Näytetään tekstit, joissa on tunniste tunteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tunteet. Näytä kaikki tekstit

tiistai 26. marraskuuta 2013

Self Control

Kuinka oppia uudestaan hallitsemaan ajankäyttöä, kun on hylännyt kalenterin päivittämisen ja kellon käyttämisen. Kuinka oppia uudestaan kontrolloimaan tekemisiään, kun on päästänyt irti kaikista sitoumuksista ja vastuista, joista ei ole ihan äärimmäisen pakko pitää kiinni?

Tauko on tehnyt hyvää, mutta nyt se riittää. Tarvitsen itsekontrollia, jotta elämäni voi muuttua paremmaksi. En sellaista tiukkapipoista nipottamista, mitä joskus nuorempana vähän jopa arvostin, vaan sellaista rentoa elämänhallintaa.

Aika paljon olen onnistunutkin korjaamaan. En juurikaan enää myöhästele mistään. Paitsi aamuisin. Aamut ovat pahoja. Varaan puolitoista tuntia lähtöaikaa, silti ei mene putkeen. Sama toimet iltapäivällä vievät vain 20 minuuttia, aamulla kaikki on kuin hidastetusta filmistä.

Mikä auttaa? Malli. Kun löytää yhden ihmisen, jota arvostaa, ja yrittää tehdä asiat samoin, pääsee alkuun. Jos sattuu samaan aikaan löytämään toisenkin, halu elää paremmin vahvistuu. Pitää elää niin, että on valmis siihen sattumaan, että huomenna unelma voi toteutua. Vain silloin voi käyttää tilaisuuden hyväkseen. Jos ei noudata mitään aikatauluja, ei ole koskaan valmis vastaanottamaan mitään hyvää.


Joskus kauan sitten 80-luvulla kuuntelin paljon tällaista biisiä. Ei ollut siinä iässä hajuakaan, mistä biisi kertoi, mutta enpä todellakaan nyt aikuisempanakaan osannut odottaa tällaista videota. Melko friikkiä. Jopa niin, että mennään oikeastaan jonkinlaisen taide-elämyksen puolelle. Painajainen, "I'm living in the horrorest of my dreams". Huhhuh.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Mopoautoefekti



Subbarista nuppi kaakkoon. Hyvin pärrää pienemmälläkin volyymilla pikkuisessa autossa.

Takana hauska mutta rankka loppuviikko. Monta illanviettoa peräkkäin. Olin oikeasti iloinen ja hyvällä tuulella monta päivää. Tiedän kyllä syyn siihen ihan hyvin, mutta kävikin ilmi, että se onkin tapa, jolla en saisi piristää itseäni. Koska se näyttää muiden silmissä pahalta. Great. Mihin voi aina vedota, että varmimmin saa tämän likan fiilikset alas. Syyllisyyteen.

Tällä kertaa päätin, että v*tut se muille kuuluu. Kukaan muu ei ihan oikeasti voi tietää, mistä on kyse. Voisin väittää jotain ja tehdä toisin. Tai toisinpäin. Enkä ole tilivelvollinen. Olen vapaa tekemään, mitä haluan. Jos joku sitä murehtii, niin aivan vapaasti keskenään. Minä en välitä. Päätin, etten loukkaannu. Koska mistä sitä ikinä tosiaan tietää, mihin minä pystyn.

Kävin muuten kuitenkin tarkistamassa nettideittipalstalla tilanteen tekemieni oharien jälkeen. Tuli paha mieli kaverin puolesta ja poistin koko profiilini. En ole valmis. En jaksa tutustumisvaiheen läpikäyntiä nyt. En tiedä, jaksanko koskaan. Olen deittailumaailmassa autisti, en ymmärrä, mitkä asiat ovat ok missäkin kohtaa. 

Ensin sain turpaani, kun en halunnut heti paljastaa kaikkia mieltymyksiäni. Toisessa tilanteessa onnistuin tekemään jotain, mikä ilmeisesti järkytti muita. Eikä siinä ollut edes kyse mistään deitistä. Heh. Ehkä vähän huono päätös, mutta se nyt sattui menemään niin. Sain haasteen, tartuin siihen. Harvoja yllytyshulluushetkiä elämässäni. Luultavasti se kuitenkin kuvastaa sitä, kuinka itsekeskeisesti ajattelen. Halusin vaan tietää, pystynkö siihen vielä. Ei tullut ollenkaan mieleen, että asia voisi koskea joitakuita muitakin ihmisiä. Tosin, miksi olisin sellaista miettinyt? Ehkä minussa tosiaan on vähän autistisia piirteitä, kun en ymmärrä, miksi toinen tilanne on lähes tabu mutta toinen vastaava kannustuksen arvoinen.

