Sopivaa?

Miksi aina tuntuu siltä, että minun iloni ja tyytyväisyyteni on joltakulta pois? Laitoin parhaan edellisen postauksen kuvista Facebookiin. Moni tykkäsi ja kommentoikin. Mutta kun en ole "oikea" urheilija, niin ei ole mahdollista, että treenaisin oikein tai edes tietäisin, mitä teen. Enkä varsinkaan saisi näyttää itseäni tai idoleitani, pitäisi olla vain nöyrä ja vaatimaton. Ja annas, jos sanon ääneen, että jotain paikkaa kolottaa, niin totta kai se johtuu siitä, että olen tehnyt ihan väärin, en mitenkään voi tehdä oikealla tekniikalla, jos nostan isompia painoja jo nyt. Että kyllä kohta varmasti loukkaan itseni, kun olen niin nopeasti edennyt. Aloittelijahan minä olen.

Vai olenko sittenkään. Olen 36. Aloitin salilla käymisen vuonna 1997. Olen noudattanut erilaisia ohjelmia, käynyt vuosia säännöllisesti salilla, rullaluistelemassa, lenkeillä, uimassa, hiihtämässä. Mutta koska en ole urheilijan näköinen, en varmaan tiedä treenaamisesta mitään. Ainakin liikkeet teen varmasti väärin. Enkä mitenkään voi osata uida/hiihtää/juosta, koska en ole käynyt mitään kursseja niistä lajeista. Eihän nyt kukaan opi lukemalla tai matkimalla mitään.

Mutta suurin vikani on siinä, että en ole ilmeisesti oikeasti innoissani tästä. Tai jos olenkin, se menee kyllä kohta ohi, koska en vaan oikeasti tee mitään kunnolla koskaan. Treenaan siis ihan vääristä syistäkin. Mielenkiintoisin juttu oman elämäni parantamisessa onkin se havainto, että treenaan tietenkin vain siksi, että se ärsyttäisi muita ihmisiä, pilaisi heidän päivänsä. Motivaation lähde nyt ainakin on väärä ja luultavasti en itse edes tiedä, mistä/kenestä tämä treenipakkomielle johtuu.

Mitä jos tiedänkin? Mitä sitten? Olen paljon kovempi kuin näytän. Nyt voin sanoa, että tämä ei lopu. Olen koukussa.

Kell' onni on, sen kätkeköön?

Sorry, sydämen kyllyydestä suu puhuu. Pitkästä aikaa olen tyytyväinen.

Ei ole sopivaa postailla vähäpukeisia kuvia itsestään tässä elämänvaiheessa. Eikö? Sori. Minähän teen, mitä haluan, oon elänyt jo niin kauan.

Jokapäiväinen salini

Kuudes päivä putkeen salilla! Tänään ja lauantaina oli kevyemmät päivät siinä mielessä, että pääasiassa venyttelin. Lauantaina tein vain kevyet vatsat ja selät suurella toistomäärällä (100 vatsaa vaakatasosta, 100 nostoa selkäpenkissä ilman lisäpainoa ja 100 ylätaljavetoa pikkuvastuksilla) ja syvävenyttelin rauhassa. Tänään tein kyykyt isoilla painoilla, maastavedot isoilla painoilla ja ylävatsan pallolla sekä alavatsan matolla (yht. 100 toistoa ilman lisäpainoja) sekä nostelin muutaman sarjan (10 toistoa) pelkkää 20kg tankoa leveällä otteella suorille käsille seisaaltani. Vähän kevyttä jumppaa rintalihaksille, ojentajille ja epäkkäille. Huomenna en luultavasti ehdi ollenkaan, kun on uuden vuoden aatto ja heppajuttuja päiväksi.

Mutta tavoitteista piti vähän mainita. Olen edistynyt:

• Leuanveto ilman kevitystä (-15g tällä hetkellä).
• Kyykky +oma massa (-14kg).
• Maastaveto +oma massa (-24kg).
• Penkkipunnerrus 50kg (-10kg).

Kyllä ne sieltä lähestyy. Maastaveto saattaisi jo mennä muuten, mutta kämmenet ei kestä vielä otetta tangosta, jos kiekkoja laittaa enemmän. Menee nahka rullalle. Pitää antaa sen paksuuntua vähitellen, ettei joudu rikkinäisen ihon takia jättämään treeniä väliin.

Venyy venyy ;-)

Kyykyt tehty.

Yritys ottaa venyttelystä kuva itselaukaisimella. Ei onnistu.

Ei onnistu muutenkaan.

Muutoksia

Vasen kuva marraskuulta, oikeanpuoleinen eilen kiireessä ja vähän nolona salilla napattu. Koska oli hienot uudet treenivaatteet. On tässä jonkin verran jo muutakin nosteltu kuin oluttuoppia.

