Elämä on

Viime aikoina en ole paljon kirjoittanut. Siis tänne. Projektia olen vähän naputellut, mutta laiskasti.

Hiljaisuuteen on syitä, joista en nyt kirjoita enempää. Elän raskasta aikaa. Pohdin paljon filosofisia juttuja ja arkiasioitakin välillä. Tiedostan, että tästä vuosien apatiasta on päästävä eroon.

Edessä on iso työ. Olen synkkä ja realistinen luonne. Koen syyllisyyttä uskomattomista asioista. Olen silti hyvin rauhallinen. En stressaa enkä häsää, en panikoi. Ei ole varaa sellaiseen. On pysyttävä pystyssä, vaikka mitä tulisi.

1. Ruoka
Parempaa, useammin, pienempiä annoksia, laadukkaampaa, itsetehtyä, suunniteltua.

2. Liikunta
Useammin, järkevämmin, tehokkaammin, säännöllisemmin, aerobista unohtamatta, tekniikka ennen voimaa, aktiivinen palautus ja lepo.

3. Tavoite
Paino edelliselle kymmenluvulle. Parempi kehonhallinta. Parempi kestävyys. Hengityksen oppiminen. Pidemmät yöunet.

4. Mittarit
Vaaka. Treenit. Kello ja kalenteri.

Voisin tehdä itselleni oppimissuunnitelman. Kohti laadukkaampaa tulevaisuutta.

Same old life

Kova treeni, parempi mieli. Ehkä. En tiedä.

Näin unta, että kaikki palasi ennalleen, sain sen ainoan, mitä kaipaan, ja olin onnellinen. Ensimmäinen tähän asiaan liittyvä uni, joka ei ollut painajainen eikä ollenkaan ahdistava. Ahdistavaa oli valtava pettymys, kun heräsin ja tajusin, ettei se ollutkaan totta. Niin murskaavaa.

Kulutin aikaa, niin kuin aina lauantaisin, kun ei ole ketään, kenen kanssa sitä viettää. Lähdin salille, tein juoksuvedot, melkein kuolin niihin, kävin kokeilemassa infrapunasaunaa, merkkasin treenit ylös, puin. Menin lounaalle, yksin. Tulin kotiin yksin. Mietin, mitä tekisin illalla. Kukaan ei viitsi lähteä mihinkään. Yksin voisi tietysti mennä. Niin kuin aina.

Sama kaava. Joku kuvittelee, että kaipaan vierelleni vaan toista ihmistä. No joo, mutta oikeasti en kaipaa ketään uutta ihmistä enää elämääni. Kun kaipaan parisuhdetta tai läheisyyttä, tiedän, etten vaan pysty tuntemaan mitään ketään toista kohtaan enää. On ihan mahdoton selittää kenellekään, mistä sen voi tietää. Mä vaan tiedän, että mun tunteet on loppu, niitä ei enää tule. Olen tyhjä.

En osaa enää kuvitella, miltä läheisyys tuntuu. On vain muutamia harvoja ihmisiä, jotka uskaltaa koskettaa mua. Tunnen itsestäni, miten olen jo alkanut eristäytyä. Tiedän, miten tämä etenee, olen nähnyt nämä samat oireet jo vuosikymmeniä sitten. Tiedän lopputuloksen.

Mä olen sellainen. En voi olla "kenen kanssa tahansa" edes pientä hetkeä. En voi tyytyä mihinkään "ihan kivaan" siksi, että vain olisi joku. Se tarkoittaa, että elämästä todella puuttuu kaikki tuki ja turva eikä kukaan tarvitse mua. Vähitellen kaikki katoaa ympäriltä ja sitten olen yksin. Mutta siihen tottuu. Ja ehkä saan kuolla ennen kuin muutun avuttomaksi enkä pärjää enää omillani.

Tämä ei ole sääliä. Olen synkkä realisti, joka toivoo, että se uni muuttuu vielä todeksi, mutta joka petaa jo valmiiksi pehmusteita todennäköisimmälle tulevaisuudelle, ettei pettymys sitten, kun aika ihan oikeasti loppuu, löisi maahan. Mutta vielä on pari vuotta.

Ehkä huomenna, ehkä ei koskaan

Jazzit ohi, loma kohta ohi jne. Jos joskus on tulossa se päivä, kun en tunne itseäni rikkinäiseksi, se ei ole vielä tänäänkään. En vieläkään tunne mitään. Olen alkanut hyväksyä sen, että kyky tuntea ei taida koskaan palata. Olen tavannut kivoja ihmisiä mutta en pysty antamaan niille mitään. Väistän heti, jos vaikuttaa siltä, että joku haluaa enemmän, koska en halua satuttaa ketään muuta. Yksin on parempi.

Repeat

Miksi aina tuntuu siltä, että muitten ihmisten elämä etenee, minun polkee paikoillaan tai oikeastaan kiertää samaa kehää? Tuntuuko muistakin siltä? Vai olenko oikeassa?

Miksi olen valmis tekemään samat virheet uudestaan, vaikka tiedän, mihin se johtaa? Miksi ihastun lähtökohtaisesti mahdottomiin kohteisiin, miksi en niihin, jotka olisivat saatavilla? Onko se sitoutumiskammoa? Enkö haluakaan sellaista kumppania, jonka kanssa voisi oikeasti olla? Valitsenko tiedostamattani vain sellaisia, joitten kanssa ei ole tulevaisuutta?

Kevät

Joutsenet, aurinko, lämmin tuuli, pajunkissat, vihertävät nurmikot, mustarastaiden liverrys... Pitäisi olla innokas ulkoilemaan ja nauttia elämästä täysillä, koska kevät on niin ihanaa.

Anteeks ny. Mua väsyttää kauheesti.

On nuo mainitut asiat silti kivoja, mutta älkää syyllistäkö minua siitä, etten ole pihalla, vaikka aurinko paistaa, vaan jäin sisälle kirjoittamaan tätä. Tykkäsin enemmän syksyisestä ulkoilusta. Aion kyllä kohta mennä vähän lenkille, mutta keväisin kaupungissa on kamala pöly ja vaikea hengittää. Hepalla sama ongelma, se varmaan ymmärtää minua hyvin.

Muuten keväinen keli on mahtavaa. Ravistelin mielestäni pois kipeitä asioita pitkin talvea. En voi taikoa menneisyyttä pois mielestäni kokonaan, mutta tein kuitenkin jotain, mikä helpotti paljon. Ensin suutuin ja loukkaannuin, mutta se oli ehkä se kuuluisa viimein pisara. Voin mennä eteenpäin.

