Kaksinapaista elämää

Ennen puhuttiin maanis-depressiivisyydestä, mutta nykyään taidetaan käyttää nimitystä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Englanniksi bipolar. Vai onko se bi-polar. Kuitenkin vissiin sama asia. En tiedä taudista tai tilasta oikeastaan enempää, kuin mitä Teho-osastosta olen oppinut, mutta tämän kesän tuntemuksiani voisin sovittaa tunneskaalalle vähän samaan tapaan.

Sellainen ihana onnellisuuden tunne on jäänyt puuttumaan, mutta positiivisuus-negatiivisuus -akselilla on hypitty hyvin synkeistä heikosti positiivisiin ja iloisiin fiiliksiin, aika paljon seuran mukaan. Yksin ollessa liu'uttu syvälle pohjamutiinkin, jopa niin syvälle, että olen säikähtänyt, kuinka paljon pimeää omasta päästä tai sielusta voi löytyä, kun ei edes yritä enää kontrolloida tai jarruttaa ajatuksiaan. Olen tuntenut sellaista vihaa, jota en ole aiemmin osannut edes kuvitella. Mustaa, mustaa, mustaa. Vedän sitä puoleeni tai se vetää minua ja tarttuu kiinni. Tarvitsen sitä selviytymiseen, tarvitsen kyyneliä, joita se tuottaa. Kipu on tarpeen, jotta en koskaan enää kokisi samaa.

Paitsi että niin ei pitäisi ajatella. Säännöllisesti käsketään mennä terapiaan, kun vähänkin ärähdän julkisesti vihantunteesta tai painajaisista tai vastaavista. Miksi omat luontaiset keinot eivät riittäisi? Miksi aina pitäisi terapoida jossain oikeassa terapiassa omaa mieltä? Miksi en muka voi tehdä sitä näin itse, kirjoittamalla, puhumalla, huutelemalla Facebookissa? Miten se on muka asian käsittelemättä jättämistä, jos käsittelen sitä itse? Miksi en muka itse olisi oman mieleni ja tunteitteni asiantuntija, jos perehdyn niihin kunnolla? Miksi tarvitsisin jonkin diagnoosin? Miksi haluaisin, että testataan, olenko masentunut? Sehän riippuisi täysin päivästä. Stressaantunut? Sama juttu. Vihahetkellä olen tietysti äärimmäisessä stressitilassa. Mutta puran sen yleensä parissa tunnissa, kun läväytän sen Fb-statukseen muitten luettavaksi. Ensimmäisten kommenttien tullessa olen jo päässyt siitä yli. Olen siinä mielessä easy.

Koen, että pahinta, mitä voisin joutua elämässäni tekemään, olisi kaivaa henkilökohtaisia luurankojani kaapista ja esitellä niitä jollekulle vieraalle ihmiselle sovittuna päivänä sovittuna kellonaikana. Haluan pitää ne ihan yksityisinä muistoinani, olivat kuinka kipeitä tahansa. Haluan pitää ne siellä kaapissa. Kolistelkoon ulos sitten, jos niitä kaappeja joskus joudun avaamaan. Hyvässä lykyssä saavat pölyttyä siellä ikuisesti tai tehdä tilaa uusille luurangoille.

Mieleni on vähän niin kuin meidän mökkijärvemme: Pintavesi on tyyni ja kirkas, vähän tummasävyinen ja yllättävän syvä keskemmältä, pohjaa ei näy. Rantavedessä viihtyy kukkivia lumpeita ja ulpukoita, kepeitä korentoja, pikkukaloja, vesimittareita ja näkinkenkiä. Mutta pohjamutia ei kannata pöllyttää tai muuttuu itsekin niljakkaan mutaiseksi, eikä sitä saa enää kevyellä huuhtomisella pois iholta. Aurinkoisina päivinä vesi on lämmintä pohjaan asti, kylmällä ilmalla järvi kylmenee nopeasti.

Loppukevennyksenä: 35-vuotias ajatteli ostaa kevyttä teinihömppäfantasiaa iltalukemiseksi ja päätyi erääseen uudehkon sarjan alkuosaan pokkarina. Kepeys on suhteellista. Pokkarin fonttikoko ei ollut 35-vuotiaan silmille sopivaa (veikkaan 6-8pt):

Varjojen kaupungit I: Luukaupunki.
Ranskanpastilli peittää neljä riviä tekstiä...

