Hei hei Helsinki

Tajusin just, että en ehkä enää koskaan halua mennä sinne. Luin Hippoksesta HorseShown tämänvuotista ohjelmaa ja Hevoset Stadikalla -juttuja. Tapahtumia, joihin minun piti mennä ja joista olin alkuvuonna innoissani. Nyt en ole menossa, koska en pysty. Oksettaa pelkkä ajatuskin. Helsinkiä ei ole olemassa minulle enää. Pyyhin sen pois.

En voi sille mitään, mutta tuntuu siltä, että olen kuollut. Menen päivästä toiseen sumussa. Yritän näyttää normaalilta, mutta en tunne mitään. Kaikki on feikkiä. Ei ole elämänhalua. En toki halua kuollakaan, mutta elämä ei kiinnosta. En välitä. En näe tulevaisuudessa mitään enää. En mitään.

Pahinta on tietää, ettei kukaan muukaan oikeasti välitä. Kaikilla on omat murheensa. Suurin valhe on "olet mulle tärkeä, haluan sulle hyvää". Vmp. Jos olisin tärkeä, en olisi nyt yksin. Tämä ei menisi näin. Totuus on, että minä en ole ollut tärkeä enää pitkään aikaan. Muun väittäminen on oman syyllisyydentunteen lievittämistä. Oikeasti en ole enää koskaan edes mielessä, vaan paikallani on se, josta en halua tietää mitään, ja elämä on mukavaa ja helppoa, kun on joku siinä vieressä. Jos minulle tapahtuisi jotain, se liikuttaisi ehkä parin päivän ajan, ja sitten elämä jatkuisi.

Minä en edelleenkään halua ketään muuta. En ole koskaan halunnut enkä halua. Miksi pitäisi tyytyä vähempään kuin mitä haluaa? Jos en ansaitse sitä, en halua mitään.

Rakkauden kesä 2013

Tämä on itse asiassa kaverin lanseeraama nimitys tälle kesälle, kun tuntuu, että vähän joka toisella vähintään on päällä parisuhdekriisi tai muu paska tilanne elämässä. Olen itse päässyt siihen vaiheeseen, että olen todella vihainen. Enkä edes itselleni vain, vaan sille ihmiselle, keneen tämä viha kuuluukin kohdistaa, ainakin kaikkien naistenhömppälehtien mukaan. Katkaisisin ehkä jopa välit kokonaan, jos en olisi minä - enhän toki ole niin lapsellinen. Sitä paitsi, olen edelleen rakastunut, tyhmä ja paksukalloinen kun olen. Joten olen päättänyt kestää nämä painajaisia aiheuttavat muistotkin. Enimmäkseen toivon silti epäonnea sille, jonka syytä mikään ei ole mutta joka kuitenkin on suurin syy näihin paskoihin fiiliksiini. Selvää, eikö vaan. Onneksi en ole voodoon asiantuntija, saattaisi muuten tapahtua kummallisia juttuja.

Välillä olen melkein normaali itseni, ainakin ulospäin, koska en halua enää yhtään ohjetta tai neuvoa mihinkään liittyen. Silti olen edelleen yhtä katkera siitä, että olin monta vuotta kuminauhan päässä. Joka kerta, kun yritin päästä vähän irti, onnistui syyllistäminen ja palasin takaisin. Turhaan ponnistelin vastaan. Kunnes lopulta halusin takaisin, siinä vaiheessa olikin löytynyt juuri se parempi. Kuinka kätevää, mitä väliä, että minun elämäni oli siinä vaiheessa sopivasti sotkettu niin, että en varmasti enää koskaan ole onnellinen. Että olen varmasti lopun elämääni yksin, koska en todellakaan aio enää koskaan luottaa keneenkään parisuhteen vertaa. En ole enää nuori ja kaunis, parasta ennen -päivä meni jo. Ehkä yksi pahimmista asioista tässä koko sopassa onkin se, että hävisin niin paljon nuoremmalle. Se ei ole reilua, pikkutyttöjen ei kuuluisi tulla tähän samaan sarjaan. Siinä se nyt tuli sanotuksi. Voi että vihaankin tätä elämää.