu ja vaikka mitä. Kaikki oli helppoa ja onnistui tuosta vaan sormia napsauttamalla. Kolkytneljä oli vain muistutus siitä, että olen enemmän kuin kaksi kertaa oppilaitteni ikäinen.

Kolkytviis on vähän mukavampi: se on viisi kertaa seisemän. Viisi on kiva luku, sen pohjalta voi piirrellä jänniä geometrisiä juttuja ja seitsemän taas oli se ikä, jolloin koulu alkoi ja tutustuin heppaharrastukseen. Numero seitsemän on sitäpaitsi käsin kirjoitettuna kaunis. Siis sillä tavalla kirjoitettuna kuin se opetettiin vuonna -85.

Mutta niin se vaan tosiaan on, että kahden vuorokauden ja 16 tunnin kuluttua olen hengittänyt tämän planeetan ilmaa keuhkoihini 35 vuotta. Tuntuu aivan käsittämättömältä ajalta ja silti niin lyhyeltä. Seuraavan yhtä pitkän jakson kuluttua olen seitsemänkymppinen, jos vielä elän. Jos en seitsemäntoista vuotiaana osannut kuvitella elämääni tällaiseksi, niin yhtä vähän pystyn arvailemaan, miltä edes maailma näyttää vuonna 2048.

Nyt en jaksa ajatella enempää. Taas kerran onnellisempaa uutta vuotta minulle ja kaikille muillekin, kuitenkin.

Twist

Okei, olen ehkä hurahtanut siihen aiemmin mainittuun TV-sarjaan vähän kovemmin kuin annoin ymmärtää. Mutta se ehkä kertoo enemmän siitä, että kun innostun jostain, haluan heti tietää siitä kaiken mahdollisen. Ja mahdottoman. Samoin kävi Supernaturalin kanssa, mutta se into sittemmin vähän hiipui. Toki edelleen seuraan sitäkin mutta en yhtä aktiivisesti kuin aluksi. Itse asiassa olen siitä jopa yhden kokonaisen tuotantokauden jäljessä, joten ei siitä oikein voi puhua tässä yhteydessä. Tosin edelleen olen ihan lääpälläni Deaniin ja melkein yhtä paljon ihastuin myös itse näyttelijään Jensen Acklesiin.

TVD-ihastukseni on vähän erilaista. Mutta koska se on nyt niin pinnalla mielessäni ja viime jaksossa vihdoin tapahtui jotain, jota on odotettu jo ekasta kaudesta alkaen, mainittakoon, että tärkein syy sarjan katsomiselle ei ole Ian Somerhalderin ihanat silmät (melko merkittävä kuitenkin), vaan bad brother Damon. Heh, ihastuin ja melkein jopa rakastuin fiktiiviseen hahmoon. Kuinka yllättävää, mutta jossakin vessan seinässähän se luki, että parhaat miehet ovat fiktiivisiä. Allekirjoitan. Tosin kun tätä elämää taaksepäin katselen, niin kyllähän siihen on yksi damon sattunut osumaan. Jos nyt joku tuttu tämän sattuu lukemaan, niin melko varmaan tietää, ketä tarkoitan.

Luen yleensä Buddy-TV:n sivuilta jaksojen recapit ja best quotes -diat ja äsken silmiini osui TVD-testi. Tulos ei jostain syystä yllättänyt:

Who is Your 'Vampire Diaries' Boyfriend?

More on The Vampire Diaries. Created by BuddyTV

Ja sitten se juttu, tässä 'twistillä' pilaamaton delena-faniversio:

Ylläoleva pitänee muuten katsoa juutuubin puolella.

En ole vielä päättänyt, mitä tuosta mainitusta käänteestä olisin mieltä. Ainakin se ärsyttää ja koukuttaa odottamaan seuraavaa jaksoa, mikä toki ei varmaan ollut käsikirjoittajien tarkoituksena. Tuo faniversion video on harmittavan pimeä, mutta en viitsi linkitellä kokonaista jaksoa tähän. Tässä siis vain viimeiset minuutit viimeisimmästä jaksosta s4e7.