Olen edelleen sitä mieltä, että hyvin harvoja asioita tässä maailmassa tehdään niin, ettei se edes välillisesti liity seksiin. Se on loputon kissa-hiiri -leikki, jokainen etsii paria, on jonkun kanssa, eroaa jostakusta, tyytyy johonkin, odottaa jotain tai jotakuta, vetää puoleensa tai työntää pois. Haluaa tai ei halua. Parisuhde on sopimus tahtoa kaikista vaihtelevista tunteista ja tilanteista huolimatta. Jotkut menevät lupauksen vahvistamiseksi naimisiinkin. Mutta mitä tehdään, kun tahto ei riitäkään? Tai toinen ei tahtonutkaan samaa? Rikotaan lupaukset. Sellaista se on nykymaailmassa. Minä taidan olla sen pari sukupolvea jäljessä, koska minulla olisi ollut tahtoa käydä läpi ties minkä harmaan kallion sen yhden parisuhteen pitääkseni, mutta no, tämä nykymaailma veti maton jalkojen alta. Nyt alan sopeutua. Ja aion olla siinä hyvä.

Yhtä ketterä ja nopea liikkeissäni kuin mopoauto kaupunkiliikenteessä. Valitettavasti se mopoauto joitakuita aina ärsyttää, vaikka etenisi kuinka hyvin.

Ai niin, googlasin taannoin jotain ja sain aikaan runon, jonka lähetin ja joka julkaistiin GooglePoeticsissa tänään:


Tuntui aika osuvalta silloin. Miksei vieläkin.

torstai 19. syyskuuta 2013

Getting used to

Mitä tapahtuu, mitä teen, minne meen. Aivan järjetön väsymys. En tiedä, onko se lääkitys vai mikä, mutta olen koko ajan nukahtamaisillani. Ajatus tuntuu toimivan normaalia hitaammin. Hetkittäin epäilen jopa puheeni sammaltavan. Toivottavasti kukaan ei kuvittele minun hilluvan humalassa kuitenkaan. Olotila on vähän samanlainen kuin kovassa kuumeessa, ilman sitä kuumetta.

Jotakin muutakin outoa on meneillään minun elämässäni. Etsin jotain, löydän jotain, kadotan jotain, annan jotain pois. Luotan johonkin. Huomaan ihmisiä, joita en ole huomannut ennen. Säälin ihmisiä, joiden elämää pidin ennen tavoiteltavana. Jäädytän tunteita, rakennan suojamuuria ja näköestettä menneisyyden suuntaan. Olen päättänyt olla pitämättä yhteyttä itse. Helvetin vaikea pitää siitä kiinni. Ikävä on välillä niin kova. Mutta en halua tietää enää, mitä tapahtuu. Toivottavasti kukaan ei kerro minulle. Taidan piilottaa sieltä suunnasta tulevat Facebook-päivitykset itseltäni. Tiedän, että heikkona hetkenä menen ne katsomaan, mutta ainakin silloin voin itse valita, milloin näen huonoimmat uutiset. Niitähän on tulossa. Tunnen sen.

Mietin pakoa syyslomaksi maapallon toiselle puolelle. Jonnekin niin hienoon paikkaan, että unohdan kaiken siksi aikaa. New Yorkiin? Jos heti otan selvää, mitä maksaa. Kuka lähtisi seuraksi, ex tempore?
Tahdon tuonne.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Sattumia

Ei ole mitään hyötyä jäädä kotiin synkistelemään. Joskus täytyy tehdä niin, mutta sieltä pitää jonkin ajan kuluttua lähteä liikkeelle. Vaikka olisi synkkä olo edelleen. Niin olen tehnyt koko kesän. Olen hyvä unohtamaan vähäksi aikaa p*skan fiiliksen, kun joku vaan viihdyttää mua.

Kjerag
Siksi lähdin Norjaan. Jo pelkästään se, että tapaa ihmisiä, joiden kanssa ei ole ollut ennen tekemisissä ja puhuu vierasta kieltä, painaa synkkyyden piiloon. Hassuinta oli tavata mies, joka 5 minuutin juttelun jälkeen oli ihmeellisen kiinnostunut minusta. Vaikka ensi näkemällä minulla oli tukka mp-kypärän jäljiltä liiskassa, päällä michelinukko-ajopuku, naamassa kypärähupun saumojen raidat, ei meikin häivää. Kun vaan juttelin sille ja nauroin porukan jutuille. Olin vaan minä, sellainen kuin olen, kun mikään ei paina mieltä enkä yritä mitään. Ja se olisi kelvannut sille. Jopa kiinnostanut sitä, aika paljonkin ilmeisesti.