Tästä seurasi hauska tunneryöppy, kun yhtäkkiä oivalsin, että olen vapaa tekemään mitä haluan. Siis tietenkiin olen tiennyt sen koko ajan, mutta nyt vasta tuntuu siltä, että olen päässyt irti jostain köysistä tai kuminauhoista, jotka ennen vain venyivät venymistään. Nyt ne on poikki.

Yllättäin huomaan suorastaan lennähtäneeni tilanteeseen, jossa mietinkin jo aivan muuta. En tiedä, kuinka se oikeastaan tapahtui, mutta se voi olla hyväkin asia. Yhtä aikaa se pelottaa ja houkuttaa. Kai se on tämä kevät, mutta tekisi mieli tehdä tyhmyyksiä ihan koko ajan.

Liikaa

Parin viime viikon aikana olen kokenut vähän tai enemmänkin takapakkia tunnepuolella. Kohtasin pari "menneisyyden kummitustani", toisen läheltä ja toisen pidemmän ajan takaa. Toista jännitin viikon ja panostin täysillä, että pysyisin järjissäni, toisen tapasin yllättäen ja valmistautumattomana. Kummastakin selvisin hyvin itse tilanteessa, mutta kumpikin jatkaa kummitteluaan mielessäni edelleen, vaikka en haluaisi niitä käsitellä.

Tunteet ovat ärsyttävän hallitsemattomia. Voin piilottaa ne ja hallita käytökseni, mutta tunteet ovat silti olemassa pinnan alla, muurin sisäpuolella. On harhaa kuvitella, että jos en näytä niitä kenellekään, kukaan ei voi satuttaa minua. Näkyvästi ei voikaan mutta suojakuoren alla olen silti rikki. Haluan näyttää siltä, että pärjään ja jaksan, vaikka oikeasti en ehkä aina jaksakaan niin hyvin.

Liikunta kyllä auttaa. Se pitää elämän järjestyksessä ja tuo hyvää mieltä, kun huomaan kehittyväni monessa fyysisessä ominaisuudessa. Hyvä kunto tuo hyvää mieltä ja itsevarmuutta. Mutta silti huomaan ajattelevani, ettei se riitä. En tiedä, mitä voisin olla enemmän, että kelpaisin. Edelleen tunnen tietynlaisen vähättelyn ihmisten puheissa. "Marika on kuitenkin myöhässä", "Oho, Marika on ajoissa paikalla", "Niin, sä voit tehdä noin, mut mä en koskaan..." jne. En välitä muitten puheista tai sanoista yleensä. Koska en suutu, ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että minusta voi kaikkien kuullen laukoa "totuuksia". Mietin usein, että kukaan ei tajua, miksi en ole välittänyt mistään vuosiin.

Nyt välitän. Tai jaksoin välittää koko syksyn. Nyt otin takapakkia. Kaikesta liikunnan tuomasta ilosta ja muista hyvistä hetkistä huolimatta tulen joka ilta yksin kotiin, menen joka yö yksin nukkumaan ja herään aamulla yksin. Se ei muutu.

Luin juuri Dalai Laman viisauden, että itsekeskeisyys on yksinäisyyden tunteen suurin syy. Niinpä kai. Oma vikani siis, että olen tässä tilanteessa. En anna itselleni koskaan anteeksi, itsekeskeisyyttä sekin. Se, että itsepäisesti rakastin ihmistä, jolle en kelvannut sellaisena kuin olin, vei elämästäni vuosia ja mahdollisuuden siihen, mitä halusin. Mennyttä ei voi muuttaa eikä aikaa saa takaisin. Viha on mukanani aina.

Järkyttävintä on huomata, kuinka helposti toistaisin saman kaavan, jos siihen tulisi tilaisuus. Ymmärsin sen vasta äskettäin. Tarkoittaako se sitä, ettei minulla ole itsekunnioitusta yhtään? Vai etten vaan välitä enää?

Eilen oli huonojen fiilisten päivä. Kunnes menin lopulta salille ja pistin kroppani töihin. Kyykyissä pääsin taas 5kg lähemmäs tavoitettani. Se piristi. Loppuillan oloni oli ihan hyvä. Kummallista, kuinka suuri vaikutus fyysisellä ponnistelulla on mieleen. Kunpa aina pystyisin muistamaan sen. Silti yksinäisyys ja suru ovat olemassa. Liikunta voi pitää ne piilossa. Iloisella ihmisellä on paremmat mahdollisuudet muuttaa elämäänsä, joten haluan lakaista kielteiset ja synkät mietteeni maton alle piiloon, kunnes olen tarpeeksi vahva luopumaan niistä.

Joulumieltä

Vihdoin tuli taas se päivä, kun treeni alkoi kulkea. Mahtava tunne. Venytys tuntui hyvältä ja painot kevyiltä, olo oli hyvä alusta loppuun asti. Mieliala nousi välittömästi. Energia pursui yli, hymy jäi päälle. Siitä tiedän olevani melkein onnellinen, kun yksinään kadulla kävellessäni yhtäkkiä tajuan hymyileväni.

Hymyssä on hymyilijälle parantavaa voimaa. Kun mieli meinaa vetää mustaksi, hymyilen joskus väkisin. Se auttaa. Kai se toimii hermoissa molempiin suuntiin: Kun olen iloinen, kasvoilleni tulee hymy / Kun hymyilen, mieleni tulee iloiseksi.

Aina näin ei ole ollut, mutta jos nyt on, se varmaan kertoo siitä, että olen onnistunut itse menemään eteenpäin. Ilman mitään lääkkeitä tai ammattiauttajia. Ajatus siitä saa minut tyytyväiseksi. Olen kova ja vahva. Pärjään. Putoan jaloilleni. Kestän kipua. Arvostan näitä asioita itsessäni.

Samaan aikaan tiedän, että en tällä hetkellä tunne mitään muita ihmisiä kohtaan. Kaikki tunteeni kohdistuvat tällä hetkellä vain itseeni. Vähäisessä määrin tunnen empatiaa, mutta esimerkiksi ajatus ihastumisesta tai rakastumisesta on edelleen todella kaukainen. Tapaamani uudet ihmiset analysoin kylmästi ja annan mennä ohi. En osaa reagoida edes toisten suruun. Tunteita herättävät lähinnä lehdistä lukemani eläinkohtalot tai eläinten kohtaaminen.