 

Edit: Nämä alemmat kuvat otin tänään iltatreenin jälkeen tyhjässä pukuhuoneessa - muuten ei kehtaa kuvata vielä. Sain melkoisen inspiraation treeniin, kun katselin Sophie Arvebrinkin kuvia Facebookissa. Mahtava mimmi! Ehkä ihan samaan tasoon en pyri, mutta kroppani tuskin kovin paljon koskaan tulee kutistumaan, joten minun kannattaa ennemmin pyrkiä saamaan lihakset näkyviin. Ruokavaliota en ole innokas muuttamaan tällä hetkellä, koska jotain muutakin yritän tässä elämässä tehdä kuin kyttäillä peiliin. Mutta välillä peiliin katsominen on vaan niin kivaa!

Ei jouluruokaähkyä

Haluan tasapuolisesti ärsyttää kaikkia kertomalla, että en syönyt liikaa ruokaa enkä suklaata joulunkaan takia, vaan oloni on hyvä, ja aion lähteä tästä nyt salille testaamaan, kuinka joulunalusalesta ostamani uudet jumppavaatteet toimivat käytännössä. Hyvältä ainakin näyttävät päällä. Ei muuta tässä kohtaa.

Rollercoasterlife

Elämä on vuoristorataa. Juuri kun luulee menevänsä vihdoin ylöspäin, onkin jo kääntynyt alamäkeen. Toisinaan kauhistuttaa, toisinaan nauttii vauhdista. Siinä se viehätys onkin. Välillä ei jaksaisi millään kiivetä ylös. Nousun aikana kuvittelee, että kun pääsee ylös, on hetken aikaa tasaista. Yleensä ei ole.

Beaujolais Nouveau 2013

Ostin kolme, join jo yhden. Hyvää oli.

Kitara

Pudotettu, haljennut ja kertaalleen liimattu puoliakustinen Framus 1960-luvulta. Hyvin vähän taitoa, aavistus musikaalisuudesta mutta paljon intoa. Seurauksena käsittämätön kipu oikeanpuoleisissa lihaksissa kaulassa ja niskassa, olkapäässä sekä ranteessa. Vasen puoli kerrankin ihan normaalintuntuinen oikeaan verrattuna. Vaikeaa on.

Madonnan käsivarret

Ne 90-luvun lopun tai 2000-luvun alun, ne on hienot. Tahdon samanlaiset mutta isommilla lihaksilla. Treeni-into edelleen 100%. Selvästi havaittavissa kehitystä madonna-käsien suuntaan jo.

Siivous

Tahdon robotti-imurin. Vihaan imuroimista. Huomenna on siivouspäivä.

Talvi

Ihana vuodenaika, saisi jo tulla. Kunnolla, lumen kanssa. Valoa vähän kaipaan, vaikka toisaalta pimeäkin on hienoa. Hepan kanssa vaan tylsää möllöttää aina pimeässä, kun ei pääse töistä valoisaan aikaan.

Provosointi ja oma hyvinvointi

Voin paremmin selvästi, koska haluan kilpailla hyvinvoinnissa, elämäntavoissa, kauneudessa, jopa ahkeruudessa sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat aliarvioineet minua viime vuosien aikana. Näytän niille kaikille, että olen enemmän. Teen mitä haluan, koska pystyn siihen.

Narsismi

Näytän tyrmäävältä pikkujoulumekossa. Kyllä. Uskon siihen. Treenit jatkuu, minusta tulee parempi.

Dream on

Koulu alkoi elokuun puolivälissä. Syyskuun puolella aloin käydä säännöllisesti kuntosalilla. Työkaveri sai jotenkin oudolla tavalla motivaation heräämään. Salilla käyminen ruokkii mukavasti narsistista puoltani. Vähän vielä kun treenaan, näytän paremmalta. Mutta ennen kaikkea, olen vahvempi. Jostain ihme syystä haluaisin olla todella vahva. Tunnistin itsessäni sen tarpeen jo ihan muksusta lähtien. Halusin pystyä samaan kuin pojatkin. Muksuna eroa ei niin kovin paljon vielä ollutkaan.

Mutta nyt on. Kyllä syö naista, kun tuolla uimahallin salilla omat oppilaat, vähän vielä rimpulat teinipojat, tulee ja lataa penkille tankoon lämmittelyä varten kympin kiekot ja nostelee niillä nopeita toistoja pitkän sarjan. Miksi en edes parin kuukauden treenin jälkeen pääse tuohon? Puhumattakaan niistä punteista, millä ne pojat nostelee lämmittelyn jälkeen. Tänään minulla oli tangossa 15kg, eli valtavat 35kg nostin yhteensä. Se meni 5 kertaa. Tosin tänään oli vähän huono päivä, kroppa ei ollut oikein vireessä. Mutta kuitenkin, pojat lämmittelikin suuremmilla painoilla. Taidan jatkossa tehdä pelkkää penkkitreeniä, tavoitteena punnertaa oma paino ylös lopulta. Tavoite on toki mahdollinen vain siinä tapauksessa, että laihdun 20kg tästä nykyisestä painosta. Tai no, jos en laihdukaan, niin eihän tarvitse kuin tuplata tuo tänään nosteltu määrä...