Viihdykkeen vuoksi lähdin myös Ruisrockiin, vaikka en saanut sinne kaveria. Siellä ei ollut ihan yhtä helppoa jutella ihmisten kanssa (hei suomalaiset, mikä siinä on niin vaikeeta?), mutta kuitenkin yksinkin olin hetken aikaa vapaa murheista, kun kuuntelin vanhoja ja tulevia suosikkibändejäni.

Him Ruisrockissa

Viihtymistä hain myös mökiltä ja Yyteristä. Tosin ei ollut ihan yksi eikä kaksi kertaa, kun Yyterissä ei ollut ketään kaveria ja makasin dyynien välissä selälläni hiekalla niin, että kyyneleet valui aurinkolasien alta korviin. Se oli tarpeellista märehdintää ja sain hienon rusketuksen bonuksena. Olisi kai kotonakin voinut itkeä, mutta auringolla, kuumalla hiekalla, suolaisella merivedellä ja lokkien kirkunalla on parantavampi vaikutus.

Juhannusaaton aatto
Jazz-sadevarustautuminen
Jazzit ei olleet tänä vuonna sitä riemua ja biletystä, mitä aiemmin. Mutta hauskoja hetkiä sieltäkin löytyi. Vaikka olinkin pari päivää kuumeessa. Luulen, että se kuume nousi siksi, että viikko sisälsi ne hyvästit, mitä olin kaivannut. Ja yllätyselementin, joka näin jälkikäteen ajatellen oli niin tyypillinen tilanne, että oli vain odotettavissa, että muutenkin raskaiden asioiden ohella piti vielä kestää sekin. Koska sellaisia asioita opin vuosien kuluessa käsittelemään ja lakaisemaan mustasukkaisuuden tunteita pois. Mustasukkaisuus olisi pitänyt sanoa ääneen, koska eihän kukaan tahallaan halua toista satuttaa. Mutta en koskaan sanonut, sillä en halunnut huolestuttaa tai vaivata omilla tunteillani. Halusin olla helppo ja täydellinen, en herkkä ja tunteellinen. Mutta takaisin aiheeseen, Jazzien päätösbileissä olin tanssimassa pöydällä ystävien kanssa niin kuin olin päättänyt jo aiemmin. Sinne lähteminen kesti kauemmin kuin muilla, mutta puristin kaiken sisuni siihen, että menen mukaan.
Maj Karma Karmarockissa

Karmarock ja Porispere olivat kesän parhaat festarit. Varsinkin Porisperen lauantaissa oli jotain todella mahtavaa. Festariheiloja ei ollut eikä tullut, en kaivannutkaan, mutta siellä vaan oli niin kivaa, että maanantai sen jälkeen tuntui maailmanlopulta. Työpäivät lähestyivät vauhdilla enkä kokenut mitään kiinnostusta töihinmenoon. Ajattelin, että pitäisi kertoa työkavereille kesäkuulumisia ja kiinnostua toisten kuulumisista ja suunnitella työasioita muutenkin. Perjantain veso olikin kaikkea muuta. Suunnittelun sijaan uusi rehtori vakuutti minut ja toivottavasti muutkin siitä, että kaikki on hallinnassa. Iltapäivän luennoitsija Sirkka Mertala puhui juuri ne asiat, joita olen aina pitänyt oman elämäni perustana. Melkein liiankin osuvasti. Lisäksi käytiin parin vanhan ja yhden uuden työkaverin kanssa illalla oluella, eikä se ollutkaan raskasta.

