Aikaa

Lomalla on aikaa. Liikaa aikaa ja liian vähän tekemistä ehkä. Kesälomareissun sijaan ostin lippuja festareille, joten niitä odotellessa olen kotona vaan. Yllättäin moni muu onkin töissä, joten aika hiljaista on tämä sosiaalinen elämä. Jotain pitää keksiä ennen kuin kokonaan erakoidun.

Todellisuuspakoilua

Jännä juttu tuo mielikuvitus. Se muuttaa mustan valkoiseksi ja toisinpäin, ja jos jotain toistaa tarpeeksi itselleen, siihen alkaa uskoa. Ehkä olen viime aikoina paljonkin käyttänyt mielikuvitusta pitääkseni itseni hyvällä tuulella. Se toimii. Silti välillä muistan, ettei asia ole niin kuin kuvittelen, ja romahdan hetkellisesti.

Välillä yllätän itsenikin. Syyslomaksi olisin halunnut paeta jonnekin, missä en olisi ehtinyt ajatella mitään. Onnistui - tavallaan. Pakenin omiin kuvitelmiini. Mutta niistä tulikin sitten ihan muuta ajateltavaa.

Reckless Love – Edge of Our Dreams

Getting used to

Mitä tapahtuu, mitä teen, minne meen. Aivan järjetön väsymys. En tiedä, onko se lääkitys vai mikä, mutta olen koko ajan nukahtamaisillani. Ajatus tuntuu toimivan normaalia hitaammin. Hetkittäin epäilen jopa puheeni sammaltavan. Toivottavasti kukaan ei kuvittele minun hilluvan humalassa kuitenkaan. Olotila on vähän samanlainen kuin kovassa kuumeessa, ilman sitä kuumetta.

Jotakin muutakin outoa on meneillään minun elämässäni. Etsin jotain, löydän jotain, kadotan jotain, annan jotain pois. Luotan johonkin. Huomaan ihmisiä, joita en ole huomannut ennen. Säälin ihmisiä, joiden elämää pidin ennen tavoiteltavana. Jäädytän tunteita, rakennan suojamuuria ja näköestettä menneisyyden suuntaan. Olen päättänyt olla pitämättä yhteyttä itse. Helvetin vaikea pitää siitä kiinni. Ikävä on välillä niin kova. Mutta en halua tietää enää, mitä tapahtuu. Toivottavasti kukaan ei kerro minulle. Taidan piilottaa sieltä suunnasta tulevat Facebook-päivitykset itseltäni. Tiedän, että heikkona hetkenä menen ne katsomaan, mutta ainakin silloin voin itse valita, milloin näen huonoimmat uutiset. Niitähän on tulossa. Tunnen sen.

Mietin pakoa syyslomaksi maapallon toiselle puolelle. Jonnekin niin hienoon paikkaan, että unohdan kaiken siksi aikaa. New Yorkiin? Jos heti otan selvää, mitä maksaa. Kuka lähtisi seuraksi, ex tempore?

Tahdon tuonne.

Uusia leluja

Ostin Samsung Galaxy Tab 2 -taulutietokoneen. Hieno sana. Toivottavasti laite on yhtä hieno. Mietin pitkään iPadia, mutta käytän laitetta lähinnä nettisurfaukseen ja siihen käyttöön riittää halvempikin. Tallennustilaakaan en kaipaa, joten tuo 16 gigaa riittää. Jos ei riitä, niin vempeleessä on micro-SD -korttipaikka, siitä saa lisätilaa tarvittaessa. Mutta en pelaa mitään enkä lataile pelisovelluksia, joten tuskin mitään lisätilaa kaipaan. Lomasuunnitelman toteutumiseen tämä on yksi olennainen osa.