Otin joskus taannoin kesällä kuvia, joihin voisin verrata sitten kun olen hurjasti treenannut. Ennen-kuvia. Jälkeen-kuvat saa vielä odottaa, vaikka on tässä kropassa jo aika paljon muutosta tapahtunut. Ainakin omasta mielestä. Käsivarret näyttää jo aika hyvältä edestäpäin. Sivulta en ole tyytyväinen. Vatsalihakset on tiukat, tosin jotain voisi tapahtua myös niitä peittävälle rasvakerrokselle, että komea six-packini näkyisi muillekin. Pohkeetkin on kauniimmat, vaikka en ole niitä erityisesti treenannutkaan. Pakarat ovat pyöreämmät ja kiinteämmät. Mutta tyytyväisin olen olkapäihin. Kun teen niitä peilin edessä, näen, kuinka kolme erillistä lihassäiettä pullistelee nahan alla kummallakin puolella. Se on hienoa. Jotenkin käsittämätöntä, että olen saanut sen aikaan. Pari kuukautta sitten ne oli vain naisellisen lössöt käsivarret, nyt niissä on samaa muotoa kuin niitten rimpuloiksi haukkumieni teinipoikien käsivarsissa.

Jos treenaan vielä lisää, kohta on myös sitä voimaa. Ennen sitä tavoitteena on kuitenkin näkyvät lihakset. Rasva saa jäädä, kunhan lihakset näkyy sen alta. Laihduttamaan en rupea.

Mitä haluaisin?

Keinoja saada haluamansa: http://www.iltalehti.fi/mieli/2013110317678747_md.shtml

Pakko aina ärsyttää

Tiikeri ei pääse raidoistaan. Minulla on aina menossa jokin ihmiskoe Facebookissa. On hienoa tajuta olevansa oikeassa.

Aluksi positiivisiin päivityksiin tuli runsaasti kannustavaa kommenttia ja peukutusta. Ei tosin samalla tavalla kommentointitulvaa kuin synkkiin ja mieltä purkaviin statuksiin. Mutta mitä positiivisemmaksi ja energiantäyteisemmäksi sisällön kirjoitan, sitä harvempi viitsii tykätä saati kommentoida. Veikkaan, että olen jopa saanut muutaman piilottamaan päivitykseni etusivulta, koska ne ovat niin ylipirteitä. Yksi kaverikin on kadonnut, tosin en tiedä kuka ja miksi.

En silti iloisuudesta valehtele. Vedän vain överiksi, koska haluan nähdä, missä menee ihmisten sietokyvyn raja. Provosoin, oih, rakastan sitä, että herätän ihmisissä tunteita. Olen pikkuhiljaa tajunnut olevani melko huomionhakuinen. En niin paljon, että menisin BB-taloon, mutta ehkä Iholla-ohjelman verran, jos jollakin tapaa sitä mittaisin.

Kehun ja kiitän itseäni hyvistä treeneistä julkisesti. Hehkutan tuloksia, kuinka haba on kasvanut tai kuinka lisään kiekkoa tankoon joka kerta. Saan siitä oikeastikin energiaa ja iloa. Hauskaa on, että saman buustin kokeneet tsemppaavat ja iloitsevat mukana, mutta ne, joille syksy on vaikeaa, pysyvät tavallistakin hiljaisempina. Eivät kommentoi tai tykkää edes niitä asioita, joita yleensä ovat huomioineet.

Facebook-minä on aika suuressakin ristiriidassa oikean minäni kanssa. En ikinä jokapäiväisessä arjessa kohkaa mistään, en hehkuta, en ylistä, en valita enkä vingu mistään. Facebookissa nostan äläkän, koska se provosoi ihmisiä. Välillä yllätyn, kuinka vakavasti ihmiset suhtautuvat sinne kirjoittamiini asioihin oikeassa elämässä. Leikkiähän se vain on. Muka-sosiaalisuutta. Mutta se on silti paras kaverini ja peilini.

You're gonna hear me roar

 

You held me down but I got up. Nih. Ettäs tiedätte. Ihmiset, joiden kanssa olen viimeisen kymmenen vuoden aikana viettänyt eniten aikaa, eivät tiedä yhtään, mihin minä pystyn. Suunnitteilla saattaa olla jotain suurta.

Piti kirjoittaa tähän myös siitä, että epäonnesta tuli sattuman kautta vähän onnea. Tunnen itseni pitkästä aikaa arvokkaaksi ja hyväksi. Joku minut herätti pitkästä unesta ja olen äärettömän kiitollinen. Löydän itseni uudelleen, olen tosi kova ja vahva ihminen, monella tapaa. En tarvinnut mitään kallonkutistajaa enkä mielialalääkkeitä, selvisin itse. Tiesin sen.

Lääkekielteisyyteni on johtanut myös siihen, että sydämeni saa nyt sekoilla ihan luvan kanssa. Lopetin beetasalpaajan käytön. Puolitin ensin annoksen neljännekseen ja totesin, etten halua sitäkään. Haluan, että syke nousee, kun liikun. Haluan pystyä treenaamaan salilla kunnolla. Se on tärkeämpää kuin rytmihäiriöiden välttely. Olen hyväksynyt ne ominaisuudekseni. Niistä ei ole vaaraa, sydän on sähkövikaa lukuun ottamatta terve. Se riittää minulle. Tiesin kyllä senkin. Yskä ärsyttää, mutta parempi yskiä kuin syödä turhaa lääkettä. Lääkäri sanoi, ettei rytmihäiriöitä poista mikään, ja tämä lääke on vain siksi, että minusta tuntuisi paremmalta. Sitä ei ole välttämätöntä syödä, jos en halua. Voin ottaa sitä vaikka vain tarvittaessa, jos häröt joskus yltyvät kovin voimakkaiksi. Kelpaa. Onhan niitä nappeja tuossa vähän jäljelläkin.