Solastranden Norjassa.
Kypäränalusliiskatukka.
Päinvastoin. Niinkin turhamainen asia kuin se, että useampi työkaveri kehui päälläni ollutta mekkoa ja huulipunaani ja hiuksiani, sai minut tuntemaan itseni vähän paremmaksi ihmiseksi. Tuli sellainen tunne, että nämä ihmiset ehkä sittenkin haluavat, että olen tuolla töissä. Että ehkä sittenkin sovin sinne. Pieni asia, joka sai minut uskomaan, että ehkä pystynkin siihen. Mistä se itsetunto rakentuu, koska tunnen kyllä itseni älyttömän hyvin, heikkouteni ja vahvuuteni, mutta silti en ole vahva ilman sitä, että joku muukin sanoo, olet hyvä tässä, olet kaunis noin. Siksi sen Norjassa tapaamani miehen huomio pelasti tämän kesän. Joku halusi tutustua minuun, joku sanoi, että näytän hyvältä, joku piti minua rohkeana jne. En voi tietää, kuinka tosissaan, mutta pointti onkin se, että tuollaisia asioita pitäisi kuulla useammin. Niitä pitäisi myös osata sanoa takaisin.


Aloitin tänään. Kehuin työkaverin lehtihaastattelua, koska se oli oikeasti hyvä juttu. Linkittäisin tähän, jos se olisi netissä jo.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

+1

Kävinpä sitten Norjassa, Bergenissä, mp:llä. 3015,5km. Siitä onkin oma blogi.

Nyt taas ahdistaa olla kotona, seinät kaatuu päälle ja omat ajatukset on huonoin mahdollinen seura, ne kiduttaa mua. Norjan mutkatiet ja mahtavat maisemat täytti mielen niin, että enimmäkseen unohdin kaikki murheet, mutta eilinen sateinen moottoritierutistus halki Ruotsin ja tämän aamun viimeiset 130km, sateessa nekin, palautti minut taas siihen todellisuuteen, mitä lähdin pakoon.

Tarvitsen jotain muuta ajateltavaa. Mitä se voisi olla.

maanantai 27. toukokuuta 2013

One true love

Olen saanut paljon neuvoja ja ohjeita viime päivinä. Valitettavasti olen vaan niin jääräpäinen, etten kuuntele niitä. Yli pääseminen, eteenpäin meneminen. Varmaan joillekuille ovat oikeasti vaihtoehtoja sillä tavalla, että normaalit ihmiset pyrkivät aktiivisesti unohtamaan ja onnistuvatkin siinä. Normaalit ihmiset haluavat mennä eteenpäin. Minähän en halua. Elämä kyllä jatkuu, mutta tätä se nyt sitten on. Rakastan muistoja ja menneitä asioita. Kärsin niistä myös. Mutta luopuisinko näistä tunteista? En ikinä.

On varmaan jopa kiellettyä pitää niistä kiinni. Ei voi mitään. Ei niitä voi kieltää. Elämäni rakkaustarina. Se oli tässä.

Mutta jottei menisi taas nyyhkimiseksi, niin kerron, että toinen ruksi hoidettavien asioitten listaan on nyt laitettu. Kolmas pitäisi  järjestää huomenna. Sen jälkeen laitetaan Visat ja vastaavat vinkumaan, jos kaikki muukin osuu kohdalleen eikä tule mitään yllätyksiä. Varasuunnitelmakin on, mutta se ei vaan ihan vastaa sitä, mitä tällä alunperin lähdin tavoittelemaan.

Suunnittelu on toisaalta kivaa, toisaalta ahdistaa ihan hirveästi. Koska halusin tehdä tämän ihan toisella tavalla ja aivan toisenlaisista syistä. Mutta niin ei käynyt, joten teen sen yksin.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Selviytymiskeinoja

Jatkan tämänpäiväistä hyppärillä kiireessä kirjoitettua. Luin juuri Facebookin arkistoista, miten tämä tunnemyräkkä mulla etenee. Näköjään samaa kaavaa, tosin tällä kertaa olen vielä enemmän rikki, koska silloin kolmekymppisenä oli vielä jotain toivoa siitä, että elämä järjestyy ja löydän jonkun, saan lapsia, ehdin perustaa perheen. Tällä hetkellä en voi sanoa samaa. Tunnen vain epätoivoa.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Kipu

Mun pahin pelkoni toteutui. Se paha uni, jota aina toisinaan oon nähnyt, jota en oo oikein ymmärtänyt, koska se liittyy menneisyyteeni. Enkä ollenkaan tajunnut, että sehän olikin juuri nyt tapahtumassa.

