Lupa on

Tämä viikonloppu ei ollut treeniviikonloppu. Vedin juuri loputkin pikkujoululahjasuklaasta sokerikokiksen kera. Harkinnassa vielä avata Manchego-juusto paketti, kyllä sekin uppoaa kokonaan, jos vaan aloitan. Annoin itselleni luvan mässytellä, koska eilen päivän ainoa ateria oli pikanuudelit ja muutama keksi valkohomejuuston kanssa. Huomenna aamulla olisi tarkoitus mennä taas salille ja palata ruotuun. Aamulla, koska illalla saattaisi jäädä väliin. Aamulla, koska on pakko saada tämä seonnut vuorokausirytmi edes suunnilleen oikeaan aikaan, jotta saan kaikki työt ja suunnitelmat toteutumaan.

Niin. On suunnitelmia. Projekti etenee aina välillä ja se tarvitsisi enemmän aikaa. Siksi haluaisin pystyä treenaamaan aamulla. Siispä opettelen. Kävin jostain keskustelupalstalta etsimässä motivaatiota sanojen pyörittelyyn. Jossain puhuttiin synopsiksesta. Onhan minulla sellainen. Tajusin, että se kaipaisi päivitystä, koska moni asia on lähtenyt kehittymään omalla painollaan paremmin kuin alunperin olin kuvitellut. Voi olla, että lopputulos onkin vähän erilainen sen vuoksi. Pitäisi ehkä myös rohkaistua ja ottaa selvää, miten voisin saada ulkopuolista palautetta. Koska itsehän pidän välillä tuotostani aivan paskana tai huippuhyvänä, riippuu täysin päivästä.

Tarina on kerrottava, mutta en vielä tiedä, mitä sillä sen jälkeen teen. Kun toinenkin tarina olisi jo tuloillaan. Mietin joka päivä, onko tämä taas se sama juttu: mitään en koskaan saa valmiiksi, kun mielenkiinto loikkaa jo seuraavaan kohteeseen. On niitä ADD-piirteitä nimittäin, kirjoitinko niistä joskus? Olen tässä kaiken muun pohdinnan ohessa saanut itsestäni muutaman asian selville, ja nuo ovat kyllä ihan todellisia edelleen. Elämänhallintani voisi todellakin olla parempaa.

Mutta 48241.

Huomenna

Huomenna se sitten taas alkaa. Tästä kuvasta näkyy työn odottamisen ilo:

Olin tänään kampaajalla. Siitä into ottaa muutamia kuvia. Se vaan, että eipä tolla puhelimen kameralla oikein saa tumman tukan sävyä esille. Se vaan näyttää joka kuvassa mustalta. Värin nimi on teak ja se on tummanpunainen, juuren väri taas on kaikkein tummin kuparisävy, mitä löytyi. Tällä mennään taas vähän aikaa. Kulmat unohtui käydä laitattamassa, mut hei, ei sen väliä muutenkaan.

Paluu arkeen

Kohta ne työt taas alkaa. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Tällä hetkellä ei kiinnosta mikään muukaan. Tietyllä tasolla olen täysin välinpitämätön. Teen kyllä asioita, joita minulta odotetaan tai vaaditaan, mutta millään ei ole minulle merkitystä.

Jokunen ystävä yritti väittää, että olen stressaantunut. En ole. Stressi tulee siitä, että yrittää välttää epäonnistumista. Että välittää niin paljon. Minulle on jo pitkään ollut aivan sama. Pitkään tarkoittaa siis monta vuotta. Jos en ehdi tai jaksa jotain asiaa hoitaa, niin mitä siitä seuraa? Ei yhtään mitään yleensä, koska asioilla on tapana järjestyä. Maailma kyllä joustaa. Asia tulee hoidetuksi sitten, kun se on aivan pakko hoitaa. Jos joku suuttuu, kyllä se ajan kanssa leppyy. Tai jos ei lepy, onko sillä sitten niin väliä? Olen vähitellen irrottanut siitä kuvitelmasta, että kaikkien ihmisten on tykättävä minusta. Ja siitäkin, että tarvitsisi olla hyvä missään, mitä teen, oli kyse sitten työstä tai  muusta elämästä. Pääasia, että en jätä mitään tekemättä.

