Motivaatio välillä hukassa ja juttu jumissa, kun en osaa tehdä päätöksiä. Hitaus ja ajanpuute harmittaa, toisaalta haluan aikaa miettiä, kuinka edetä. Mutta spontaanius ei olisi välttämättä huono juttu.
Tein muuten tänään vahingossa oharit. Eipä tarvi hetkeen mennä nettideittipalstalle patsastelemaan. Sori vaan, kaveri. Toivottavasti et kovin kauan odotellut... Eipä silti, tuskin meistä mitään olisi tullutkaan, sen varmaan tiesit muutenkin.
Tämä on 100. postaukseni. Oho.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjoittaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjoittaminen. Näytä kaikki tekstit
tiistai 17. syyskuuta 2013
keskiviikko 28. elokuuta 2013
maanantai 19. elokuuta 2013
Itsekeskeistä höpinää
Joku ehkä joskus vahingossa lukee tätä blogia, ainakin tilastojen perusteella. Sanottakoon nyt vielä kerran, että kirjoitan tänne siksi, että en halua keskustella näistä asioista, mutta kun kirjoitan tänne, olen tavallaan sanonut asiat ääneen. Se on helpottavampaa kuin oman yksityisen päiväkirjan kirjoittaminen. Keskustelua ei kuitenkaan synny, mikä on hyvä, koska haluan tietenkin olla aina oikeassa. Keskustelussa joutuisi välillä antamaan muillekin sen mahdollisuuden. Tai sitten pitäisi jatkaa väittelyä loputtomiin. Tänne voin suoltaa mitä vaan, eikä vastaväitteitä tai muita mielipiteitä tule. Sopivan narsistista, minä minä minä aina vaan. Yksin.
tiistai 16. huhtikuuta 2013
lauantai 9. maaliskuuta 2013
maanantai 25. helmikuuta 2013
Suhteellista
Olen vihainen itselleni monestakin huonosta päätöksestä, mutta harvoin olen kiukkuinen. Yleensä annan asioitten vain järjestyä omaan tahtiinsa. Jonakin päivänä tässä taannoin mietin, että yksinäisyys ja tietynlainen onnettomuus näkyy ihmisissä eri tavalla. Mietin kahta esimerkkiä, joihin olen törmännyt.
Ensimmäinen on välinpitämättömyys. Itse olen tällainen. En stressaa mistään, kun en välitä, annan tekemättömien ja keskeneräisten asioiden unohtua surematta. Teen jos sattuu huvittamaan. Jos ei, niin en pidä kiirettä. Töissä tämä on vähän huono asenne, mutta niin kauan kun kuitenkin hoidan hommani jossain vaiheessa, sen ei pitäisi olla kenenkään muun ongelma.
(En muuten ole ollut aina tällainen. Silloin muinoin joskus viime vuosituhannella, kun olin vielä oikeasti onnellinen, tein aina kaikki tehtävät ja työt ajallaan, jopa etuajassa joskus ihan vaan silkasta tekemisen ja suorittamisen ilosta. Jos löytäisin nyt jotain, jolla tekisin itseni onnelliseksi, olisin varmasti ahkerampi ja parempi ihminen muitakin kohtaan.)
Se toinen esimerkki on apinanraivo. Vähän kärjistettynä tietenkin. Toiset ei-onnelliset ihmiset turvautuvat kiukkuun ja raivoon, jolla pistävät tuulemaan niin, että työt hoituvat vauhdilla ärräpäitä päästellen. Se on muille ihmisille kuluttavaa katseltavaa ja kuunneltavaa, mutta varmaan niitten raivoajien olo tällaisen purkauksen jälkeen on parempi.
Minä pysyn ikuisesti harmaalla ei-onnellisuuden vyöhykkeellä puolittain, vasemmalla kädellä hoidettujen töitten ja opiskelujen kanssa. En voi iloita mistään suorituksistani, koska en ole kuitenkaan tehnyt parastani. En viitsi antaa itsestäni mitään, koska ei se kuitenkaan tee elämästäni yhtään parempaa. Ei minua kiinnosta olla hyvä työssäni tai menestyä opinnoissani enää. Kenelle mistään onnistumisista kertoisin?
Huomaan, että tämä ajatus on vaarallinen ääneen sanottuna. Onnellisuuteen pitäisi pyrkiä, se korjaisi monta asiaa. Mikä tekisi minut onnelliseksi ja miten sen voisin saavuttaa? Miksi minusta tuntuu, että se juna meni jo?
