Hyvää joulua!

Kirvatsi ja kipu

Haluan paremman kameran. Oikeastaan haluan paremman puhelimen. Jos yhdistäisin nämä kaksi asiaa, haluaisin ehkä sen Nokian superkamerapuhelimen, 41 megapikseliäkö siinä oli. Koska kameran pitää mahtua taskuun, jotta se on aina mukana.

Valokuvaterapiaa

Kävin pienellä iltalenkillä Kirvatsissa. Kirjurinluodossa. Ei ollut enää vuohia eikä lampaita eikä tainnut olla niitä häkkilintujakaan, mutta ihania värejä löytyi. Lähdin kävelemään selvittääkseni vähän kipeitä ajatuksia, joita välttelin koko eilisen päivän. Ei ne kyllä vielä tuottaneet mitään johtopäätöksiä, mutta sainpahan vähän raitista ilmaa. Tiedän, mikä voisi auttaa, mutta en halua kysyä enää apua. Parempi miettiä tällä kertaa yksin. Kai.

Tässä kuitenkin pari kuvaa lenkiltä.

Leikkipuisto

Tämän altaan muistan lapsuudesta. Kivan kiipeilypuun ovat kasvattaneet, teki mieli kokeilla.

Näin hieno laiva siellä on nykyään...

...ja Angry Birds.

 Punaista

Naapurin villiviinissä on marjoja.

Yyteri

Käytiin Kirsin kanssa Yyterissä. Talviturkin olis voinu jo heittää.

  

Eksistenssikriisi

Elämällä ei tunnu olevan mitään merkitystä nyt. Kaikki pysähtyi. Tuntuu hölmöllä tavalla samalta kuin yrittäisin käynnistää moottoripyörää, jonka akussa ei ole tarpeeksi virtaa. Vähän yritystä mutta se ei riitä mihinkään. En pääse liikkeelle. Mistä saisi työntöapua elämiseen? En edes tiedä, haluanko apua. Useimpina hetkinä en taida haluta. Olemassaoloni tuntuu turhalta.

Päivä kerrallaan

Facebook-tili saa jäädä olemaan. Siitä on tullut tavallaan se käsin kootun ja kirjoitetun päiväkirjan korvike. Enkä halua menettää kaverien yhteystietoja. Pelottavaa myöntää, kuinka merkittävä osa elämää se onkin.

Eilinen Säpin reissu kivassa säässä katkaisi vähän rutiineja ja muistutti, mistä asioista jää paitsi, jos jää marttyyriksi kotiin. Viime yönä nukuinkin, ulkoilma väsytti.

Aika pitkä matka on silti siihen, että voisin sanoa voivani hyvin. Kivun kokeminen selkeyttää kuitenkin paljon omia ajatuksia. Mutta miksi pitää sattua ennen kuin ymmärtää, mikä on tärkeintä? Miksi pitää epäröidä, kun tietää, mitä tuntee ja haluaa?

Se mikä ei tapa

Tämä on mun tapa käsitellä vaikea asia. Kirjoitan. En jaksa puhua asioitani, koska en halua keskustella ulkopuolisten kanssa. En halua kuulla muiden näkemyksiä ja mielipiteitä omista tunteistani. En halua puida asioita kenenkään muun kanssa.

Kirjoitan tänne, koska haluan kertoa, etten ole ihan kunnossa. Mutta asioilla on aina kaksi puolta. En voi kirjoittaa kuin omasta puolestani. Jos joku haluaa osoitella syyllisiä tähän tilanteeseen, niin kaiken pohdinnan jälkeen vika on enemmän minussa. Jos en kuole tähän, niin kasvan vahvemmaksi.

Hoen itselleni, että asioilla on tapana järjestyä. Jää nähtäväksi. Nyt olen vielä täysin hajalla. Mutta elämä menee siitä huolimatta eteenpäin. Joitain asioita en kestä vielä, toisia en ehkä koskaan. Suunnittelen tekeväni yksin jotain, mihin en ehkä lopulta pysty. Katsotaan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tarvitsen sitä. Ehkä sillä pääsisin irti muistoista. Kirjoitan siitä myöhemmin lisää, jos päätän toteuttaa sen.

Humanity switch (and my not so blue eyes)

Jokainen TVD-seuraaja tietää, mistä on kyse. Sellainen tuntuu löytyvän ihan meistä jokaisesta. Törmäsin tähän hiljattain irl. Omakohtaisesti.

Elämä on helpompaa, kun voi sulkea kipeät jutut jonnekin ulkopuolelle, mennä vain täysillä ja jättää asiat käsittelemättä. Mutta se ei toimi ikuisesti. Ne odottaa. Mutta hei, keeping up the appearances, se on tärkeää. Kannattaa vaan pitää samalla mielessä, että juuri se teki Mrs. Bucket'stakin naurettavan.

Viime aikoina olen ehtinyt myös ihmetellä, kuinka hyväuskoisena minua pidetään. Pyrin aina tilanteessa kuin tilanteessa siihen, että kaikki osapuolet voisivat säilyttää kasvonsa. Ehkä minussa on jotain kiinalaista siinä mielessä. En paljasta millään tavalla, jos epäilen, että minulle muunnellaan totuutta. Valehtelijalla on aina syynsä tarinoilleen. Minulla on riittävän hyvä itsetunto siihen, että voin katsella silmät pyöreinä ja olla uskovani kaiken. Miksi turhaan miettiä muuta? Kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti eikä joka asiasta tehdä moraalikysymystä.

Moralisointi on muutenkin turhaa. Se ei tee ketään onnellisemmaksi. Ja vain onnellisuuden tuntemisella on oikeasti merkitystä.

Tähän liittyen tuli muuten mieleen, että Kristiina Wheeler twiittasi pari päivää sitten aika osuvasti, että onnellisuus ei ole tavoite, vaan se on asenne. So true. Tavoitellaan mieluummin asennemuutosta kuin onnellisuutta. Ei mulla muuta tällä kertaa.

Sulo sanoo moi

Mobiilisosiaalisuus

Testaan, voiko blogia päivittää Lumialla. Kirjoittaminen onnistuu, vaikka aika ärsyttävää tämä on. Tekstistä näkyy vain pieni pätkä kerrallaan. Niin pieni, että unohdan, mitä olen kirjoittanut. En jaksa avata tietokonetta enää, mutta halusin kirjoittaa jotain, koska jotakin on tapahtumassa. Viime viikossa oli pilkahdus hyvää ja toivoa jostain, maanantaiaamun järkytys veti maton jalkojen alta, ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä. Torstaina saan tietää lisää, mutta olen ollut tässä samassa tilanteessa ennenkin. Yli 10 vuotta sitten. Lapsellisesti uskoin, että tätä ei enää tapahtuisi. Olen pettynyt, vaikka en tiedä, mihin. Mitenkään en olisi voinut vaikuttaa tähän.

No, testataan ny, toimiiko Lumia.