Mopoautoefekti

Subbarista nuppi kaakkoon. Hyvin pärrää pienemmälläkin volyymilla pikkuisessa autossa.

Takana hauska mutta rankka loppuviikko. Monta illanviettoa peräkkäin. Olin oikeasti iloinen ja hyvällä tuulella monta päivää. Tiedän kyllä syyn siihen ihan hyvin, mutta kävikin ilmi, että se onkin tapa, jolla en saisi piristää itseäni. Koska se näyttää muiden silmissä pahalta. Great. Mihin voi aina vedota, että varmimmin saa tämän likan fiilikset alas. Syyllisyyteen.

Tällä kertaa päätin, että v*tut se muille kuuluu. Kukaan muu ei ihan oikeasti voi tietää, mistä on kyse. Voisin väittää jotain ja tehdä toisin. Tai toisinpäin. Enkä ole tilivelvollinen. Olen vapaa tekemään, mitä haluan. Jos joku sitä murehtii, niin aivan vapaasti keskenään. Minä en välitä. Päätin, etten loukkaannu. Koska mistä sitä ikinä tosiaan tietää, mihin minä pystyn.

Kävin muuten kuitenkin tarkistamassa nettideittipalstalla tilanteen tekemieni oharien jälkeen. Tuli paha mieli kaverin puolesta ja poistin koko profiilini. En ole valmis. En jaksa tutustumisvaiheen läpikäyntiä nyt. En tiedä, jaksanko koskaan. Olen deittailumaailmassa autisti, en ymmärrä, mitkä asiat ovat ok missäkin kohtaa. 

Ensin sain turpaani, kun en halunnut heti paljastaa kaikkia mieltymyksiäni. Toisessa tilanteessa onnistuin tekemään jotain, mikä ilmeisesti järkytti muita. Eikä siinä ollut edes kyse mistään deitistä. Heh. Ehkä vähän huono päätös, mutta se nyt sattui menemään niin. Sain haasteen, tartuin siihen. Harvoja yllytyshulluushetkiä elämässäni. Luultavasti se kuitenkin kuvastaa sitä, kuinka itsekeskeisesti ajattelen. Halusin vaan tietää, pystynkö siihen vielä. Ei tullut ollenkaan mieleen, että asia voisi koskea joitakuita muitakin ihmisiä. Tosin, miksi olisin sellaista miettinyt? Ehkä minussa tosiaan on vähän autistisia piirteitä, kun en ymmärrä, miksi toinen tilanne on lähes tabu mutta toinen vastaava kannustuksen arvoinen.

Olen edelleen sitä mieltä, että hyvin harvoja asioita tässä maailmassa tehdään niin, ettei se edes välillisesti liity seksiin. Se on loputon kissa-hiiri -leikki, jokainen etsii paria, on jonkun kanssa, eroaa jostakusta, tyytyy johonkin, odottaa jotain tai jotakuta, vetää puoleensa tai työntää pois. Haluaa tai ei halua. Parisuhde on sopimus tahtoa kaikista vaihtelevista tunteista ja tilanteista huolimatta. Jotkut menevät lupauksen vahvistamiseksi naimisiinkin. Mutta mitä tehdään, kun tahto ei riitäkään? Tai toinen ei tahtonutkaan samaa? Rikotaan lupaukset. Sellaista se on nykymaailmassa. Minä taidan olla sen pari sukupolvea jäljessä, koska minulla olisi ollut tahtoa käydä läpi ties minkä harmaan kallion sen yhden parisuhteen pitääkseni, mutta no, tämä nykymaailma veti maton jalkojen alta. Nyt alan sopeutua. Ja aion olla siinä hyvä.

Yhtä ketterä ja nopea liikkeissäni kuin mopoauto kaupunkiliikenteessä. Valitettavasti se mopoauto joitakuita aina ärsyttää, vaikka etenisi kuinka hyvin.

Ai niin, googlasin taannoin jotain ja sain aikaan runon, jonka lähetin ja joka julkaistiin GooglePoeticsissa tänään:

Tuntui aika osuvalta silloin. Miksei vieläkin.

Ketunhäntä

Kampaajakäynnin tuloksena väri vaihtui syksyisemmäksi.

Kolmea eri väriä:
tumma juuri, tummanpunainen pituus ja vaalea latva.

Tykkään. Samalla kertaa tuli myös kulmiin vähän tummempi ilme. Olenkin vallan jättänyt ne hoitamatta viime aikoina. Tavallaan tykkään enemmän luomummasta hiusväristä, mutta näin syksyllä tuntuu paremmalta olla itsekin värikkäämpi. Sopii paremmin yhteen maisemien kanssa. Rakastan syksyä (kunnes kaamea mutakausi alkaa heppahommissa, sen voisi jättää väliin ja siirtyä suoraan lumiseen talveen).