Projektissani on muuten jo 11551 sanaa. Ehkä olen sen verran lähempänä onnellisuutta kuin ennen.
Ensimmäinen on välinpitämättömyys. Itse olen tällainen. En stressaa mistään, kun en välitä, annan tekemättömien ja keskeneräisten asioiden unohtua surematta. Teen jos sattuu huvittamaan. Jos ei, niin en pidä kiirettä. Töissä tämä on vähän huono asenne, mutta niin kauan kun kuitenkin hoidan hommani jossain vaiheessa, sen ei pitäisi olla kenenkään muun ongelma.
(En muuten ole ollut aina tällainen. Silloin muinoin joskus viime vuosituhannella, kun olin vielä oikeasti onnellinen, tein aina kaikki tehtävät ja työt ajallaan, jopa etuajassa joskus ihan vaan silkasta tekemisen ja suorittamisen ilosta. Jos löytäisin nyt jotain, jolla tekisin itseni onnelliseksi, olisin varmasti ahkerampi ja parempi ihminen muitakin kohtaan.)
Se toinen esimerkki on apinanraivo. Vähän kärjistettynä tietenkin. Toiset ei-onnelliset ihmiset turvautuvat kiukkuun ja raivoon, jolla pistävät tuulemaan niin, että työt hoituvat vauhdilla ärräpäitä päästellen. Se on muille ihmisille kuluttavaa katseltavaa ja kuunneltavaa, mutta varmaan niitten raivoajien olo tällaisen purkauksen jälkeen on parempi.
Minä pysyn ikuisesti harmaalla ei-onnellisuuden vyöhykkeellä puolittain, vasemmalla kädellä hoidettujen töitten ja opiskelujen kanssa. En voi iloita mistään suorituksistani, koska en ole kuitenkaan tehnyt parastani. En viitsi antaa itsestäni mitään, koska ei se kuitenkaan tee elämästäni yhtään parempaa. Ei minua kiinnosta olla hyvä työssäni tai menestyä opinnoissani enää. Kenelle mistään onnistumisista kertoisin?
Huomaan, että tämä ajatus on vaarallinen ääneen sanottuna. Onnellisuuteen pitäisi pyrkiä, se korjaisi monta asiaa. Mikä tekisi minut onnelliseksi ja miten sen voisin saavuttaa? Miksi minusta tuntuu, että se juna meni jo?
Projektissani on muuten jo 11551 sanaa. Ehkä olen sen verran lähempänä onnellisuutta kuin ennen.
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
So The Story Goes
Miksi on kivempaa kirjoittaa otsikko englanniksi. No en tiedä, jostain syystä se vaan tuntuu helpommalta. Englanniksi kirjoittamistakin olisi kiva harjoitella, mutta tämä blogihan on alunperin aloitettu siksi, että saisin kirjoittaa nimenomaan suomeksi, kirjoittamisen takia siis. Kun lukijoitakaan ei taida olla. Sama jenkkiläinen mainossivusto käy aina 'lukemassa' uuden postauksen, satunnaisesti tänne eksyy joku muukin. Mutta kirjoittaminen on silti hauskaa. Ja se, että joku muu joskus saattaisi lukea nämä tekstit, pistää kuitenkin miettimään sanojaan eri tavalla kuin omaan yksityiseen päiväkirjaan kirjottaessa.
Kirjoittamisesta puheenollen, olen istunut tässä tietokoneella pari päivää ja vähän yötäkin, ja salainen projektini on taas edennyt vähän. Enimmäkseen korjailin vanhaa tekstiä ja muokkasin järjestystä, mutta jotain uuttakin olen saanut siihen lisää.
Luin tässä 'kirjoitustauon' aikana vähän englanninkielistä nuorisokirjallisuutta ja sitten sen aiemmin mainitun Fifty Shades -trilogian. Huomasin, että kovin yksityiskohtaista tekstiä on aika raskas lukea, koska se ei jätä tilaa mielikuvitukselle. Lukija pitäisi siis ottaa paremmin huomioon. Taitaa olla aloittelevan kirjailijan tyypillinen vika, kuvailla liikaa. Nyt kun luin omaa tekstiäni uudelleen, huomasin siinä saman ongelman. Toisaalta se on vasta alussa, joten siinä tarvitaankin aika paljon kuvailua henkilöistä ja paikoista. Mutta nyt kun tarina alkaa edetä, pitää varoa liikaa maalailua ja keskittyä enemmän tapahtumiin.