Ajattelen, että kun kiellän negatiiviset tunteeni, joudun samalla sulkemaan kaikki ne hyvätkin tunteet muista ihmisistä. Jotta en tuntisi jatkuvaa vihaa ja katkeruutta, en voi myöskään antaa minkään rakastumisen tai rakkauden tunteen päästä pinnalle. Olen jäässä. Aion pysyäkin toistaiseksi. Nautin pikkuasioista ilman suuria tunteita.

Hyvät fiilikset haen salilta ja hyvästä ruoasta. Hyvästä seurasta. Keskusteluista ystävien kanssa. Pienistä salaisuuksista, jotka pidän ikuisesti itselläni. Suunnitelmista, joita olen vähän täälläkin paljastanut mutta joista en puhu. Siitä, että Netflixissä on 6 kautta toista suosikkisarjaani Supernaturalia. Da-Capo -suklaarasioista. Kitaransoiton opettelusta. Joulunvietosta. Siitä, että elän.

Parempaa elämää

Morkkis ei meinaa antaa periksi. En saa itseäni liikkeelle millään. Salille siis. Enkä edes ulos. Olin niin menossa kohti kaikkea parempaa, mutta itsekontrollin pettäminen pikkujouluissa potkaisi niin kovaa vastapalloon, että vieläkin on ilmat pihalla.

Puoliväkisin kävin tällä viikolla kerran yhtenä iltana salilla, vaikka oli suunnitelmia kaikenlaisista tehokkaista aamutreeneistäkin. Käytännössä ei onnistunut. Nyt istun tässä näpyttelemässä, vaikka piti mennä jo pari tuntia sitten rautaa nostelemaan. Siirsin reenit aamuun, vaikka autokin olisi tuolla kadun varressa odottamassa. Nyt se täytyy käydä sieltä siirtämässä halliin joka tapauksessa. Eikö siinä nyt samalla voisi vielä pusertaa itsensä käymään salilla? Voisi varmaan, mutta ei huvita. Tipuin jonnekin antimotivaatio-suohon, kun kaksi päivää meni sykkeitä tasaillessa oman mokan takia. Omia mokia ei saisi tapahtua, koska minun luonteellani ei anneta mitään itselle anteeksi, jos oikeasti koen syyllisyyttä jostain. Sitä ei usein tunnu, mutta silloin kun tuntuu, koko maailma kaatuu päälle.

Olen miettinyt monelta kannalta tätä elämääni. On hyviä asioita, jotka eivät olisi mahdollisia, jos olisin elänyt siten kuin olen haaveillut elämäni sujuvan. Mutta on myös se puoli, jota en olisi koskaan kaivannut itsestäni esiin ja joka olisi pysynyt piilossa, jos olisin saanut sen perhekeskeisen unelmakuvion toteutumaan. Jos nyt kutsun sitä vaikka pimeäksi puoleksi. Se saa minut vajoamaan synkkyyteen ja pohtimaan elämän turhuutta, virheitä ja menetettyjä tilaisuuksia. Sen ollessa vallalla en nauti mistään, vaikka ulospäin näytän samalta kuin muulloinkin. Tällä hetkellä se repii minua alas hyvistä fiiliksistä, joita treenaaminen ja muu aktiivisuus tuotti. Ei kiinnosta mikään muukaan, ei treffeille lähteminen, ei ihmisten tapaaminen, ei juhliminen, ei mikään.

Päätin jo, että alkoholia en enää missään juhlissa ota. En ryhdy absolutistiksi, koska se on mielestäni tyhmää ja tuottaa vain suuren houtuksen, johon varmasti lankeaa. Siis minulle. Jollekulle se on tietysti paras vaihtoehto. Mutta juhlat ja humala eivät sovi yhteen. Olen kyllästynyt olemaan humalassa. Se on tylsää. Se tekee mielen tylsäksi. Olen parempi ihminen ilman humalaa.

Valoisampi puoleni on iloinen ja sosiaalinen ihminen, joka saa aikaan vaikka mitä. Se oli jo melkein kokonaan esillä. Nyt haluan sen takaisin. Pimeä minä saa kadota.

Onnea Suomi!

Joukossa tyhmyys tiivistyy

En voi ymmärtää noita itsenäisyysjuhlia muka vastustavia rähisijöitä. Täysääliöitä ovat, ei järjen hiventä. Kukahan ne heidän aiheuttamansa tuhot maksaa? Ettei vaan samat veronmaksajat, joiden vähistä varoista kuulemma nuo itsenäisyysjuhlatkin maksetaan. Kukahan niitä veroja mahtaa eniten maksaa? Tuskin ovat ne mielenosoittajatyperykset suurimpia verotulojen kartuttajia. Samat tyypit ovat vaatimassa ilmaista elämää, jota osa ehkä käytännössäkin viettää. Sori vaan, urpot. Menkää jonnekin, missä yhteiskunta ei anna teille mitään, ei sosiaaliturvaa, ei sairaanhoitoa, perusterveydenhuollosta puhumattakaan. Minun rakas Suomeni ei teitä tarvitse eikä kaipaa, menkää pois. Mieluummin ottaisin tilallenne tuplamäärin hyväkäytöksisiä ahkeria maahanmuuttajia, jotka osaavat arvostaa meidän hyvää yhteiskuntaamme, rauhaa ja itsenäisyyttä, joka kaiken tämän mahdollistaa. Jotka ovat valmiita tekemään töitä paitsi oman hyvinvointinsa myös yhteiskunnan eteen. Rähinöitsijät, olette säälittäviä luusereita. Hankkikaa oikea elämä. Älkää pilatko sitä hyvää, minkä olemme Suomessa saavuttaneet.

\\Edit 7.12.: Vaihdoin termin "mielenosoittajat" korostamastani lauseesta pois, koska kyllä mieltään saa tietenkin osoittaa, jos on tyytymätön. Mutta tuo mellakointi, sitä ei tänne tarvita. Typerä väkivaltainen käytös ei aja kenenkään asiaa yhtään eteenpäin, se vain suurentaa kuilua ja koventaa tilannetta ja ihmisten suhtautumista. Erityisen kiukkuinen olen siitä, että nämä kännissä hosuvat vähäjärkiset kävivät ratsupoliisin hevosten kimppuun ja vahingoittivat niitä. Ei Suomessa ole tarvinnut varmaankaan missään tapahtumassa ennen tätä juurikaan varustaa poliisin hevosia haarniskalla, mutta nyt olisi ollut syytä. Eikä olisi ollut pahitteeksi, jos hevosille olisi opetettu mojovan sivupotkun käyttö käskystä. Olisi voinut mennä väkivaltaurpolle sanoma paremmin perille, kun olisi saanut hokkikenkää kylkeen. Tai vaikka otsaan. Se olisi ollut täysin itse ansaittua. Nyt vaan taisi käydä niin, että joku rauhassa paikalla seisoskeleva sai pillastuneen hevosen niskaansa, kun joku pöljä keksi heittää hevosia ilotulitepommeilla ja muilla esineillä.