So The Story Goes

Miksi on kivempaa kirjoittaa otsikko englanniksi. No en tiedä, jostain syystä se vaan tuntuu helpommalta. Englanniksi kirjoittamistakin olisi kiva harjoitella, mutta tämä blogihan on alunperin aloitettu siksi, että saisin kirjoittaa nimenomaan suomeksi, kirjoittamisen takia siis. Kun lukijoitakaan ei taida olla. Sama jenkkiläinen mainossivusto käy aina 'lukemassa' uuden postauksen, satunnaisesti tänne eksyy joku muukin. Mutta kirjoittaminen on silti hauskaa. Ja se, että joku muu joskus saattaisi lukea nämä tekstit, pistää kuitenkin miettimään sanojaan eri tavalla kuin omaan yksityiseen päiväkirjaan kirjottaessa.

Kirjoittamisesta puheenollen, olen istunut tässä tietokoneella pari päivää ja vähän yötäkin, ja salainen projektini on taas edennyt vähän. Enimmäkseen korjailin vanhaa tekstiä ja muokkasin järjestystä, mutta jotain uuttakin olen saanut siihen lisää.

Luin tässä 'kirjoitustauon' aikana vähän englanninkielistä nuorisokirjallisuutta ja sitten sen aiemmin mainitun Fifty Shades -trilogian. Huomasin, että kovin yksityiskohtaista tekstiä on aika raskas lukea, koska se ei jätä tilaa mielikuvitukselle. Lukija pitäisi siis ottaa paremmin huomioon. Taitaa olla aloittelevan kirjailijan tyypillinen vika, kuvailla liikaa. Nyt kun luin omaa tekstiäni uudelleen, huomasin siinä saman ongelman. Toisaalta se on vasta alussa, joten siinä tarvitaankin aika paljon kuvailua henkilöistä ja paikoista. Mutta nyt kun tarina alkaa edetä, pitää varoa liikaa maalailua ja keskittyä enemmän tapahtumiin.

Toistoa pitää myös varoa. Lukija muistaa kyllä viimeistään toisesta maininnasta, liika yksityiskohtien alleviivaaminen ärsyttää. Varsinkin, jos kyseessä on trilogia ja sattuu olemaan sellainen lukija, joka porhaltaa sen yhteen soittoon läpi (kuten minä), ei tarvitse taustoittaa niin perusteellisesti enää kolmososassa ykkösosan asioita. Voisi kuitenkin olettaa, että kirjat on luettu järjestyksessä ja jossain määrin muistettavan ajanjakson sisällä...

Fifty Shades Freed eli se kolmososa oli aika raskasta luettavaa juuri näitten mainittujen seikkojen takia. Itse asiassa siihen kyseiseen trilogiaan olisi tarinan puolesta riittänyt hyvin ne kaksi ensimmäistä osaa. Tuntui, että kirjailija itsekin oli kyllästynyt tekstityyliinsä, kun viimeinen osa oli kirjoitettu osin yksityiskohtaisesti ja osin loikittu aikajanalla miten sattuu. Jäi vähän tympeä jälkimaku koko sarjasta sen viimeisen osan vuoksi. Pakkohan se on lukea, että saa tietää, miten tarina päättyy, mutta sen tarinan nimenomaan olisi voinut tiivistää kahteen kirjaan vähentämällä toistoa ja yksityiskohtien kuvailua. Esimerkiksi henkilöiden jokaisen asukokonaisuuden kuvaaminen on melko turhaa.

Liian kuvailun välttämiseksi on hyvä, että olen tehnyt kaikista henkilöistä profiilit erikseen. Samoin olen piirtänyt karttoja ja vähän pohjapiirrosluonnostelmia, jotta esimerkiksi asunnoista kirjoittaessa huonejärjestys pysyisi loogisena. Tarkempi pohjatyö antaa itse asiassa aika paljon paremmat eväät kirjoittamisellekin.

Projektini on siis edelleen hengissä ja etenee.