Toistoa pitää myös varoa. Lukija muistaa kyllä viimeistään toisesta maininnasta, liika yksityiskohtien alleviivaaminen ärsyttää. Varsinkin, jos kyseessä on trilogia ja sattuu olemaan sellainen lukija, joka porhaltaa sen yhteen soittoon läpi (kuten minä), ei tarvitse taustoittaa niin perusteellisesti enää kolmososassa ykkösosan asioita. Voisi kuitenkin olettaa, että kirjat on luettu järjestyksessä ja jossain määrin muistettavan ajanjakson sisällä...
Fifty Shades Freed eli se kolmososa oli aika raskasta luettavaa juuri näitten mainittujen seikkojen takia. Itse asiassa siihen kyseiseen trilogiaan olisi tarinan puolesta riittänyt hyvin ne kaksi ensimmäistä osaa. Tuntui, että kirjailija itsekin oli kyllästynyt tekstityyliinsä, kun viimeinen osa oli kirjoitettu osin yksityiskohtaisesti ja osin loikittu aikajanalla miten sattuu. Jäi vähän tympeä jälkimaku koko sarjasta sen viimeisen osan vuoksi. Pakkohan se on lukea, että saa tietää, miten tarina päättyy, mutta sen tarinan nimenomaan olisi voinut tiivistää kahteen kirjaan vähentämällä toistoa ja yksityiskohtien kuvailua. Esimerkiksi henkilöiden jokaisen asukokonaisuuden kuvaaminen on melko turhaa.
Liian kuvailun välttämiseksi on hyvä, että olen tehnyt kaikista henkilöistä profiilit erikseen. Samoin olen piirtänyt karttoja ja vähän pohjapiirrosluonnostelmia, jotta esimerkiksi asunnoista kirjoittaessa huonejärjestys pysyisi loogisena. Tarkempi pohjatyö antaa itse asiassa aika paljon paremmat eväät kirjoittamisellekin.
Projektini on siis edelleen hengissä ja etenee.
Kirjoittamisesta puheenollen, olen istunut tässä tietokoneella pari päivää ja vähän yötäkin, ja salainen projektini on taas edennyt vähän. Enimmäkseen korjailin vanhaa tekstiä ja muokkasin järjestystä, mutta jotain uuttakin olen saanut siihen lisää.
Luin tässä 'kirjoitustauon' aikana vähän englanninkielistä nuorisokirjallisuutta ja sitten sen aiemmin mainitun Fifty Shades -trilogian. Huomasin, että kovin yksityiskohtaista tekstiä on aika raskas lukea, koska se ei jätä tilaa mielikuvitukselle. Lukija pitäisi siis ottaa paremmin huomioon. Taitaa olla aloittelevan kirjailijan tyypillinen vika, kuvailla liikaa. Nyt kun luin omaa tekstiäni uudelleen, huomasin siinä saman ongelman. Toisaalta se on vasta alussa, joten siinä tarvitaankin aika paljon kuvailua henkilöistä ja paikoista. Mutta nyt kun tarina alkaa edetä, pitää varoa liikaa maalailua ja keskittyä enemmän tapahtumiin.
Toistoa pitää myös varoa. Lukija muistaa kyllä viimeistään toisesta maininnasta, liika yksityiskohtien alleviivaaminen ärsyttää. Varsinkin, jos kyseessä on trilogia ja sattuu olemaan sellainen lukija, joka porhaltaa sen yhteen soittoon läpi (kuten minä), ei tarvitse taustoittaa niin perusteellisesti enää kolmososassa ykkösosan asioita. Voisi kuitenkin olettaa, että kirjat on luettu järjestyksessä ja jossain määrin muistettavan ajanjakson sisällä...
Fifty Shades Freed eli se kolmososa oli aika raskasta luettavaa juuri näitten mainittujen seikkojen takia. Itse asiassa siihen kyseiseen trilogiaan olisi tarinan puolesta riittänyt hyvin ne kaksi ensimmäistä osaa. Tuntui, että kirjailija itsekin oli kyllästynyt tekstityyliinsä, kun viimeinen osa oli kirjoitettu osin yksityiskohtaisesti ja osin loikittu aikajanalla miten sattuu. Jäi vähän tympeä jälkimaku koko sarjasta sen viimeisen osan vuoksi. Pakkohan se on lukea, että saa tietää, miten tarina päättyy, mutta sen tarinan nimenomaan olisi voinut tiivistää kahteen kirjaan vähentämällä toistoa ja yksityiskohtien kuvailua. Esimerkiksi henkilöiden jokaisen asukokonaisuuden kuvaaminen on melko turhaa.