Miksi olen myöhässä, kun tiesin jo pitkään, mitä haluan. Miksi ei auttanut, että sanoin sen. Elämältäni putosi pohja. Ulkoisesti mikään ei ehkä näytä muuttuvan, mutta kaikki mitä olen ajatellut ja mistä olen haaveillut, tuli kerralla pyyhittyä pois. Inhoan sanaa kohtalo, mutta näyttäisi vahvasti siltä, että mun kohtaloni on nyt jäädä ilman kaikkea sitä elämää, mitä olen kaivannut. Ironista on se, että olin juuri päättänyt toimia sen saamiseksi. Eikä se ollut helppo päätös, kun taustalla on vuosia ja vaikeita asioita ja huonoja päätöksiä. Nyt vaan kävi niin, että joku ehti ennen mua. En voi antaa sitä koskaan itselleni anteeksi, että mietin vähän liian pitkään.

No niin tai näin, nuorempi, nätimpi, fiksumpi... Parempaan saanee vaihtaa, joten mun pitäis kai vaan kestää.

Mutta ku en kestä. En oo nukkunu kahteen yöhön ollenkaan, en pysty syömään, itkettää, oksettaa, toimin typerästi ja satutan itseäni vielä enemmän. Sekoan. Hajoan. Pahinta on se, että en voi puhua kenellekään. En tiedä, voiko kukaan ymmärtää, miltä tuntuu rakastaa jotakuta tällä tavalla 12 vuotta. Epäilemättä vois sanoa, että siihen on kulunut mun parhaat vuoteni. 23-vuotiaasta asti tämä suhde on ollut koko ajan enemmän tai vähemmän elämäni keskipiste. Välillä yritin unohtaa sen mutta aina se oli kytemässä jossain muka kylmän ulkokuoren alla. On edelleenkin. Nyt se polttaa niin, että tuntuu siltä, että kuolen. Pari päivää sitten olin vielä onnellinen siitä, että tunsin itseni uudelleen rakastuneeksi. Nyt tuntuu, että tukehdun siihen tunteeseen.

Kuinka paljon voinkaan toivoa, että tää olis vain painajainen, josta saisin herätä.


lauantai 22. joulukuuta 2012

All I want


Joulu on jotenkin surumielistäkin aikaa. Taas on yksi vuosi kulunut eikä mikään oikeastaan ole muuttunut. Samat traditiot, samat ihmiset, suunnilleen, sama minä. Jokin lapsenmielinen odotus siitä, että ensi vuosi toisi jotain muutoksia tullessaan. Lupauksia paremmasta elämästä, vaikka jo luvatessaan tietää, ettei oikeasti lupaa mitään.

Haluan uskoa siihen, että olen kaikkia surkeita masentuneita ihmisiä vahvempi, mutta onhan se tuolla pinnan alla yhä vieläkin odottamassa, se synkkyys ja tietty lohduttomuus. Elämä on vaan niin paljon helpompaa, kun pitää sen piilossa. Turha sitä on ruokkia miettimällä liikoja. Sitä paitsi tunnen itseni paremmaksi ihmiseksi, kun pystyn kätkemään sen. Ehkä se on minun vahvuuteni, että pystyn kontrolloimaan sitä. Haluan olla sellaisen yläpuolella. Ja olenkin.

Mutta vähän iloisempiin asioihin. Olen vihdoin vähän kirjoitellut. En vielä paljon, mutta nyt on jotain alkua koneella. Ehkä tässä lomalla pääsen alkuun vähän paremmin. Loma tuntuu muutenkin niin hyvältä, että kävelen melkein irti maanpinnasta sen takia. Olisipa tämä loma vain vähän pidempi. Mutta onneksi töihin kuitenkin vasta ensi vuonna uudestaan.

Ai niin, muutin tuon Minä-sivun sisällön. Sopivan hömppää mutta toisaalta melko henkilökohtaista, kertoo paljon tai sitten ei mitään todellista. Yhtään kuvaa en selitä, mutta kaikki on totta.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Laidasta laitaan

Otsikko vois yhtä hyvin olla ojasta allikkoon. Kaikilla ihmisillä on varmaan tarve parantaa elämänlaatuaan tai elämäänsä ylipäätään. Mä olen pitkään kuvitellut, että olen tasainen tai ehkä jopa vähän kylmä ihminen nykyään. Oon salaa toivonu, että voisin olla vähän tunteellisempi. Viime päivien tai viikkojen suuri oivallus on ollut se (tai ehkä oonkin vaan vuosien kuluessa unohtanu, millainen oikeasti olen), että 'kylmyys' onkin mun rakentamani suojamuuri, eikä aito ominaisuus.