Koen huvittavaksi sen, että saan neuvoja tämänhetkisen "stressin" hoitamiseksi ihmisiltä, jotka eivät oikeastaan tiedä, mistä mankelista olen selvinnyt läpi. Päätin kymmenisen vuotta sitten, että jos muilla menee hermot tai ne eivät jaksa, niin minä olen se, joka viimeisenä pitää muita pystyssä. Nyt on kuljettu kahden ison kriisin läpi, mutta siinä sivussa sotkin oman elämäni niin, että tämän blogin otsikko on oikeastaan varsin surkuhupaisa. Kolmas kriisi onkin oman elämäni epäonnistuminen. Kaksi ensimmäistä tapahtuivat minusta riippumatta, mutta jouduin katsomaan ne hyvin läheltä. Jos puhutaan stressistä, niin kyllä tiedän, mitä se on.

Olenko hakenut itselleni apua? Kävin vuosia sitten kokeilemassa, miltä tuntuisi jutella ulkopuoliselle. En halunnut kertoa mitään. Nolotti niin paljon puhua omasta epäonnistumisesta tai muiden asioista, että se stressasi minua enemmän kuin asiat, joista olisin puhunut. Mieluummin sulkeuduin kokonaan. En ylipäätään usko siihen, että aina tarvitaan sairaslomaa, lääkettä tai jotain hoitoa, kun surettaa. On ihmisiä, joilla on oikeasti mielenterveydellisiä ongelmia. He tarvitsevat apua. Minä olen vain surullinen. Elämä ei ole aina kivaa, mutta se jatkuu kuitenkin. Arki pitää mukana, jos menee vaan.

Ärsyttävintä elämässä tällä hetkellä on se, että talven sairastelu aiheutti sydämeeni jotain pikkuvikaa. Tai luultavasti se vika oli siellä jo ennestään, mutta nyt se on tullut esille. Toisaalta haluan tietää, mistä on kyse, mutta toisaalta en jaksa. En usko, että se on vaarallista. Jotain tutkimuksia vielä tehdään, mutta tuskin niistä mitään toimenpiteitä seuraa. Lääkitystä en ainakaan halua, enkä todellakaan mitään pientäkään operaatiota, jos ei ole aivan välttämätöntä. Ironista on se, että sydämeni meni fyysisesti rikki ennen kuin se särkyi.

Oheistoimintaa töiden välttämiseksi

Piti tehdä tänään koe valmiiksi. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Se koehan on siis jo puoliksi tehty, niin voinkin tässä vähän lueskella uutisia. Siivota marsuhäkin. Viedä roskat. Imuroida... No en sentään ryhtynyt imuroimaan, mutta kaikkea mahdollista olen tässä jo pari tuntia sählännyt, kun en jaksaisi tehdä työtä loppuun. Periaatteessa koko ilta aikaa tai vaikka koko yö, koska riittänee, että koe on aamulla valmis. Olen hyvä hommien lykkäämisessä, kunnes on aivan pakko hoitaa ne. Hemmetti. Nyt kyllä aloitan...

...jatkoa seurasi myöhään yöllä...

Paitsi etten aloittanutkaan, vaan keksin jostain syystä napsia pari kuvaa naamastani ilman meikkiä. Olen tietenkin myöhässä siitä blogeissa pyörineestä kampanjasta, miksi sitä nyt kutsuttiinkaan. Yritin alunperin saada noihin kuviin näkyviin tämän pitkän flunssan tuoman kalpeuden ja tummat silmänaluset - mutta ei se oikein onnistunut. En tiedä, mikä suodatin ne silmäpussit retusoi pois, mutta ei niitä noissa kuvissa paljon näy. Yksi noista passikuvasarjan kuvista on mielestäni aika hieno, vaikka kaikissa niissä onkin kattolampun aiheuttama tyhmä varjo leuan alla. Jos olisin taiteilija ja tekisin omakuvan, niin yksi näistä kelpaisi siihen malliksi. Saa arvata, mikä.

Kalpeanaama.

Ei meikkiä - vasen salamalla, oikea ilman salamaa.