Liian kuvailun välttämiseksi on hyvä, että olen tehnyt kaikista henkilöistä profiilit erikseen. Samoin olen piirtänyt karttoja ja vähän pohjapiirrosluonnostelmia, jotta esimerkiksi asunnoista kirjoittaessa huonejärjestys pysyisi loogisena. Tarkempi pohjatyö antaa itse asiassa aika paljon paremmat eväät kirjoittamisellekin.
Projektini on siis edelleen hengissä ja etenee.
tiistai 22. tammikuuta 2013
New York
Pitempi tauko kirjoittamisessa johtuu siitä, että olen vain lukenut kaikki vapaa-aikani. Englanniksi vaihteeksi, alotin paljon puhutun Fifty Shades -trilogian, jonka löysin sopivalla alennuksella CDONista. Kolmas osa on jo puolivälissä. Tarina on ihan mielenkiintoinen, mutta sen olisi voinut ehkä tiivistää, varsinkin kun kirja tuppaa vähän tai enemmänkin toistamaan itseään, varsinkin tuo viimeinen osa. Mutta kokonaisuutena se ei ole niin huono kuin olen kuullut. Tai huono on huono sanavalinta tähän. Eihän se mikään korkeatasoinen kirjallisuusklassikko ole, mutta romanttisena hömppätarinana ihan toimiva. Kantava ajatus siinä taitaa olla lähinnä se, että rakkaus voittaa kaikki vastoinkäymiset, kun vaan uskoo siihen tarpeeksi. Naiivia mutta viihteenä varsin onnistuvaa. Joitain kohtia olen vähän kyllästymisen vuoksi hyppinyt yli, lähinnä siksi, että samat sanonnat ja kielikuvat toistuvat. Ja vaikka luen englanniksi, se alkaa jossain tuhannennen sivun paikkeilla vähän tökkiä.
TVD palasi myös tauolta ja heti ensimmäisessä jaksossa oli suuria tunteita pelissä. Ja tämä biisi siinä yhtenä taustavaikuttajana:
TVD palasi myös tauolta ja heti ensimmäisessä jaksossa oli suuria tunteita pelissä. Ja tämä biisi siinä yhtenä taustavaikuttajana:
tiistai 1. tammikuuta 2013
Almost thirty-five now
No miltä se taas tuntuu. Jotain yhteenvetoa menneestä vuodesta? Lyhyesti: ei mitään uutta.
Pitikö olla jotain. Hirveesti kaikkee piti tapahtua, piti muuttua ihan uudenlaiseksi ihmiseksi ja löytää elämän Tarkoitus.
Viime vuoden alussa koin jotain pientä poliittista herätystä mutta vähän lyhyeksihän se jäi. Onneksi en vielä silloin kirjoittanut tätä blogia. Keväällä kävin ahkerasti salilla ja kuntoilin, kesällä sekin jäi. Löysin uuden heppakaverin Assun tilalle, mutta kyllästyin ratsastustunneilla käymiseen ja nykyään painelen vain suokilla pitkin mettiä. Aloitin uudelleen vanhat rakkaat harrastukseni lukemisen ja kirjoittamisen. Koko syksyn olen yskinyt sisuskalujani ulos, välillä kuumeessa, välillä kuumeetta, mutta joululoman alkuun asti vaan yskin ja yskin. Loman alettua yskä loppui. Coincidence? You tell me.
Elämäni miestä en tavannu irl mutta kaverini oli löytänyt sen pienen totuuden vessanovikirjoituksesta: parhaat miehet ovat fiktiivisiä. Minä rakastuin tv-sarjan vampyyriin. Kyllä juu.
Ikähän on vain luku, mutta 34 oli tosi tylsä luku. Jostain syystä siitä tulee minulle ensimmäisenä mieleen kaksi kertaa seitsemäntoista. Seitsemäntoista oli ihana ikä, olin silloin ahkera, energinen, kaunis, fiksu ja vaikka mitä. Kaikki oli helppoa ja onnistui tuosta vaan sormia napsauttamalla. Kolkytneljä oli vain muistutus siitä, että olen enemmän kuin kaksi kertaa oppilaitteni ikäinen.