Muutakin kirjoitettavaa olisi, mutta kirjoitan ne sitten eri kerralla.

R-sana

Viime aikoina oon yhä enemmän ja enemmän pohtinu ihastumista, rakastumista, rakastamista, rakkautta ja onnellisuutta. Oon hyvä tunnistamaan elämästäni pieniä hetkiä, jolloin tuntuu hyvältä ja onnelliselta, mutta koskaan en silti tunne itseäni niin onnelliseksi, että sitä kysyttäessä voisin vastata myöntävästi. Silti mun ei tarvitsisi kauan miettiä, jos pitäisi mainita elämästäni jokin ajanjakso, jolloin olen mielestäni ollut onnellinen. Mutta jos katson päiväkirjamerkintöjä sellaiselta ajalta, en olekaan niissä hehkuttanut, kuinka suurta onnea olen tuntenut, vaan siellä onkin jotain muita murheita ja arkisia ongelmia ja pohdintoja.

Aina kiinnittää huomiota siihen, mikä puuttuu. Kyllä varmaan olen ollut oikeasti onnellinenkin, koska sen muistan, mutta mitä olen mielessäni silloin pyöritellyt, onkin ollut jotain ihan muuta. Tällä hetkellä se, mistä voisin päiväkirjaan kirjoittaa, jos mulla olisi sellainen, olisi varmaan yksinäisyys. Se, että ei ole kumppania. Jos mietin tästä nopeasti jotakin onnellista aikaa elämästäni, niin ne parisuhteelliset ajat, tai parhaat hetket niistä, tulee ensimmäisenä mieleen. Koska sehän multa nyt puuttuu, kaikkea muuta on yllinkyllin. No, ei ole rahaa yllinkyllin, mutta eipä se onnea toisikaan. Rahaa pitää olla just sen verran, ettei sitä tarvitse koskaan ajatella. Tällä hetkellä itse asiassa sitä on niin vähän, että on sitä pakko ajatella, mutta ei se silti mun onnellisuuteeni vaikuta.

Mutta. Parisuhteen löytäminen 34-vuotiaana ei ole ihan helppoa. Oma epäluuloisuus on eniten esteenä. Katson melkein kateellisena sivusta, kuinka muut ihmiset heittäytyvät tunteidensa vieminä, ihastuvat, rakastuvat, perustavat perheen, rakastavat toisiaan. Mä en. Melkein kaikki ihmiset, jotka ovat sinkkuuntuneet sinä aikana, kun olen tässä yksikseni ollut, ovat jo seurustelleet vähintään kerran sen jälkeen. Ja ihastuneet tai jopa rakastuneet useamman kerran. Ihastuminen on jotenkin maaginen voima. Olis aivan mahtavaa, jos saisin kokea sen vielä kerran. Mutta ei sellasta uutta ihmistä tunnu löytyvän, jonka seurassa edes vähän kutittaisi mahanpohjasta. Mitään tunteita ei herää. Ajattelin pitkään, että oon ehkä mennyt rikki.

Mut eihän se olekaan niin. Kemia tai biologia, mitä ihastumiseen tarvitaan, ei vaan voi toimia kenen tahansa kohdalla. Mulle on sanottu monta kertaa, että ei pidä olla niin nirso, ei pidä odottaa prinssiä valkoisen ratsun selässä, pitää olla itse aktiivinen, pitää olla rohkeampi. Sano siihen sitten, että en mä mitään prinssiä odota. Mutta sitä oikeaa tyyppiä kyllä. Sitä, joka tuntuu sopivalta. En osaa sanoa, mikä miehestä tekee komean. Ulkonäöltään voi olla pitkä tai lyhyt, tumma tai vaalea, poikamainen tai miehekäs. Kaikissa on jotain kiehtovaa, jos ulkokuoren alla on jotain muutakin. Se kaikki muu on merkityksellistä ja mahanpohjaa kutittavaa. Silloin ulkokuorikin alkaa näyttää hyvältä. Enkä mä odota, että mut löydetään täältä kotoa. Mut missä voin tarkkailla ketään tarpeeks kauaa, että näkisin muutakin kuin ulkokuoren? En tässä iässä enää oikeastaan missään, koska ne tarkkailun kohteet ehtii sinä aikana löytää jonkun toisen.