+1 lähestyy sittenkin

Tein tänään (tai eilen oikeastaan) kaksi asiaa suunnitelmieni edistämiseksi ja aloin selvitellä kolmatta juttua. Varasin myös itselleni hierojan, vihdoinkin. Sain kolmen kerran lahjakortin joululahjaksi, mutta kun olin niin pitkään kipeänä, en ole päässyt hyödyntämään sitä. Ei olisi kovin rentouttavaa, jos hierontapöydällä maatessa jatkuvasti yskisi tai nenä vuotaisi. Kampaajallahan jo viime viikolla olinkin, ja pari viikkoa sitten kävin myös kasvojen timanttikuorintahoidossa. Innostuin siitä vähän ja varasin heti toisen samanlaisen käsittelyn juhannusviikon alkuun. Talven ja sairastelun jäljiltä iho oli ihan samea. Itse asiassa en ole ollut kasvohoidossa kuuteen vuoteen. Niin että kaipa tämä hemmottelu näin usein sallitaan.

Siivoilin tänään aiemmin jääkaappia ja siinä päivämääriä tutkiessani putkahti mieleen lause, joka aika usein luetaan häissä. Jotenkin näin se meni: "[Rakkaus] ...ei muistele kärsimäänsä pahaa". Oivalsin, että se on sukuvika. Minussakin. Kun rakastaa vaan ja luutii kaikki ikävät kokemukset pois mielestä. Pilaantuneet asiat pitää hävittää. Menneet on menneitä eikä niitä voi muuttaa. Keskittymällä tähän hetkeen voi korjata mitä vain.

Kesävarpaat viritteillä.

One true love

Olen saanut paljon neuvoja ja ohjeita viime päivinä. Valitettavasti olen vaan niin jääräpäinen, etten kuuntele niitä. Yli pääseminen, eteenpäin meneminen. Varmaan joillekuille ovat oikeasti vaihtoehtoja sillä tavalla, että normaalit ihmiset pyrkivät aktiivisesti unohtamaan ja onnistuvatkin siinä. Normaalit ihmiset haluavat mennä eteenpäin. Minähän en halua. Elämä kyllä jatkuu, mutta tätä se nyt sitten on. Rakastan muistoja ja menneitä asioita. Kärsin niistä myös. Mutta luopuisinko näistä tunteista? En ikinä.

On varmaan jopa kiellettyä pitää niistä kiinni. Ei voi mitään. Ei niitä voi kieltää. Elämäni rakkaustarina. Se oli tässä.

Mutta jottei menisi taas nyyhkimiseksi, niin kerron, että toinen ruksi hoidettavien asioitten listaan on nyt laitettu. Kolmas pitäisi  järjestää huomenna. Sen jälkeen laitetaan Visat ja vastaavat vinkumaan, jos kaikki muukin osuu kohdalleen eikä tule mitään yllätyksiä. Varasuunnitelmakin on, mutta se ei vaan ihan vastaa sitä, mitä tällä alunperin lähdin tavoittelemaan.

Suunnittelu on toisaalta kivaa, toisaalta ahdistaa ihan hirveästi. Koska halusin tehdä tämän ihan toisella tavalla ja aivan toisenlaisista syistä. Mutta niin ei käynyt, joten teen sen yksin.

First step

Ensimmäinen askel kohti hulluutta otettu. Tilasin jotain kohtalaisen kallista, jolle on myös käyttöä suunnitteilla. En tiedä, onko koskaan tämän jälkeen enää, mutta fiilis on tällä hetkellä sellainen, että tämä on pakko tehdä nyt. Vaatii hiukan valmisteluja vielä. Vaatii ehkä yhden lyhennyksettömän kuukauden asuntolainasuunnitelmaan. Vaatii paljon asennetta ja rohkeutta. Mutta se on nyt tai ei koskaan enää.

5 vuotta sitten

Sitä kuvittelee, että menee elämässään eteenpäin. Että asiat muuttuu. Turhaan, sillä tänä vuonna aloitan lomani juuri samoissa tunnelmissa kuin viisi vuotta sitten. Moni muu asia on muuttunut ja olen sen viisi vuotta vanhempi, mutta se, mitä luulin ymmärtäneeni elämästä viime vuoden aikana, olikin itse asiassa aivan sama kuvio, jonka kävin jo kertaalleen läpi aiemmin, ja lopputulos on taas sama. Ja ironista kyllä, taisin olla viime vuonnakin tähän aikaan pohtimassa saman aihepiirin ongelmaa mutta toisesta näkökulmasta.