Se, että en näytä tunteitani muille tai tunnusta välittäväni kenestäkään, pitää mut järjissäni. Se on ainoa keino selviytyä yksin kaikesta. Arvata voi, että kirjoitan tästä siksi, että suojamuuri on jollain tapaa päässyt pettämään. En halua kaikkia yksityiskohtia kertoa, mutta lopputulos sai mut tajuamaan, kuinka herkkä ja haavoittuvainen oikeasti olen. Ei tarvittu kuin yksi pieni pisto sopivasta suunnasta ja musta tuntuu, että vuodan kuiviin, jos nyt sallin itselleni näin dramaattisen ilmaisun. Oon pitäny kaikki tunteeni sen suojamuurin sisäpuolella, en oo antanu kenellekään yhtään mitään. Nyt musta tuntuu, että se pieni pisto saa koko muurin säröilemään enkä hallitsekaan enää omaa käytöstäni. Ennen kaikkea en hallitse ajatuksiani. Se on häiritsevintä, koska olen aina pyrkinyt ajattelemaan kaikista ihmisistä hyvää ja uskomaan siihen, että kukaan ei tahallaan aiheuta toiselle kipua. Nyt huomaan, että oma kipu sumentaa järjen ja tunnen vihaa ja katkeruutta, vaikka ei niihin ole mitään oikeutta. Ehkä mulla on oikeus olla vähän loukkaantunut mutta ei näin paljon. En tiedä, kumpi ärsyttää mua enemmän, omien ajatusten kontrolloimattomuus vai ne 'pahat' ajatukseni muista ihmisistä.

Miten ihmiset käsittelee loukkaantumista, pettymystä, vihaisuutta, katkeruutta? Mä en voi näyttää näitä tunteita julkisesti enkä sanoa ääneen, koska en pysty tahallani loukkaamaan ketään. Mä loukkaantuisin itse niin paljon, että en todellakaan kykene riitelemään sillä tavalla. Enkä tiedä, mistä edes riitelisin, joten aivan turhia kaikki noi mainitut tunteet. En todellakaan niitä kaivannut, kun toivoin tuntevani jotain.

Yritän kovasti uskoa, että tää on sittenkin hyvä juttu. Että on hienoa, etten ookaan vielä aivan paatunut tai sydämeni umpijäässä, koska jos voin tuntea kipua, niin kai sitten myös päinvastaista. Joskus vielä. Mut katkeruus hiipii mieleen koko ajan, eikä sitä pysty estämään. Se on joka toisessa ajatuksessa taustalla ja myrkyttää mielen, ihan oikeasti. Muutun vastenmieliseksi valittajaksi ja kiukuttelijaksi, mikään ei kiinnosta eikä huvita. Ihmisten ilmoille meneminen on vaikeeta, koska pelkään, että rikkinäisyys ja haavoittuvuus näkyy läpi. Oon aina yrittäny olla kaikkea muuta kuin herkkä. Koen, että herkkyys on noloa, olisin mieluummin sen yläpuolella.

Mulla onkin nyt sellanen tunne, että oon tipahtanu korkeuksistani lujaa maanpinnalle. Ja kyllä, se sattuu. Niin että ihan itkettää. Yhyy. Paitsi että mä en koskaan itke ääneen, mutta on kai se tunnustettava, että kun yhden kyyneleen antaa vierähtää, itkuhana aukeaa niin, että loppua ei meinaa tulla. Kaikki ne johonkin suljetut ja padotut vanhatkin asiat ryöppyää mieleen eikä missään ole mitään järkeä. Tekee mieli juosta seinien läpi ja huutaa ja kiroilla. Tekee mieli repiä hiukset päästä. Kun kyyneleet vähän kuivuu, tilalle tulee epätoivo ja itseinho ja se häpeä. Onneks kukaan ei oo nähny. Kulissit pystyyn taas. Ulos on mentävä, koska masennukseen elämä on liian lyhyt. Sitä en halua elää päivääkään. Olen niin vahva ja ylpeä siitä, että oon selvinnyt aina ja kaikesta ilman ulkopuolista apua, että selviän tästäkin taas. Voin vielä niellä sen, että ehkä olenkin oikeasti herkkis, mutta heikko en ole koskaan.

Mitä mun elämässä sitten tapahtui sellaista, että päädyin kirjoittamaan tästä. Ei mitään. Oikeasti, ei mitään. Mä vaan kuvittelin, että vois tapahtua jotain. Typerää ja lapsellista multa. Kuvittelin olevani hyvä ihminen, mutta olinkin vain typerä. Tyhmyydestä sakotetaan ja siitä pitää ottaa opiksi. Mitähän tästä nyt sitten opin?

Ehkä se selkenee tässä kesän kuluessa.