Kolkytviis on vähän mukavampi: se on viisi kertaa seisemän. Viisi on kiva luku, sen pohjalta voi piirrellä jänniä geometrisiä juttuja ja seitsemän taas oli se ikä, jolloin koulu alkoi ja tutustuin heppaharrastukseen. Numero seitsemän on sitäpaitsi käsin kirjoitettuna kaunis. Siis sillä tavalla kirjoitettuna kuin se opetettiin vuonna -85.
Mutta niin se vaan tosiaan on, että kahden vuorokauden ja 16 tunnin kuluttua olen hengittänyt tämän planeetan ilmaa keuhkoihini 35 vuotta. Tuntuu aivan käsittämättömältä ajalta ja silti niin lyhyeltä. Seuraavan yhtä pitkän jakson kuluttua olen seitsemänkymppinen, jos vielä elän. Jos en seitsemäntoista vuotiaana osannut kuvitella elämääni tällaiseksi, niin yhtä vähän pystyn arvailemaan, miltä edes maailma näyttää vuonna 2048.
Nyt en jaksa ajatella enempää. Taas kerran onnellisempaa uutta vuotta minulle ja kaikille muillekin, kuitenkin.
Pitikö olla jotain. Hirveesti kaikkee piti tapahtua, piti muuttua ihan uudenlaiseksi ihmiseksi ja löytää elämän Tarkoitus.
Viime vuoden alussa koin jotain pientä poliittista herätystä mutta vähän lyhyeksihän se jäi. Onneksi en vielä silloin kirjoittanut tätä blogia. Keväällä kävin ahkerasti salilla ja kuntoilin, kesällä sekin jäi. Löysin uuden heppakaverin Assun tilalle, mutta kyllästyin ratsastustunneilla käymiseen ja nykyään painelen vain suokilla pitkin mettiä. Aloitin uudelleen vanhat rakkaat harrastukseni lukemisen ja kirjoittamisen. Koko syksyn olen yskinyt sisuskalujani ulos, välillä kuumeessa, välillä kuumeetta, mutta joululoman alkuun asti vaan yskin ja yskin. Loman alettua yskä loppui. Coincidence? You tell me.
Elämäni miestä en tavannu irl mutta kaverini oli löytänyt sen pienen totuuden vessanovikirjoituksesta: parhaat miehet ovat fiktiivisiä. Minä rakastuin tv-sarjan vampyyriin. Kyllä juu.
Ikähän on vain luku, mutta 34 oli tosi tylsä luku. Jostain syystä siitä tulee minulle ensimmäisenä mieleen kaksi kertaa seitsemäntoista. Seitsemäntoista oli ihana ikä, olin silloin ahkera, energinen, kaunis, fiksu ja vaikka mitä. Kaikki oli helppoa ja onnistui tuosta vaan sormia napsauttamalla. Kolkytneljä oli vain muistutus siitä, että olen enemmän kuin kaksi kertaa oppilaitteni ikäinen.
Kolkytviis on vähän mukavampi: se on viisi kertaa seisemän. Viisi on kiva luku, sen pohjalta voi piirrellä jänniä geometrisiä juttuja ja seitsemän taas oli se ikä, jolloin koulu alkoi ja tutustuin heppaharrastukseen. Numero seitsemän on sitäpaitsi käsin kirjoitettuna kaunis. Siis sillä tavalla kirjoitettuna kuin se opetettiin vuonna -85.
Mutta niin se vaan tosiaan on, että kahden vuorokauden ja 16 tunnin kuluttua olen hengittänyt tämän planeetan ilmaa keuhkoihini 35 vuotta. Tuntuu aivan käsittämättömältä ajalta ja silti niin lyhyeltä. Seuraavan yhtä pitkän jakson kuluttua olen seitsemänkymppinen, jos vielä elän. Jos en seitsemäntoista vuotiaana osannut kuvitella elämääni tällaiseksi, niin yhtä vähän pystyn arvailemaan, miltä edes maailma näyttää vuonna 2048.