Kirjoitin pari viikkoa sitten, kuinka onnellisuus on asenne. Onhan se. Tällä hetkellä asenteeni on täysin päinvastainen. Ehdin juuri jossain illanvietossa puhua siitä, kuinka nyt olisi vihdoin mahdollista töissäkin oikeasti antaa parastaan, kun elämä näyttää olevan jossain määrin tasapainossa. Se olikin harhaa, sillä olin unohtanut sen tosiasian, että kun yhden nurkan korjaa, toinen romahtaa. Vahvasti tuntuu siltä, että olen jo vuosia juossut nurkasta toiseen enkä ole siinä välissä ehtinyt ollenkaan elää.

Piti kirjoittaa täällä unelmien toteuttamisesta. Miettiä, että elämästä tulee juuri sellaista, millaiseksi sen rakentaa. Minä en tällä hetkellä rakenna mitään, korjailen vaan vanhoja rikkinäisiä osia. Tämän vuoden ensimmäiset itkut on nyt itketty. Tällä hetkellä tekisi mieli potkia rikki kaikki se, mitä yritin pitää koossa, koska sen takia minä olen koko ajan itse rikki. Mutta jos luovutan tässä, luovun suurimmasta unelmastani. Enkä ole vielä valmis tekemään sitä.

Se toiseksi suurin unelma odottaa edelleen sitä, että koulu loppuu ja voin päästää mielikuvitukseni irti.

Havu ja hiihtoloma

Flunssan kanssa kolmatta viikkoa taistellessani olen joutunut tyytymään siihen, etten päässyt tänäkään vuonna kertaakaan luistelemaan (lähijääkenttä oli jo puhki sulanut, kun tänään kävelin sen yli kauppaan) enkä hiihtämään (no, ehkä vielä siihen tulee mahdollisuus, kun pakkasia on taas lupailtu). Hiihtolomalla piti hiihtää joka päivä, mutta olinkin joka päivä kipeä. Eipä sille mitään voi.

Ihan muista yhteyksistä mieleeni tuli hiihtoloma usean vuoden takaa. Olin tullut Helsingistä Poriin lomaa viettämään, ja mukanani oli ihan uudet, ensimmäiset vain minua varten ostetut sukset. Sain kyydin vanhempien luota parin kilometrin päähän urheilukentän reunalle, mistä lähti lähin latu, ja sovittiin, että sama kyyti tulee tunnin päästä hakemaan, kun on hoitanut omat asiansa sillä aikaa. Taisin vielä jättää puhelimenkin kotiin, kun hienossa hiihtopuvussani ei ollut sille sopivaa taskua.

Hiihtelin ensimmäistä kilometrin lenkkiä ja olin melkein jo koko kierroksen lykkinyt, kun yhtäkkiä tasamaalla oli havu (-prkl!) vasemman suksen ladunpuolikkaassa (hiihdän aina perinteiseen tyyliin). Siitä ei olisi ollut mitään haittaa, jos olisin huomannut sen ajoissa, mutta nyt se sattui sopivasti ponnistushetkeen ja kun suksien pohjassa oli pitoteippiä, niin eikö se vasen suksi tietenkin tyssännyt niille sijoilleen. Komiasti suorin vartaloin kaaduin ladun vasemmalle puolelle vatsalleni, ja vasemman käden sauva jäi sopivasti lumeen pystyyn niin, että kaatuessani se työnsi vasemman käsivarteni poikittain kropan alle. Olkapäähäni sattui niin jumalattomasti, että hetken aikaa luulin, että taju lähtee. Kipu oli sitä luokkaa, että tiedän, mistä tulee sanonta "nähdä tähtiä". Silmissä todellakin musteni.