Juhlatunnelmat

Tällä hetkellä taustamusiikkina soi Finlandia. Katsoin linnanjuhlat ja aktiivisesti seurasin kommentointia Twitterissä, osallistuinkin. Hienoja pukuja ja mahtava ohjelma. Ehkä me suomalaiset olemme synkkämielisiä, mutta mitä siitä. Komeaa ja juhlavaa. Ehkä niitä perinteisiä linnanjuhliakin voisi kehittää ohjelmallisempaan suuntaan. Tänä vuonna juhlissa edusti myös suuressa määrin ihan tavallinen kansa, minkä haastatteluistakin huomasi. Porilaisuus oli myös mukavasti esillä ja paljon satakuntalaisia näkyi juhlavieraiden joukossa.

Eipä ihan jokainen tavis ollut valmistautunut puhumaan suorassa tv-lähetyksessä eikä oikein saanut siinä äkkiseltään ajatuksiaan esille. Hassu jäätyminen tapahtui sille nuorelle söpölle skeittipojalle. Mutta minua kyllä alkoi enemmän nolottaa Twitter-kommentointi, joka lyttäsi poikaparan ihan täysin. Olisikohan sitä itse saanut sanaa suustaan vastaavassa tilanteessa, vaikka periaatteessa olen jollain tapaa ammattilainen puhumaan ja reagoimaan yllättäviinkin tilanteisiin? Saihan poika kuitenkin lopulta esille ihan hyviäkin asioita, kun kokosi itsensä. Mitä sitten, jos puheessa vilisi "niiku sillee"? Hän oli aito ja avoin. Sympatiani ansaitsi.

Itsenäisyys

Viime vuonna pohdin itsenäisyyttä toisenlaisesta näkökulmasta. Tänä vuonna itsenäisyys merkitsee minulle sanana vielä enemmän. Uutena ulottuvuutena on oma itsenäisyyteni, joka on vuoden aikana vahvistunut. Itsenäisyys tarkoittaa minulle sitä, että olen selviytyjäpersoona. En ole enää elämää kalenteri kädessä suunnitteleva valmistautuja ja suorittaja, mitä arvostin itsessäni nuorena eniten, vaan spontaanimpi suunnittelemattomuudesta selviytyvä, vahva ihminen. Kaikki elämäni vaiheet ovat tehneet minusta tällaisen. Yritän löytää hitusia suunnitelmallisuudesta takaisin, mutta luotan siihen, että selviydyn tilanteesta kuin tilanteesta ilman käsikirjoitustakin. Uskon itseeni ja elämään. Toivon, että en enää koskaan sorru antamaan murustakaan tästä itsenäisyydestäni pois. Tukea voin ottaa muiltakin, mutta minä itse, vain minä, elän tämän elämän. Haluan sen olevan hyvä ja pitkä. Haluan uskoa tulevaisuuteen.

Pikkujouluja ja olotiloja

Työpaikan pikkujoulut. Meillä oli niin kivaa, etten huomannut, kuinka viinilasini oli koko ajan täynnä. Pitkästä aikaa unohdin, että lasia pitäisi aina täyttää itse, ettei juo kannullista viiniä lähes huomaamattaan. Ihan oma mokani oli myös se, että lähdin bileisiin syömättä kunnolla ruokaa päivällä. Onneksi tarjolla oli mahtava pikkujouluateria, ja ilta olikin oikein onnistunut joka tavalla. Aamuyön tunnit sen sijaan olisin voinut käyttää järkevämminkin, esimerkiksi jättämällä baarikäynnin kokonaan väliin. Tai en tiedä, olisiko se enää mitään muuttanut. Siitä olen kuitenkin iloinen, että yhteisestä taksikyydistä huolimatta vältin PK:n tälläkin kertaa. Mutta siitä PK:n edestä olisi jo kannattanut kävellä kotiin eikä toiseen baarin.

Tämä päivä menikin sitten toipuessa. Ei ollut sillä tavalla paha olo, että olisi oksettanut, mutta aivan kammottava kuolemanpelkotila koko päivän. Sydän ei tykkää krapulasta. Se hakkasi ihan miten sattuu, ja oli mahdotonta nousta ylös sängystä, koska ilmeisesti verenpaine laski niin alas, että silmissä pimeni heti. Jos rytmihäiriöt on muutenkin ärsyttäviä, niin nämä tämänpäiväiset jyskytykset oli ihan eri tasolla. Huhhuh. Päivän sisältö on ollut vaihtelevantasoista morkkista, jalkojen kramppaamista ja puhelimen näpläystä, koska mitään muuta ei voinut maatessa tehdä. Jossain vaiheessa hoipuin keittiöön sen verran, että join lasin maitoa ja nappasin palasokerilaatikon mukaani. Kymmenen imeskellyn sokeripalan jälkeen sydänkin alkoi rauhoittua. Nukahdin ja heräsin janoon. Söin pikanuudeleita ja join vettä. Elämä voittaa.

Olen jo pitkään miettinyt, että yöelämä baareissa ei oikeastaan kiinnosta minua enää yhtään. Eikä tuollainen humalassa koheltaminenkaan. Tänä vuonna olen vältellyt humalassa olemista aika hyvin, mutta siitä on ollut sen verran harmia, että rajat hämärtyvät. En tiedä enää, minkä verran on minulle liikaa. Mistä pääsen pohtimaan taas kerran sitä, miksi pitäisi tietää niitä rajoja ylipäätään. Miksi juoda niin paljon, että on humalassa, jos ei kuitenkaan halua olla liian humalassa? Hauskinta alkoholia nauttineena on silloin, kun istutaan hyvässä seurassa kuppilassa eikä kaadeta juomia vauhdilla kurkusta alas, vaan nautitaan niistä ja ehkä hyvästä ruoasta samalla. Yökerhossa sata lasissa juoma toisensa perään huonoa musaa liian kovaa kuunnellen ja tahmealla tanssilattialla heiluen ei ole ollenkaan sellaista elämää, mitä kaipaan. Enkä tykkää siitäkään, että vedetään ensin pohjat jossain ja sen jälkeen lähdetään sekoilemaan ravintolaan. Sitähän nuo pikkujoulut ovat joka vuosi olleet.