Piiputtaa

Olen yskinyt keuhkoihini astmankaltaisen tilan. Menin lopulta lääkäriin tänään, kun olo ei levosta huolimatta kohentunut. Keuhkoputkentulehdushan se, eikä se muuten mitään sen kummempaa kai vaatisi, välttämättä edes antibioottia, mutta kun olen toista viikkoa yskinyt taukoamatta, niin keuhkoni ja keuhkoputkeni ovat täysin tukossa. Eipä se sitten ihme, ettei henki tahdo kulkea. Sain astmalääkityksen antibioottien lisäksi ja nyt jo ensimmäisen annoksen jälkeen huomaan selvää helpotusta. Myös nenän tukkoisuus väheni huomattavasti pari tuntia antibiootin ottamisen jälkeen. Voiko se oikeasti toimia noin pian vai onko kyse lume-efektistä?

Töihinmeno on mietityttänyt. Tänään olin kotona ja ehdin jo ilmottaa, että huomisenkin, ennen kuin päätin mennä kuitenkin lääkäriin. Lääkäri sanoikin ihan kyselemättä, että koko viikko sairaslomaa. Ihan hyvä kai. Muuten olisin varmaan tunnontuskissani jo keskiviikkona mennyt häsläämään koululle jotain, kun muut ovat liikuntapäivää viettämässä Yyterissä (no sitä just aion, koska pitäisi yksi matematiikan koe tehdä ja monistaa ennen maanantaita, ja Helsinkiin pitäisi mennä nyt viikonlopuksi, kun olen sitä reissua jo kolme viikkoa joutunut lykkäämään). Mutta siis ei tarvitse miettiä, olenko tarpeeksi kipeä olemaan kotona.

Troppia.

Suhteellista

Olen vihainen itselleni monestakin huonosta päätöksestä, mutta harvoin olen kiukkuinen. Yleensä annan asioitten vain järjestyä omaan tahtiinsa. Jonakin päivänä tässä taannoin mietin, että yksinäisyys ja tietynlainen onnettomuus näkyy ihmisissä eri tavalla. Mietin kahta esimerkkiä, joihin olen törmännyt.

Ensimmäinen on välinpitämättömyys. Itse olen tällainen. En stressaa mistään, kun en välitä, annan tekemättömien ja keskeneräisten asioiden unohtua surematta. Teen jos sattuu huvittamaan. Jos ei, niin en pidä kiirettä. Töissä tämä on vähän huono asenne, mutta niin kauan kun kuitenkin hoidan hommani jossain vaiheessa, sen ei pitäisi olla kenenkään muun ongelma.

(En muuten ole ollut aina tällainen. Silloin muinoin joskus viime vuosituhannella, kun olin vielä oikeasti onnellinen, tein aina kaikki tehtävät ja työt ajallaan, jopa etuajassa joskus ihan vaan silkasta tekemisen ja suorittamisen ilosta. Jos löytäisin nyt jotain, jolla tekisin itseni onnelliseksi, olisin varmasti ahkerampi ja parempi ihminen muitakin kohtaan.)

Se toinen esimerkki on apinanraivo. Vähän kärjistettynä tietenkin. Toiset ei-onnelliset ihmiset turvautuvat kiukkuun ja raivoon, jolla pistävät tuulemaan niin, että työt hoituvat vauhdilla ärräpäitä päästellen. Se on muille ihmisille kuluttavaa katseltavaa ja kuunneltavaa, mutta varmaan niitten raivoajien olo tällaisen purkauksen jälkeen on parempi.

Minä pysyn ikuisesti harmaalla ei-onnellisuuden vyöhykkeellä puolittain, vasemmalla kädellä hoidettujen töitten ja opiskelujen kanssa. En voi iloita mistään suorituksistani, koska en ole kuitenkaan tehnyt parastani. En viitsi antaa itsestäni mitään, koska ei se kuitenkaan tee elämästäni yhtään parempaa. Ei minua kiinnosta olla hyvä työssäni tai menestyä opinnoissani enää. Kenelle mistään onnistumisista kertoisin?

Huomaan, että tämä ajatus on vaarallinen ääneen sanottuna. Onnellisuuteen pitäisi pyrkiä, se korjaisi monta asiaa. Mikä tekisi minut onnelliseksi ja miten sen voisin saavuttaa? Miksi minusta tuntuu, että se juna meni jo?

Projektissani on muuten jo 11551 sanaa. Ehkä olen sen verran lähempänä onnellisuutta kuin ennen.