En tiedä, mitä olkapäästä meni rikki, mutta kun kivultani pääsin lopulta ylös, jouduin hiihtämään sitä kilometrin lenkkiä ympäri melkein tunnin ilman vasemman käden apua, koska ei ollut kyytiä pois ja eikä tarpeeksi vaatetta pakkasessa seisoskeluun, kun oli jo ehtinyt tulla vähän hikikin ennen kaatumista. On muuten jännä tunne, kun käsi ei tottele kivun takia.

Kotona kävin heti kaikki porukoitten kipulääkevarastot läpi ja löysinkin jotain vahvaa lihasrelaksanttia, josta nappasin yhden ja hetken päästä toisen, kun ensimmäinen ei tuntunut heti auttavan. Siitä tuli aivan kauhea olo. Kylmä ja hiki yhtä aikaa, kädet tärisi ja kaikki oli kuin hidastetussa filmissä. Ei voi verrata edes humalaan, se oli todella outo tila. En muista, helpottiko se yhtään kipuakaan vai olinko vaan sekaisin.

Myöhemmin kuulin, että lääke oli määrätty hartiajumiin, mutta avun sijaan se oli tuottanut niin pahan olon, että mieluummin kärsi hartiajumista kuin otti lääkettä. En ihmettele. Enkä enää koskaan toiste ota toiselle määrättyä kipulääkettä, jos en tiedä, mitä se on ja mitä se minulle tekee. Ja opin samalla, että vaikka perusburanaa voikin ottaa lisää, jos ensimmäinen ei tehoa, niin kaikkia muita lääkkeitä ei voi.

Olkapääni ei muuten tullut koskaan entiselleen, vaikka vuosia on kulunut. Olisi ehkä kannattanut käydä lääkärissä heti mutta enpä käynyt. Enkä tainnut kertoa porukoillekaan koko totuutta vielä silloin, kun hävetti se tasamaalla kaatuminen. Hölmöä. Muistaakseni kävin samalla lomalla pari kertaa kumpsahduksen jälkeenkin hiihtämässä, vaikka olkapää vähän tai paljon haittasikin. Alle kolmekymppisenä sitä on vaan niin hullu, ettei halua kipeänäkään luopua suunnitelmistaan. Ei sattunu yhtään, ei tuntunu missään...

Älä unta näe

Tein puoliharkitun katoamistempun kauan odottamistani 'firman' pikkujouluista. Jatkopaikan ovelta. Tarkkaa syytä en muista, mutta hämärästi muistan tunteen, että menee aikaa ja rahaa hukkaan. Viihdyin aika hyvin baarissa, jossa oltiin ennen jatkopaikkaan lähtemistä, mutta en jaksanut yhtään innostua yökerhomeiningistä. En tiedä, mikä tuli, mutta poistuin jonosta takavasemmalle juuri sillä hetkellä, kun muut oli menossa sisälle. Ja kävelin kotiin, missä heräsin sujuvasti aamuseitsemältä, kun olin unohtanut laittaa herättimen pois päältä. Pari viestiä kännykässä, mutta ei muuta.

Tästä karkaamisesta alkoi 'epäsosiaalinen' viikonloppuni. Olin nimittäin kotona vaan ja tuijottelin kattoa, ajattelin, haaveilin, kuvittelin, suunnittelin, kuuntelin musaa, luin, tein ruokaa ja katsoin videoita. Piti siivota mutta, kiitos ilmaisten pikkujoulujuomien, en jaksanut. Ehtii sen toistekin. Vasta tänään lähdin ekan kerran ulos. Mutta jos tarkkoja ollaan, en tavannut tänäänkään yhtään ihmistä, vain hepan. Tai no, taisin tervehtiä yhtä, mutta siinä kaikki.