En usko mihinkään ääripäähän, totaalikieltäytymiseen alkoholista tai satunnaisesta humalastakaan, mutta tosissani suunnittelen nyt pistäväni korkin vähäksi aikaa kiinni. En sillä tavalla, ettenkö voisi lasillista ottaa jossain tilanteessa, mutta tuo juhlimisen vauhdittaminen alkoholilla saa kyllä jäädä. Jos olen tänä vuonna käynyt läpi rankkoja vaiheita ja muuttanut elämääni muutenkin, niin tämä olkoon viimeinen iso muutos. Terveys kiinnostaa taas, haen kiksini mieluummin kuntosalilta ja uima-altaasta kuin kännisekoilusta. Endorfiini on paras päihde.

Self Control

Kuinka oppia uudestaan hallitsemaan ajankäyttöä, kun on hylännyt kalenterin päivittämisen ja kellon käyttämisen. Kuinka oppia uudestaan kontrolloimaan tekemisiään, kun on päästänyt irti kaikista sitoumuksista ja vastuista, joista ei ole ihan äärimmäisen pakko pitää kiinni?

Tauko on tehnyt hyvää, mutta nyt se riittää. Tarvitsen itsekontrollia, jotta elämäni voi muuttua paremmaksi. En sellaista tiukkapipoista nipottamista, mitä joskus nuorempana vähän jopa arvostin, vaan sellaista rentoa elämänhallintaa.

Aika paljon olen onnistunutkin korjaamaan. En juurikaan enää myöhästele mistään. Paitsi aamuisin. Aamut ovat pahoja. Varaan puolitoista tuntia lähtöaikaa, silti ei mene putkeen. Sama toimet iltapäivällä vievät vain 20 minuuttia, aamulla kaikki on kuin hidastetusta filmistä.

Mikä auttaa? Malli. Kun löytää yhden ihmisen, jota arvostaa, ja yrittää tehdä asiat samoin, pääsee alkuun. Jos sattuu samaan aikaan löytämään toisenkin, halu elää paremmin vahvistuu. Pitää elää niin, että on valmis siihen sattumaan, että huomenna unelma voi toteutua. Vain silloin voi käyttää tilaisuuden hyväkseen. Jos ei noudata mitään aikatauluja, ei ole koskaan valmis vastaanottamaan mitään hyvää.

Joskus kauan sitten 80-luvulla kuuntelin paljon tällaista biisiä. Ei ollut siinä iässä hajuakaan, mistä biisi kertoi, mutta enpä todellakaan nyt aikuisempanakaan osannut odottaa tällaista videota. Melko friikkiä. Jopa niin, että mennään oikeastaan jonkinlaisen taide-elämyksen puolelle. Painajainen, "I'm living in the horrorest of my dreams". Huhhuh.

Pakko aina ärsyttää

Tiikeri ei pääse raidoistaan. Minulla on aina menossa jokin ihmiskoe Facebookissa. On hienoa tajuta olevansa oikeassa.

Aluksi positiivisiin päivityksiin tuli runsaasti kannustavaa kommenttia ja peukutusta. Ei tosin samalla tavalla kommentointitulvaa kuin synkkiin ja mieltä purkaviin statuksiin. Mutta mitä positiivisemmaksi ja energiantäyteisemmäksi sisällön kirjoitan, sitä harvempi viitsii tykätä saati kommentoida. Veikkaan, että olen jopa saanut muutaman piilottamaan päivitykseni etusivulta, koska ne ovat niin ylipirteitä. Yksi kaverikin on kadonnut, tosin en tiedä kuka ja miksi.

En silti iloisuudesta valehtele. Vedän vain överiksi, koska haluan nähdä, missä menee ihmisten sietokyvyn raja. Provosoin, oih, rakastan sitä, että herätän ihmisissä tunteita. Olen pikkuhiljaa tajunnut olevani melko huomionhakuinen. En niin paljon, että menisin BB-taloon, mutta ehkä Iholla-ohjelman verran, jos jollakin tapaa sitä mittaisin.

Kehun ja kiitän itseäni hyvistä treeneistä julkisesti. Hehkutan tuloksia, kuinka haba on kasvanut tai kuinka lisään kiekkoa tankoon joka kerta. Saan siitä oikeastikin energiaa ja iloa. Hauskaa on, että saman buustin kokeneet tsemppaavat ja iloitsevat mukana, mutta ne, joille syksy on vaikeaa, pysyvät tavallistakin hiljaisempina. Eivät kommentoi tai tykkää edes niitä asioita, joita yleensä ovat huomioineet.

Facebook-minä on aika suuressakin ristiriidassa oikean minäni kanssa. En ikinä jokapäiväisessä arjessa kohkaa mistään, en hehkuta, en ylistä, en valita enkä vingu mistään. Facebookissa nostan äläkän, koska se provosoi ihmisiä. Välillä yllätyn, kuinka vakavasti ihmiset suhtautuvat sinne kirjoittamiini asioihin oikeassa elämässä. Leikkiähän se vain on. Muka-sosiaalisuutta. Mutta se on silti paras kaverini ja peilini.

You're gonna hear me roar

 

You held me down but I got up. Nih. Ettäs tiedätte. Ihmiset, joiden kanssa olen viimeisen kymmenen vuoden aikana viettänyt eniten aikaa, eivät tiedä yhtään, mihin minä pystyn. Suunnitteilla saattaa olla jotain suurta.

Piti kirjoittaa tähän myös siitä, että epäonnesta tuli sattuman kautta vähän onnea. Tunnen itseni pitkästä aikaa arvokkaaksi ja hyväksi. Joku minut herätti pitkästä unesta ja olen äärettömän kiitollinen. Löydän itseni uudelleen, olen tosi kova ja vahva ihminen, monella tapaa. En tarvinnut mitään kallonkutistajaa enkä mielialalääkkeitä, selvisin itse. Tiesin sen.