Rainbows everywhere

Sateenkaarilakat löytyi ihan peruskokoelmasta. Vihreä on melkein antiikkia mutta toimivaa edelleen.

Haastaisin mielelläni kaikki tähän mukaan. Maailmaan mahtuu niin paljon typeriä päätöksiä ja lakeja. Jos näitä ei saa olympialaisissa käyttää, käytetään me muut sitten senkin edestä.

Humanity switch (and my not so blue eyes)

Jokainen TVD-seuraaja tietää, mistä on kyse. Sellainen tuntuu löytyvän ihan meistä jokaisesta. Törmäsin tähän hiljattain irl. Omakohtaisesti.

Elämä on helpompaa, kun voi sulkea kipeät jutut jonnekin ulkopuolelle, mennä vain täysillä ja jättää asiat käsittelemättä. Mutta se ei toimi ikuisesti. Ne odottaa. Mutta hei, keeping up the appearances, se on tärkeää. Kannattaa vaan pitää samalla mielessä, että juuri se teki Mrs. Bucket'stakin naurettavan.

Viime aikoina olen ehtinyt myös ihmetellä, kuinka hyväuskoisena minua pidetään. Pyrin aina tilanteessa kuin tilanteessa siihen, että kaikki osapuolet voisivat säilyttää kasvonsa. Ehkä minussa on jotain kiinalaista siinä mielessä. En paljasta millään tavalla, jos epäilen, että minulle muunnellaan totuutta. Valehtelijalla on aina syynsä tarinoilleen. Minulla on riittävän hyvä itsetunto siihen, että voin katsella silmät pyöreinä ja olla uskovani kaiken. Miksi turhaan miettiä muuta? Kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti eikä joka asiasta tehdä moraalikysymystä.

Moralisointi on muutenkin turhaa. Se ei tee ketään onnellisemmaksi. Ja vain onnellisuuden tuntemisella on oikeasti merkitystä.

Tähän liittyen tuli muuten mieleen, että Kristiina Wheeler twiittasi pari päivää sitten aika osuvasti, että onnellisuus ei ole tavoite, vaan se on asenne. So true. Tavoitellaan mieluummin asennemuutosta kuin onnellisuutta. Ei mulla muuta tällä kertaa.

Narsisseja odotellessa

Kai se pääsiäisloma sieltä kohta jo tulee, kuulemma viiden viikon päässä(?) se jo häämöttää. Sillä tästä hiihtolomasta ei voi sanoa mitään muuta hyvää kuin sen, että onneksi tuli ostetuksi tuo uusi telkkari, jossa on langaton netti ja Netflix ja kaikki muut herkut. Olin nimittäin lauantaiaamusta keskiviikkoon kovassa kuumeessa. Sen jälkeen meni ääni ensin kokonaan, kunnes se palautui käheänä Kyra Kyrklund -versiona. Sillä mennään toistaiseksi.

Vähän kuumetta.

Kyseessä on tietenkin kausi-influenssa, jonka sain nyt ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1999 joulun. Näin 30+ vuosilla 39 asteen kuume tuntui ehkä kevyesti ilmaistuna kuolettavammalta kuin parikymppisenä hyväkuntoisena tipuna. Toki silloinkin muistan maanneeni koko jouluviikon lähinnä sängyssä. Tämän viikon makasin sohvalla tuijotellen How I Met Your Mother -sarjaa, uutta suosikkiani. Go Barney Stinson, uusi sankarini... Suomen Netflix tarjoaa siitä vain viisi kautta, joten kohta joudun etsimään vaihtoehtoisia katselukanavia netistä, sillä tarkistin jostain, että kyseistä sarjaa olisi jo kahdeksattakin kautta ilmeisesti tehtynä ja 9. kausi tuloillaan.

Otsikkohan liittyy minuun toisellakin tapaa, nimittäin omaan huomionkaipuuseeni. Olen viime aikoina ollut hyvin pettynyt siihen, että vaikka kuinka kirjoittelen omia juttujani Facebookiin, olen mielestäni hauska ja avoin, niin saan enimmäkseen keskustella siellä itsekseni. Mihin kaikki kaverit ovat kadonneet kommentoimasta ja tykkäämästä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta? Veikkaan, että kaverit ovat kokeneet saman, mutta koska heillä on nk. oikea elämä, he eivät ole huomanneet sitä vielä niin selvästi kuin minä.

Itsekin luen päivitykset nykyään enimmäkseen kännykällä eikä sillä jaksa kovin usein kirjoittaa mitään mihinkään, varsinkaan, jos pitäisi naputella enemmän kuin kaksi sanaa. Tykkääminenkään ei aina onnistu, jos satun lukemaan puhelimen omalla sovelluksella enkä varsinaisella fb-sivulla. Yleensä esimerkiksi töissä selaan päivitykset vain läpi, vessassa käydessä, välituntivalvonnan hiljaisena hetkenä tai kävellessäni jostain johonkin. Ei siinä samalla voi mitään kirjoittaa.