Hepan kanssa tehtiin kiva lenkki lumisessa metsässä. En koskaan lakkaa ihmettelemästä, kuinka levollinen olotila on hiljaisessa metsässä. Lumi on vielä tehnyt kaikesta niin kaunista. Värimaailma oli uskomaton, aurinko oli laskemaisillaan ja hehkui puiden takana oranssina, ympärillä lumi oli kylmän lilansävyistä ja lumen alta pilkottavat kuuset tummansinisiä, taivas yläpuolella vaalean harmaa. Kokemuksen vielä kruunasi se, että hetkeä aiemmin oltiin irroteltu ampumaradan takasuoralla pitkästä aikaa kunnon kiitolaukkaa. Inhoan sanaa 'voimaannuttava' mutta jos jossain yhteydessä sitä voisi käyttää, niin ehkä se olisi tässä. Siinä veden valuessa silmistä, kun kumartuu eteen ja antaa ohjia ja kuulee vain laukan rytmin lumista tietä vasten, on pakko luottaa siihen, että tietää, mitä tekee, että saa hepan pysähtymään ja pysyy kyydissä, vaikka tapahtuisi jotain yllättävää. Jotenkin hallinnan tunne on välillä elämässä ja työssä hukassa, mutta nämä kokemukset muistuttaa, että ei se ole niin tärkeää. Tärkeää on se, että elää ja kokee nuo asiat.

Nyt jaksaa taas mennä huomenna töihin, ylisosiaaliseen ympäristöön. Kunhan joululoma alkaa, aion käyttää sen uneksimiseen. No ehkä ehdin kavereitakin näkemään jonain päivänä.

On käyttäjän kanssa paikassa

Kummallisia noi lukijatilastot. Tekstikohtaiset näyttölukumäärät on aika pieniä, mutta silti esimerkiksi tänään, tai oikeastaan eilen, tätä blogia on avattu mukamas yli 30 kertaa. Yhdysvalloista. Windows, Linux ja muu Unix käyttiksinä, Chromella, Firefoxilla ja Explorerilla. Ja tarkempi tarkastelu katsojista paljastaa ne joksikin mainossivustoiksi, ei siis todennäköisesti yhtään elävää ihmistä ole käynyt täällä. Miksi olisikaan, Yhdysvalloista, koska sivuilla on pelkkää suomea. Suomestakin on kuitenkin tänne päädytty 15 kertaa tänään. Ja aika paljolti Google-hakujen seurauksena. Mutta yhtään lukijaahan täällä ei ole, joten tuskin kukaan näistä teksteistä on kiinnostunut. En ole edes kavereilleni mainostanut, enkä aio mainostaakaan. Löytävät kyllä, jos kiinnostaa. Ei niin väliä, lukeeko kukaan, kunhan vaan on paikka, mihin kirjoittaa.

Ajattelin oikeastaan kirjoittaa tähän pari sanaa projektista. Pari päivää sitten luin aiempia pohdintojani muistikirjasta. Vähän nauratti jotkin ideat, mutta edelleen tunsin tarinassa riittävästi imua. Haluaisin pitää lomaa kirjoittamista varten. Harmi, ettei siihen ole nyt varaa. Kesälomaan on liian pitkä aika. No, näillä näkymin on ainakin pieni sairaslomapätkä tulossa. Täytyy vaan huolehtia, ettei se osu joululoman aikaan, muuten menee loma hukkaan. Mutta viikonloppuja pitää alkaa käyttää kirjoittamiseen jossain vaiheessa.

Ja vielä pari sanaa blogistakin: lisäsin tuonne yhden kuvan yhteen aiempaan tekstiin mutta enpä viitsi linkittää sitä tähän. Mutta sekin on tavallaan yksi projekti, joka jatkuu. Joskus sitten.

Kesälomajuttuja

Parasta mun ammatissani on kesäloma ja sen loman molemmin puolin pitkät opetuksettomat jaksot. Yhteensä reilu pari kuukautta ilman, että tarvii nenäänsä näyttää työpaikalla. Senhän toki kaikki tästä ammatista ekana mainitsee ja keväällä kysytään, onko niitä lomasuunnitelmia. Mulla ei koskaan ole. Lomassa parasta on se, että ei tarvitse tehdä mitään minkään aikataulun mukaan. Ei tarvi nousta ylös sängystä aamulla, jos ei huvita, ei tarvi mennä nukkumaan, jos ei huvita. Tämä tietysti koskee vain tätä mun mahtavaa sinkkuelämääni, parisuhteelliset ja perheelliset opettajat joutuu ehkä mukautumaan muittenkin elämänrytmiin (mukavaahan se oikeasti olis, sinkkuelämässä ei oo tässä iässä enää mitään hohtoa).