Lääkekielteisyyteni on johtanut myös siihen, että sydämeni saa nyt sekoilla ihan luvan kanssa. Lopetin beetasalpaajan käytön. Puolitin ensin annoksen neljännekseen ja totesin, etten halua sitäkään. Haluan, että syke nousee, kun liikun. Haluan pystyä treenaamaan salilla kunnolla. Se on tärkeämpää kuin rytmihäiriöiden välttely. Olen hyväksynyt ne ominaisuudekseni. Niistä ei ole vaaraa, sydän on sähkövikaa lukuun ottamatta terve. Se riittää minulle. Tiesin kyllä senkin. Yskä ärsyttää, mutta parempi yskiä kuin syödä turhaa lääkettä. Lääkäri sanoi, ettei rytmihäiriöitä poista mikään, ja tämä lääke on vain siksi, että minusta tuntuisi paremmalta. Sitä ei ole välttämätöntä syödä, jos en halua. Voin ottaa sitä vaikka vain tarvittaessa, jos häröt joskus yltyvät kovin voimakkaiksi. Kelpaa. Onhan niitä nappeja tuossa vähän jäljelläkin.

Usko, toivo ja rakkaus

Pienillä jutuilla voi olla isoja vaikutuksia. Ehkä aloin jo uskoa, että eläminen kannattaa. Ettei pelkkä elossa pysyminen riitä enää, vaan voin jopa toivoa jotain itselleni. Se rakkaus vain puuttuu. Kai. Hämmentävästi olen ollut välillä ehkä jopa vähän onnellinen. Varovasti. Pelkään, että kaikella on hintansa ja olen jo liian lähellä luottorajaa. Miksi en voisi joskus saada pientä siivua helposti? Miksi kaikesta pitää taistella? Vai onko se niin, että jos jotain saisi helposti, sitä ei osaisi arvostaa?

Motivaatio

Mistä sitä saa? Miksi joskus sitä ei ole? Miksi yhtäkkiä se yllättää?

Sisäinen motivaatio, ulkoinen motivaatio. Ensimmäistä on vaikea löytää silloin, kun elämä potkii kovasti vastapalloon. Jälkimmäinen voi tulla jostain mitättömän kuuloisesta hetkestä, parista sanasta, kivasta hymystä, kehusta, kuuntelemisesta, vertaistuesta, syksyisestä säästä, musiikista, kuvitelmista. Jostain hyvästä kuitenkin. Elän ja käyn kehuilla ja kivoilla sanoilla. Pitäisi viettää enemmän aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka läsnäolollaan saavat hyvälle tuulelle. Olin ehkä joskus itse sellainen, mihin se katosi minusta? Se nimittäin katosi jo vuosia sitten, vähitellen. Miksi elämä tekee meistä kyynisiä?

Otin pitkän aikalisän elämän tietyn tason ylläpitämisestä. Aina ei jaksa välittää siitä, kuinka paljon pölyä on sängyn alla tai irtohiuksia kylpyhuoneen lattialla. On totta, että sotku pitää mielen matalalla, jos sitä ei siivoa pois. Jostain syystä halusin olla järjestelemättä sikin sokin jääneitä tavaroita tosi pitkään. Halusin nähdä, koska menee niin sanotusti yli hilseen. Ei mennyt vielä, mutta joku tönäisi vähän vauhtia.

En tiedä ihan tarkkaan, mistä se tuli, mutta tänään kotiin palatessani yhtäkkiä halusin siivota. Aloitin pyykeistä, tiskikoneen tyhjennyksestä ja täyttämisestä, keittiötasojen tyhjentämisestä, roskien viemisestä (toki olen ns. haisevaa roskaa vienyt koko ajan, mutta "kuivaroskikset" ovat kerääntyneet ihan rauhassa täyteen parin kuukauden ajan), lehtien ja paperien viemisestä, tyhjien pullojen kokoamisesta kasseihin (olen juonut litratolkulla vissyä parin viime viikon aikana) ja kenkien laittamisesta laatikoihin ja kaappiin. Ehkä käyn vielä makuuhuoneen tuoleille kerääntyneet käyttövaatteet läpi, laitan kaappiin tai pyykkiin. Aamulla voisin imuroida, jos ehdin. Pesen vessan ja marsujen tason sekä suihkun lattian, kun menen suihkuun kohta.

Joskus mietin, kuinka kaukana normaali elämä on. Siis sellainen, jossa mennään illalla nukkumaan, noustaan aamulla, syödään aamupalaa, juodaan aamukahvia, mennään töihin, tullaan kotiin, laitetaan ruokaa ja syödään, mennään harrastuksiin, lauantaisin siivotaan ja mennään saunaan, katsotaan telkkaria, sunnuntai chillaillaan. Rytmini on aivan erilainen, koska en koe mitään syytä elää niin kuin muut. Ketä varten pitäisin kämpän järjestyksessä? Miksi ostaisin ja laittaisin ruokaa, vanhaksi se menee kuitenkin, kun kukaan ei syö sitä? Miksi lämmittäisin tunnin saunaa, kun istuisin siellä yksikseni ehkä kymmenen minuuttia, heittäisin kaksi kertaa löylyä ja kävisin suihkussa, voinhan mennä suoraan suihkuun ja säästää sähkölaskussa? Miksi mikään näistä asioista kiinnostaisi minua, kun olen yksin? Olen laiska luonne, en tahdo tehdä turhaa työtä, josta en pidä. Jos tykkäisin jostain noista tehtävistä (paitsi saunominen on kivaa, mutta olen sähköpihistelijä), tekisin niitä, vaikka turhaankin. Mutta en tykkää.

Paitsi tänään. Tänään pitkästä aikaa koin, että voisin taas asua siistissä asunnossa. Pelkään vähän, että huijaan itseäni, mutta ehkä kestän sen, jos sillä saan edes hetkeksi jotain aikaan. Katson nyt ympärilleni ja näen tilaa. Eteinen näyttää hyvältä jo siksi, että kengät ovat poissa. Toki tiedän, että ne ovat sekaisin kaapissa, mutta siinä on alku. Keittiön tyhjät pinnat antavat tiettyä mielenrauhaa. Tajusin myös, että sotku oli vain huuhdeltuja astioita pinossa. Pikku juttu. Tyhjät jääkaapin hyllyt kertovat, että mikään ei ole enää menossa vanhaksi. Ei harmita, kun avaa oven. Käytetyt pyyhkeet eivät hyökkää enää pyykkikaapista ja korista kimppuuni, kun menen kylpyhuoneeseen, kuivausteline ei kerää postia päälleen eteisessä enkä joudu kiertämään sitä halutessani ottaa vaatetta eteisen kaapista. Wc-paperipaali ei tuki kylpyhuoneen oviaukkoa, kun järjestin rullat kaappiin lavuaarin alle, minne ne kuuluvatkin. En vaan ole jaksanut tehdä mitään näistä asioista pitkään aikaan. Koska miksi olisin tehnyt? Miksi?