Mutta kaikki tuo yhteensä aiheuttaa sen, että koko sosiaalinen elämäni on kuihtunut ihan yksinpuheluksi. Kukaan ei kiinnitä juttuihini mitään huomiota... and IT'S KILLING ME!!! Olen alkanut aktiivisesti lukea Twitteriä ja kirjoittaa juttuja sinne, koska siellä sentään edelleen on keskustelua. Tosin en tunne ketään muita keskustelijoita oikeasti, vaikka useat heistä tiedän kyllä hyvin. Eihän ne minulle kovin usein vastaa, koska olen tämmönen tavis vaan eikä minun mielipiteeni tai kommenttini ole niin kovin kiinnostavia. Mutta keskustelujen lukeminen tuo ne ihmiset lähemmäs ja voin kuvitella, millaista heidän elämänsä on.

Olen välttänyt valittamasta mistään Facebookissa mutta kun viime lauantaiaamuna heräsin järkyttävässä kuumeessa ja tajusin, että loma menee täysin pilalle, kaatui positiivisten päivitysten vaakakuppini nurin ja läväytti esille kaiken turhautumisen ja ärsyyntymisen, mitä olen piilotellut. Mitäpä muuta siitä seurasi kuin sarja negatiivista valitus/itsesääli-oksennusta fb-kamujen nähtäville. Tai niin ajattelin, että joku niitäkin päivityksiä varmaan näkisi ja lukisi. Mutta kommenttien määrästä päätellen juttuni eivät kiinnosta ketään edes silloin, kun ne eivät ole Damonin sanoin rainbows and unicorns. Olen siis tylsä. Mistä toki kertoo myös tämän blogin lukijamäärä (mutta sehän nyt on selvää muutenkin, jos ei edes kavereilleen mainosta, niin todellakaan kukaan ei tätä lue = itsepetos).

Mitä sitten seuraa tästä kaikesta? No ei mitään hyvää ainakaan. Narsismini pääsi nappaamaan minusta niskaotteen ja ottaa päähän ja kirjoitin tämän huomionhakuisen pärräyksen siitä, etten saa tarpeeksi huomiota. Olen elossa vielä, huomatkaa nyt hemmetti joku minutkin. Ja jos huomaatte, niin kiitos paljon, mutta jättäkää sen jälkeen rauhaan, koska oikeasti kyse on vain tästä. Voisin pitää jotain oppitunteja ihmissuhteista, olen selvästi asiantuntija. Ylpeyteni ei myönnä kärsineensä tässä mitään kolausta.

Provoke

Jatketaan samalla teemalla edellisen postin kanssa, vaikka tässä onkin melko lailla kuukausi kulunut välissä. Oli ja meni Jazzit yllätysvieraineen, Karmarockiin en sitten lähtenytkään, mutta nyt vähän väsyttää vielä viimeviikonloppuinen Porispere, joka oli varsin onnistunut festari kokonaisuudessaan. Hienoa, porilaiset!

Sama teema tarkoittakoon nyt vaikka vähän sitä ärsytystä, mikä tulee siitä, että vähän väliä tuntuu siltä, että minua arvostellaan ja mittaillaan mittareilla, jotka eivät kerta kaikkiaan sovi minun elämääni. Ne ovat toisten mittareita, jotain sellaisia, joilla arvostelijat mittaavat omaa onnistumistaan. Otetaanpa pari esimerkkkiä.

Siisti ja viimeistelty koti. Minähän olen täysin huithapeli ja onneton sählä, kun en pidä kotiani järjestyksessä tai imuroi joka viikko. Wrooong (tähän sopisi just semmonen väärän vastauksen summeriääni jostain tv-visasta). Minä kun olen todella tarkka omista tavaroistani ja asioistani. En juuri koskaan hukkaa enkä riko mitään. En vain ymmärrä, mitä lisäarvoa minulle olisi siitä, että kotini näyttäisi sisustuslehden lavasteilta, kun sitä täällä itsekseni lähinnä katselen. Haluan, että täällä näkyy elämä. Kyllä, olen kääntänyt takkini. Joskus nuorempana yritin sopeutua tiukkapipojen maailmanjärjestykseen, kunnes ymmärsin, ettei se sovi minulle yhtään. Siistinä pidän aina poikien häkin ja (omaankin) hygieniaan liittyvät asiat, mutta epäjärjestyksen sietäminen vapauttaa turhista askareista.

Siisti, virkaa ja asemaa korostava, ehkä jopa auktoriteettia lisäävä pukeutuminen. Hahhah. Jos haluan laittaa collegepaidan töihin, niin minähän laitan. Ei ole poissa minun arvovallastani, vaikka joku luulisi minua vahingossa oppilaaksi pukeutumiseni takia. Päinvastoin, se on lähinnä hauskaa. Sitä paitsi, come on, mistä arvovallasta? En edes halua semmoista. Puolihameet, suorat housut, jakkupuvut - en vaan pysty. Virkanaisen suora ja sileä (ja siveä) kampaus tai lyhyt tukka? Noup, ei ole minun juttuni. Tiukat farkut, rennot T-paidat, hupparit, hiukset auki tai rento letti sopii olotilaan paremmin. Toki pukeudun tilanteen mukaan, mutta jakkupukutilannetta ei taida koskaan tulla. Ainakin yritän viimeiseen asti välttää. Tärkeintä on mukavuus ja helppous. Pönöttäminen ja jäykistely ei kaunista ketään.