Mut jos aikatauluja ei nyt ajatella, niin on mulla tavallaan kesäsuunnitelmia. Haluun rullaluistella, käydä Yyterissä / mökillä / festareilla, istua terassilla, loikoilla Kirvatsin nurtsilla, grillata, uida, saunoa, soudella, pyöräillä, moottoripyöräillä, ratsastaa, pelata mölkkyä / krokettia / sulkkista / lautapelejä, olla ja nauttia elämästä. Näitä kaikkia ainakin. Ja käydä kuntosalilla. Haaveena olis olla niin reipas, et kävisin salilla jo aamulla ja tulisin aurinkoisina päivinä suoraan salilta lounaalle keskustaan, johonki aurinkoiselle terassille vaikkapa. Aamutreenit ei oo kyl mun juttu oikein, mut ehkä jos tähtäis vaikka johonkin ysin ja kympin väliin sinne salille, ni olis jo heränny sen verran, ettei enää kävis mitään vahinkoja siellä. Tosin niitä aurinkoisia päiviä tässä saanee vähän odotella, mutta en mä niitä kaipaakaan ennen kuin oon itsekin vähän aurinkoisemmalla mielellä taas. Tällä hetkellä mieli on täynnä mustia pilviä, niin, että tämmösen neutraalimman tekstin kirjottaminen on aika vaikeeta välillä. Tässä vähän viime kesän yhtä aurinkoista iltaa biitsillä (ja paistaahan tuolla nytkin aurinko, vaikka tänään päivällä satoi).

Puhelimella napattu kuva Yyteristä 12.6.2011 - horisontti jäi vähän vinoon mutta kai tuosta tunnelma välittyy kuitenkin.

Kesälomaan on joka vuosi liittyny yks haave, joka aina on jääny toteutumatta. Nyt oon alkanu kirjottaa tätä blogia, mutta mulla on haaveena kirjottaa joskus jotain muutakin. Kirjoitustaidot vaan on vähän ruosteessa, kun en oo pitkään aikaan niitä käyttäny. Mulla on mielessä parikin tarinaa, ja yks niistä on jo aloitettukin pari vuotta sitten, mutta sekään ei oo edenny. Tarvisin enemmän aikaa ilman töitä, jotta voisin vain keskittyä siihen. Mutta koska en oo koskaan oikeesti kirjottanu mitään, en voi ihan vielä luottaa siihen niin paljon, että uskaltaisin ottaa esimerkiksi vuorotteluvapaata. Mutta se ois haaveena. Sen takia tän kesäloman yhtenä suunnitelmana olis ehtiä kirjoittaa mahdollisimman paljon.

En oo vielä alottanu, mutta ehkä tänään luen vanhan jutun läpi ja tutkin, voiko sitä käyttää tai voiko siitä ehkä jatkaa. Pitäis ainakin ennen kirjoittamisen aloittamista tehdä suunnitelma kirjoittamisesta. Miettiä ne henkilöt huolellisemmin ja tarina ihan loppuun asti niin, että se varmasti etenee sujuvasti. Tää on iso projekti, mutta haluaisin kovasti pystyä siihen. Ensimmäisenä tavoitteena olis vain luoda se tarina ja henkilöt. Toisena olis se tarinan kirjoittaminen luettavaksi, ei vain päässä pyöriteltäväksi. Kolmantena tulis tarinan julkaiseminen. Tulisko siitä kirja vai tarjoaisinko sitä mihinkään. Vai laittaisinko sen vaikka vaan nettiin luettavaksi jollain salanimellä. Vai pistäisinkö vaan pöytälaatikkoon pölyttymään. Nyt kun oon paljastanut tän haaveen, joudun ehkä toteuttamaankin sen. Ounou.