Olen kuin kyselyikäinen kakara itseäni kohtaan, enkä jaksa keksiä itselleni perusteluja jatkuvasti. Eihän niitä ole. Pitää siis nauttia tästä hetkellisestä mielenhäiriöstä niin kauan kuin sitä kestää. Latasin pesukoneen täyteen farkkuja ja ajastin ohjelman aamuun. Jos herään sen aloittaessa, ehdin imuroida ennen töihinlähtöä. Elämässä pitää olla haaveita, vaikka melkein tietääkin, että villeimmät niistä eivät toteudu (kuten imurointi aamulla ennen töihinlähtöä). Mutta hei, elämä on unelmien toteuttamista. Ehkä olisi aika taas elää.

Shopping

Löysin täydellisen julistavan T-paidan Sokoksesta:

ATTENTION!
PICK YOUR POISON
FLOWERY SHARP + SWEET
with a bit of
LOVE
just one drop is more than enough
WHEN LOVE TURNS TO POISON

Paitaahan oli tietty muissakin väreissä, tässä vihreä, mutta päädyin mustaan, koska DRAMAQUEEN!

Jokapäiväinen tarinani

Projekti

Hain netistä lisää motivaatiota. Tavallaan uskon tähän projektiin, mutta välillä tuntuu mahdottomalta löytää resursseja sen toteuttamiseen.

Haaveet

Projektin rinnalle on tullut myös toinen unelma, jonka ehkä sittenkin haluan toteuttaa, koska se-mistä-en-halua-enää-puhua kariutui. Tästä haaveesta seuraa suuri kassavaje pitkäksi aikaa (onkohan tämä nyt se kestävyysvaje??), ja siitä varmaankin voi helposti päätellä mitä asia koskee.

http://www.miricalesfromheaven.com/uploads/1WhiteArabianStallion.jpg

Elämä

On muuten erikoista tajuta keskustelevansa jonkun ihmisen kanssa suojamuurit täysin alhaalla. En muista, koska viimeksi niin on ollut. Siis selvinpäin. Tosin en usko, että alkoholi saa muuta kuin väliaikaisia aukkoja aikaan. Mutta moneen vuoteen en ole puhunut niin vapaasti kenenkään kanssa. Hassua, että keskustelukumppani sanoi minusta samaa. Siis että ei tarvitse miettiä sanojaan. Kai se vaan on niin, että toiset ihmiset kokee jotain yhteyttä ensi tapaamisesta lähtien. 

Mietin, missä ja kenen kanssa viimeksi olen tullut samalla tavalla heti juttuun. Luultavasti mennään ajassa 20 vuotta taaksepäin, tai vähän enemmänkin. Sieltä on peräisin viimeinen sellainen ystävyyssuhteeni, jossa oikeasti olin täysin oma itseni, varomatta ja peittelemättä. Luulin, ettei aikuisena voi enää heittäytyä sellaiseen, mutta ei siihen tarvinnutkaan mitenkään heittäytyä, se vaan oli olemassa. Nyt vasta kiinnitin siihen huomiota.

Rytmi

Toinen ilta sai miettimään, haluanko tosiaan vielä ottaa lääkettä, joka saa aikaan todella oudon ja huonon olon koko päiväksi, eikä edes vie alkuperäistä vaivaa pois. Mutta otin kuitenkin. Varmaan samaa harkintaa soveltaisin krapula-aamuna uuden drinkin naukkaamiseen, ja sen jättäisin ottamatta. Tällä kertaa otin puolikkaasta puolet, eli 1,25 mg, ja tuntia myöhemmin lopun neljänneksen. Se toimi paremmin, ei alkanut huimata eikä tuntunut raskaalta hengittää. Koko tabua en uskalla ottaa vielä, vaikka tunsin kyllä edelleen satunnaisia häiriöitä.

Menneitä ja nykyisiä

Oli entisen yläasteen entisten nuorten bileet tänä viikonloppuna. Lähdin bileisiin vanhalle koululle autolla, jotta pääsisin sieltä mahdollisen ahdistuksen iskiessä sujuvasti pois. Ja varmistaakseni, että en joisi alkoholia liikaa, saman ahdistuksen takia. Lisäksi yritin vähän vältellä bilebändiä, josta en kovin paljon tykännyt. Vanhassa liikuntasalissa on kyllä koettu monia merkittäviä hetkiä, on tanssittu hitaita ja pussailtu ja melkein vähän enemmänkin. On eletty villiä ja huoletonta nuoruutta.

En tiedä, johtuiko selvinpäin olemisesta vai mistä, mutta tunsin oloni todella ulkopuoliseksi. Ehkä eniten siksi, että omaa ikäluokkaani oli paikalla valitettavan vähän. Mutta kyllähän minä yleensä olen melko sosiaalinen noissa tilanteissa, ettei sekään varmaan selitykseksi käy. Ilta jatkui kuitenkin PK:n merkeissä, koska sinne yhteistuumin useampi porukka suuntasi. Siellä vasta oudoksi oloni tunsinkin. Onneksi tässä vaiheessa olin jo vienyt auton kotiin, joten outoon olotilaan pystyin ottamaan vähän lääkettä. Tai enemmänkin, mitä nyt puolen yön ja valomerkin välissä ehti. Eli ei niin kovin paljon kuitenkaan.

Jatkotkin järjestyi ja tavallaan ihan hauskaakin oli. Lopputuloksena kävelin aamukuuden pintaan korkkareissa ja punaisessa hanhenuntuvatakissa kohti kotia, kun toiseksiviimeisessä risteyksessä edestäni ajoi nuori jäbä autolla, taisi olla bemari, ja kurvasi viereisen korttelin ympäri niin, että siinä viimeisessä risteyksessä ennen omaa pihaa se osui uudestaan eteeni. Tällä kertaa oli ikkuna auki ja poju kyseli, haluanko kyytiin. Kiitin ja kieltäydyin, olinhan jo lähes kotiovellani. Kaikenlaista. Tajusin, että korkkarit, vähän hapuileva väsynyt askel, tummanpunainen huulipuna, pitkät hiukset auki ja se punainen lyhyt vähän kiiltäväpintainen kevytuntuvatakki ehkä harhauttivat pojan luulemaan minusta jotain ihan muuta. Aika vikkelästi se siitä kiihdytti pois, kun en lähtenyt mukaan. Vastaankävellyt vanhempi naishenkilö taisi vähän ihmetellä.