Toinen asia, mitä usein sanotaan tai millä usein yritetään lohduttaa, on se, että mistä kukaan voi tietää olevansa rakastunut. Että rakastaminen on päätös ja tietoinen valinta. No on varmaan. Mutta ihminen, joka ei osaa sanoa, onko rakastunut vai ei, ei ole rakastunut. Koska sen kyllä tietää. En enää muista, mitä kaikkea se tunne on, mutta silti joka kerta, kun olen ollut rakastunut, mulla ei ole ollut siitä pienintäkään epäilystä. Rakastumiseen ei vaikuta mikään ulkopuolinen asia. Ei mikään. Sitä ei voi estää eikä edes pysäyttää, se vaan tapahtuu. Ei voi valita, keneen se kohdistuu ja onko hetki sopiva. Tietysti voi käydä niin, ettei rakastumisen kohdetta jostain syystä voi saada, mutta tunteet on silti. Vaan ei siitä rakastumisestakaan kovin pitkää iloa ole, jos ei päätä myös rakastaa. 

Koska mullakaan ei rakastumisista huolimatta ole ketään tässä vierelläni, niin helpostihan se rakastuminen lakastuu, jos ei pystykään rakastamaan. Suurin sydänsuru tulee siitä, kun rakastuu ihmiseen, joka ei rakastukaan minuun. Enkä tiedä, voiko tykätä niin paljon, että voi päättää rakastavansa, vaikka ei ole ollut rakastunut missään vaiheessa. Mä en voi, enkä siksi usko, että kukaan muukaan siihen pystyy. Se, että joku tykkää musta paljon, ei vaan riitä enää.

Tän blogin otsikko kertoo siitä, mitä ajattelen elämästä. Mun yks isoimmista unelmista on edelleen toteutumatta, siksi, että nää rakkaushommelit ei mee niinku Strömsössä. Eihän ne mee, kun mä en ihastu enkä rakastu. Mitäköhän tapahtuis, jos joku rakastuis muhun? Rakastuisinko 'vastaan'? Rakastumisen kohteena oleminen on niin kivaa, että se vois olla mahdollista. Mutta mä oon niin tarkka omista tuntemuksistani, että mun pitäis todella kokea se rakastuminen itsekin. Enkä oo aikoihin nähny kenenkään silmissä enää edes pientä ihastumista mua kohtaan. Niin se pienenpieni alkavakin kiinnostus menee multa ohi joka kerta. Olen olevinani vahvempi ja kylmempi, vaikka oikeasti olen yhä haavoittuvaisempi.

Ihan oikeasti en koe tarvitsevani tsemppausta tai itsetunnon boostausta. Mulla on ihan hyvä itsetunto. Tiedän hyvät ja huonot puoleni, missä olen vahva ja mitä ominaisuuksia haluaisin itselleni enemmän. Huono en ole missään sellaisessa, missä haluan olla hyvä, mutta kaikessa on aina varaa olla parempi ja opittavaa on aina. Mä tiedän mielestäni omat virheeni aiemmissa suhteissani. En aio tehdä niitä uudestaan, mutta en halua muutenkaan muistella. Olen tasapainoisempi ja järkevämpi mutta myös empaattisempi kuin muutamia vuosia sitten. Ikä tuo mielenrauhaa ja varmuutta. Mutta sitä se ei oo poistanu, että mun on vaikea luottaa ihmisiin. Koska mä loukkaannun niin helposti, enkä ikinä unohda, jos mua on sattunut. Anteeks voin antaa mut luottamus ei silti palaa. Se on mun vika, jota en halua korjata. Enkä varmaan korjaamaan pystyisikään. Mutta kaipaan läheisyyttä. Ja seuraa. Kavereita mulla kyllä on, mutta ei se oo sama asia.