Ruokavalio. Pitäähän sellainen olla. Kai nyt jokainen jotain dieettiä noudattaa. Oi herranen aika, minkä ihmeen takia? Syödä tarttee, kun on nälkä. Juodakin kannattaa. Mistä päästään alkoholin käyttöön. Miksi ihmiset olette niin tiukkiksia itsellenne? Yhä useamman facebook-päivityksissä näkyy loppukesän 'tipattomia' kausia ja päätöksiä olla syömättä mitään rasvaista ja makeaa ennen sitä ja sitä päivää, kun on kesälomalla vähän liikaa grillailtu ja juhlittu ja mässäilty. No olen minäkin, mutta eipä tule edes mieleen olla vaikkapa tismalleen kahta viikkoa ilman pisaraakaan alkoholia, 'nenän valkaisuksi'. Argh. Kyllähän tuolla meiningillä saa itselleen alkoholista ongelman. Samoin hyvästä ruoasta tai herkuista kieltäytymistä en ymmärrä. Puhun nyt meistä tavallisista taapertajista, en mistään urheilijoista, joilla toki on omat perusteensa dieetteihinsä. En myöskään ota kantaa alkoholistien nenän valkaisuihin enkä absolutistien valintaan. Minulle sopii parhaiten se, että kun jotain tekee mieli, hankin sitä mahdollisimman pian. Mitä pidempään odottelen, sitä kovemmin tahdon, ja sitten ei ihan pieneen enää tyydykään, vaan överiksi menee ja suurempi harmitus seuraa. Elämä on hauskempaa, kun ei tarvitse sanoa 'ei' kaikelle hyvälle ja kivalle jonkin oman typerän paremmuuskuvitelman takia.

Ruoanlaitto. Miksi en kävisi ulkona syömässä hyvää ruokaa, kun se on mahdollista? Miksi kasvattaisin omaa sähkönkulutustani ja käyttäisin vähäistä vapaa-aikaani ruoan valmistamiseen ja sen jälkeen astioiden pesuun, kun voin paljon vähemmällä vaivalla mennä ravintolaan?

Vuorokausirytmi. 'Mä herään aina viimeistään yhdeksältä, viikonloppuna ja lomallakin. Muuten menee päivä pilalle'. Ai meneekö sulla? No mulla ei mene. Nukkuminen on ihanaa. Aamupalaa ei ole pakko syödä, voi syödä sen sijaan lounaan tai päivällisen, kunhan syö jotain. Ilta saa venyä vaikka nollakolmeen tai pidemmällekin, aurinkokin joskus ehtii nousta ennen kuin saan pääni tyynyyn. Lomalla. Työaikana on pakko yrittää pysyä yhteiskunnan rytmissä edes jotenkin. Toiset toki ovat oikeasti aamuvirkkuja, olkaa ihan rauhassa vaan. Minä en ole, eikä minulla ole nyt mitään syytä pakottaa itseäni sellaiseksi, vaikka kuinka maiskuttelisitte paheksuvasti, kun kerron nousseeni tänään ja joka päivä lomallani aikaisintaan puolilta päivin. Se minua vähän kiinnostaa, miksi te yleensä silloin kerrotte, että olette tehneet sitä ja tätä ja tuotakin sinä aikana, kun minä nukuin. Haluatteko joko saada minut tuntemaan syyllisyyttä vetelyydestä tai pönkittää omaa käsitystänne paremmuudestanne, tai ehkä molempia? Oletteko kateellisia rajattomuudestani?

Rahankäyttö. Visaa vinguttava ihminen nyt vaan on muita huonompi. Säästäminen on hyvän ihmisen merkki. Tyhmäähän se on maksaa korkeaa korkoa jo aikoja sitten ostamistaan hyödykkeistä. On on, mitä sitten? Asuntolainaa on vielä paljon, opintolainan olen jo maksanut, muita lainoja ei ole. Paitsi Visa. Totta kai mielelläni maksaisin sen pois, mutta ei ole millä maksaa, koska en halua luopua elintasostani. Syyt voikin lukea jo noista aiemmista kohdista. Tylsään kituuttamiseen en vaan suostu, mutta en ole mitenkään ylivelkaantunut. Kaikki menee, mikä tulee ja hyvä niin, koska ei ole perijääkään, vielä ainakaan.