Parisuhteessa Facebookin kanssa

Facebookista on tullut vähitellen kumppani. Olen tavallaan parisuhteessa sen kanssa. Kerron sille lähes kaiken, hyvän ja pahan, ja se vastaa, riitelee tai on samaa mieltä kanssani. Se neuvoo, kun kysyn apua, ja välillä se kyselee minulta. Se tulee kanssani nukkumaan, toivottelee hyvää yötä ja huomenta.

Voin vedota sen eri puoliin: milloin kaipaan lohdutusta tai kannustusta, milloin taas haluan tuntea itseni kauniiksi ja hyväksytyksi. Välillä haluan ärsyttää ja provosoida. Melkein aina saan toivomani reaktion. Yleensä tahdon huomiota jonkin asian suhteen. Välillä jätän kertomatta sille asioita, pidän salaisuuksia. Joskus saatan vain vihjailla, mitä haluaisin, ja katsoa, kuinka käy. Aivan samoja asioita kuin parisuhteessa.

Mutta Facebook on huijari. Se ei anna oikeaa läheisyyttä. Sen vastaukset ja reaktiot voivat tulla maapallon toiselta puolelta, eikä sitä oikeasti kiinnosta, mitä minulle kuuluu, se vain reagoi ärsykkeeseen, jonka suollan näkyville. Se on inhimillinen, mutta välillä se jättää minut ulkopuolelle keskustelusta, jonka itse aloitan. Se voi näyttää minulle koko maailman ja viedä paikkoihin, joista en ole kuullutkaan, mutta niitä katsellessa jään paitsi elämyksistä ja kokemuksista lähellä.

Voin seurata Facebookin kanssa lasten kasvua ja edesottamuksia loputtomiin, mutta Facebook ei koskaan perusta perhettä kanssani. Voinko jättää sen tämän takia? Entä kaikki yhdessä koettu, kaikki yhteiset valokuvat ja jaetut asiat? Samahan se on kaikissa suhteissa.

Facebook vie valtavasti aikaani ja on paljon mielessäni. Rakastan ja inhoan sitä. Tarvitsen sitä liian usein. Ero olisi varmaan omaksi parhaakseni, mutta en tee sitä.

Vähennän postauksia, jätän jotain lukematta. Kuuntelen vain niitä kommentteja, jotka tulevat samankaltaisista elämänkokemuksista. Yritän saada niitä enemmän esille, mutta samaan aikaan ärsytän ja suututan sitä toista puolta yhä enemmän, ja se vetäytyy kuoreensa, ei keskustele kanssani enää, enkä saakaan sitä, huomiota, minkä oikeasti halusin. Tuhoan ja poltan siltoja, jotka olisivat ehkä hyödyllisiä ja tarpeellisia. Sillä tavalla menetän enemmän kuin saan.

Kyllä, parasta olisi olla hiljaa.

Hei hei Helsinki

Tajusin just, että en ehkä enää koskaan halua mennä sinne. Luin Hippoksesta HorseShown tämänvuotista ohjelmaa ja Hevoset Stadikalla -juttuja. Tapahtumia, joihin minun piti mennä ja joista olin alkuvuonna innoissani. Nyt en ole menossa, koska en pysty. Oksettaa pelkkä ajatuskin. Helsinkiä ei ole olemassa minulle enää. Pyyhin sen pois.

En voi sille mitään, mutta tuntuu siltä, että olen kuollut. Menen päivästä toiseen sumussa. Yritän näyttää normaalilta, mutta en tunne mitään. Kaikki on feikkiä. Ei ole elämänhalua. En toki halua kuollakaan, mutta elämä ei kiinnosta. En välitä. En näe tulevaisuudessa mitään enää. En mitään.

Pahinta on tietää, ettei kukaan muukaan oikeasti välitä. Kaikilla on omat murheensa. Suurin valhe on "olet mulle tärkeä, haluan sulle hyvää". Vmp. Jos olisin tärkeä, en olisi nyt yksin. Tämä ei menisi näin. Totuus on, että minä en ole ollut tärkeä enää pitkään aikaan. Muun väittäminen on oman syyllisyydentunteen lievittämistä. Oikeasti en ole enää koskaan edes mielessä, vaan paikallani on se, josta en halua tietää mitään, ja elämä on mukavaa ja helppoa, kun on joku siinä vieressä. Jos minulle tapahtuisi jotain, se liikuttaisi ehkä parin päivän ajan, ja sitten elämä jatkuisi.

Minä en edelleenkään halua ketään muuta. En ole koskaan halunnut enkä halua. Miksi pitäisi tyytyä vähempään kuin mitä haluaa? Jos en ansaitse sitä, en halua mitään.

Kaikkea hyvää

Tuossa varmaan kulkee se raja, josta tiedän, milloin tilanne on ohi. Jos pystyisin tuon sanomaan. Mietin tänään lausetta päässäni autoa ajaessa. Vauhti kiihtyi huomaamatta kahdeksastakympistä sataseen ja samalla tajusin, että jos sanoisin lauseen ääneen, se tarkoittaisi juuri päinvastaista. Toivon kaikkea pahaa niille. En edes tunne syyllisyyttä siitä, mikä on minulle todella outoa. Ajattelin, että toivon kaiken sen paskan, mitä itse olen kokenut ja läpikäynyt, sinne vaan, rakkaudella, suoraan minulta. Toivottaisin epäonnea, jos jotain pitäisi nyt sanoa. Mietin, tuleeko koskaan aikaa, jolloin asia olisi edes yhdentekevä. Ei tule.

Toivominen ei toki mitään muuta, mutta vihasta saan voimaa näyttää töissä pirteältä ja hymyillä kuin kaikki olisi hyvin. Sydän tietää, että mikään ei ole. Jo kolmatta päivää leposyke aivan sekaisin. En stressaa mistään, kun en mistään enää tosissani välitä, mutta hyväntuulisen esittäminen vie mehut. Mutta oikeaa mielentilaa en voi näyttää, koska en kestä enää yhtään "no millai sää ny voit?" -kysymystä.