Suhteet. Facebook-kaveruudet, seurustelusuhteet, kaverisuhteet, suhteet ex-miehiin, baari-illanpäätössuhteet. Näitä voi arvostella vaikka kuinka. Minua siitä, että noita viimeisiä en paljon harrasta, toiseksiviimeiset ovat minulla ihan väärällä tolalla (joku jopa sanoi, että sairaita?), kavereihin en kuulemma pidä tarpeeksi yhteyttä, oikeaa seurustelusuhdetta ei ole ollut aikoihin ja facebookissani on liikaa kavereita (ja oiherrajjumalasentää, osa niistä on entisiä oppilaita, taitaa olla pari nykyistäkin, kun en ole jaksanut poistaa). Exät kuuluisi useimpien mielestä poistaa mielestä ja puhelimesta ja facebookista ja muistot niputtaa siististi johonkin vanhaan albumiin komeron perälle. Exien kanssa ei pitäisi olla hyvissä väleissä, moikkailla ehkä just voi. Niitä ei kuulu rakastaa eikä niistä kuulu kauheesti välittää, eikä niitä nyt ainakaan kuulu puolustaa, jos joku toinen niitten tekemisiä arvostelee. Juu ei. Rakkaat ihmiset on aina rakkaita ja tärkeitä, ystävät ja exätkin. Mielenkiintoista on se, miten ei kuulu tehdä sitä eikä tätä, kun kyse on ihmissuhteista. Kaikki kanssakäyminenhän riippuu suhteisiin osallistuvista ihmisistä ja heidän tahdostaan. Minäpä nyt vaan tahdon olla mukava kaikille ja välittää. Loputtomasti yritän ymmärtää kaikkien tekemisiä ja sanomisia ja uskoa siihen, että pohjimmiltaan jokainen tarkoittaa hyvää (vaikka monesti pyrkimys on tuottaa sitä hyvää itselleen eikä silloin aina huomaa muita). Itsekkäitähän me kaikki olemme.

Riitely. Takaisin pitää sanoa vähintään yhtä ilkeästi. Öö, entä jos en halua riidellä? Jos vaan haluaisin unohtaa erimielisyydet ja jatkaa siitä, kun kaikilla oli vielä mukavaa. Kaikkea ei ole pakko käsitellä ja analysoida. Elämä on helpompaa, jos ei odottele turhia sanallisia anteeksipyyntöjä pikkuasioista. Anteeksipyytämis- ja antamistilanteet on muutenkin aika kiusallisia, ilman niitä on helpompi elää. Ylpeys on typerää, jos se estää elämästä nauttimisen. Ylpeä olen monessa muussa asiassa, mutta anteeksi annan pyytämättäkin, jos se helpottaa elämää. Unohtaminen vaan on joskus vaikeaa, mutta kyllä ikävät ajatukset voi tuupata sivuun ja jatkaa niistä välittämättä, jos ne eivät ole enää ajankohtaisia. Ja jos eivät ole, niin miksi niistä pitäisi kiinni?

Työmotivaatio. Jos on töitä, niistä ei saa missään tapauksessa valittaa, koska kaikilla ei ole töitä eikä lomaa tämän hetken Suomessa. Aha. Ei kuulkaas ole sattumaa, että minulla on töitä, jopa virka. Kas kun kävin kouluni fiksusti ja opiskelin ammatin, jossa töitä riittää ja on pitkä loma. Minä tein aikanaan paljon töitä sen eteen, että saisin juuri tämän ammatin. Kävin kouluja yhteensä 19 (=9+3+7) vuotta ennen kuin pääsin vakituiseen työelämään. Mutta luonteeltani en ole työntekijä, vaan ehkä sopisin paremmin käsityöläiseksi, taiteilijaksi, kirjailijaksi tms. kulttuurihörhöksi, koska aikataulujen mukaan eläminen on minulle epämiellyttävää ja vaikeaa. Mutta minä kuitenkin pystyn siihen. Kyllä minulla on oikeus harmitella loman loppumista, kun en tahdo palata työajan rytmiin loman jälkeen. Nih.

--
Kesäloma onkin nyt siinä vaiheessa, että viimeistä viikkoa aloitetaan. Perjantaina on oltava työmaalla ja maanantaina tulee sinne jo oppilaatkin. Lomalla en ole ihan tehnyt kaikkea, mitä kuvittelin, mutta niinhän se aina menee. Kesäromanssia ei löytynyt, kirjoittaminen jäi muuten vaan, Yyteriin en ole aurinkoisena päivänä ehtinyt, mutta mökille sentään pari kertaa, Maikkalassa en käynyt ja rullaluistelinkin vain  pari kertaa. Kuntosalilla en paljon huhkinut mutta vähän kuitenkin, ratsastamassa sen sijaan kävin jonkin verran. Yllättävän paljon olen katsonut digiboksiin tallentamiani tv-ohjelmia, mutta sepä johtuu vain siitä, että olen ollut niin paljon yksikseni. Itse asiassa tänä kesänä paljon enemmän kuin aiempina. Ehkä musta tulee vähitellen erakko. Jep. Syksyssä on kivaa se, että saa kohta taas pukeutua vaatteisiin tilkkujen sijaan. Tosin tänä kesänä on ollut aika miellyttävät lämpötilat, ei juuri yhtään hellepäivää.

Loppukevennyksenä on pakko kertoa, että lauantaina kun Porispere-yleisössä hengailin vähän takavasemmalla Stam1naa katsomassa, tuli yhtäkkiä luokseni tuntematon mies: "Anteeks nyt, että häiritsen, mutta olen katsellut sua tosta jo pitkään ja on pakko tulla kertomaan, että sä olet varmasti Porin kaunein ihminen." Ohhoh. Kaikenmoisia iskurepliikkejä on tullut vastaan, mutta että ihan Porin kaunein ihminen. Tai ehkä siihen ei paljon vaadita..