Nyt en jaksa ajatella enempää. Taas kerran onnellisempaa uutta vuotta minulle ja kaikille muillekin, kuitenkin.
perjantai 16. marraskuuta 2012
On käyttäjän kanssa paikassa
Kummallisia noi lukijatilastot. Tekstikohtaiset näyttölukumäärät on aika pieniä, mutta silti esimerkiksi tänään, tai oikeastaan eilen, tätä blogia on avattu mukamas yli 30 kertaa. Yhdysvalloista. Windows, Linux ja muu Unix käyttiksinä, Chromella, Firefoxilla ja Explorerilla. Ja tarkempi tarkastelu katsojista paljastaa ne joksikin mainossivustoiksi, ei siis todennäköisesti yhtään elävää ihmistä ole käynyt täällä. Miksi olisikaan, Yhdysvalloista, koska sivuilla on pelkkää suomea. Suomestakin on kuitenkin tänne päädytty 15 kertaa tänään. Ja aika paljolti Google-hakujen seurauksena. Mutta yhtään lukijaahan täällä ei ole, joten tuskin kukaan näistä teksteistä on kiinnostunut. En ole edes kavereilleni mainostanut, enkä aio mainostaakaan. Löytävät kyllä, jos kiinnostaa. Ei niin väliä, lukeeko kukaan, kunhan vaan on paikka, mihin kirjoittaa.
Ajattelin oikeastaan kirjoittaa tähän pari sanaa projektista. Pari päivää sitten luin aiempia pohdintojani muistikirjasta. Vähän nauratti jotkin ideat, mutta edelleen tunsin tarinassa riittävästi imua. Haluaisin pitää lomaa kirjoittamista varten. Harmi, ettei siihen ole nyt varaa. Kesälomaan on liian pitkä aika. No, näillä näkymin on ainakin pieni sairaslomapätkä tulossa. Täytyy vaan huolehtia, ettei se osu joululoman aikaan, muuten menee loma hukkaan. Mutta viikonloppuja pitää alkaa käyttää kirjoittamiseen jossain vaiheessa.
Ja vielä pari sanaa blogistakin: lisäsin tuonne yhden kuvan yhteen aiempaan tekstiin mutta enpä viitsi linkittää sitä tähän. Mutta sekin on tavallaan yksi projekti, joka jatkuu. Joskus sitten.
Ajattelin oikeastaan kirjoittaa tähän pari sanaa projektista. Pari päivää sitten luin aiempia pohdintojani muistikirjasta. Vähän nauratti jotkin ideat, mutta edelleen tunsin tarinassa riittävästi imua. Haluaisin pitää lomaa kirjoittamista varten. Harmi, ettei siihen ole nyt varaa. Kesälomaan on liian pitkä aika. No, näillä näkymin on ainakin pieni sairaslomapätkä tulossa. Täytyy vaan huolehtia, ettei se osu joululoman aikaan, muuten menee loma hukkaan. Mutta viikonloppuja pitää alkaa käyttää kirjoittamiseen jossain vaiheessa.
Ja vielä pari sanaa blogistakin: lisäsin tuonne yhden kuvan yhteen aiempaan tekstiin mutta enpä viitsi linkittää sitä tähän. Mutta sekin on tavallaan yksi projekti, joka jatkuu. Joskus sitten.
keskiviikko 10. lokakuuta 2012
The things you do
Pari sanaa projektista, jota kesäksi kaavailin. Jostain syystä koneelle ideoiminen ei onnistu niin hyvin kuin käsin kirjoittaminen. Ideoin uuden tarinan alusta loppuun päiväkirjatyylisesti, lyijykynällä kovakantiseen kirjaan. Tiivistetysti tietenkin. Mietin yksityiskohtia, henkilöitä, johdonmukaisuutta. Sain aikaan mielestäni hienon kokonaisuuden ja jätin sen hautumaan. Nyt en ole viikkoon avannutkaan muistikirjaani, mutta ajatukset ovat pyörineet tarinassa silti.
Olen nähnyt kummallisia unia ja tehnyt outoja havaintoja ympäristöstäni. Olin kehitellyt tarinan päähenkilöille nimet, mutta joudun ainakin yhden vaihtamaan, koska puolituttavapiirissäni olisi täysnimikaima. Se ei käy, vaikka en kyseistä ihmistä hyvin tunnekaan. Olin jopa unohtanut tietäväni sennimisen, mutta asia häiritsee silti. Vaikka tarinan henkilö onkin täysin erilainen.
Aiempia kirjoitusprojektejani ei voi verrata tähän, koska niissä olen lähtenyt ensin kirjoittamaan, suoraan ensi-inspiraatiosta, ja tärkeä etukäteissuunnittelu on jäänyt puolitiehen, itse tarina siksi kesken. Nyt koko suunnitelma, luuranko, olisi valmis. Tarvitaan vain tekstiä, jolla luurangon ympärille saa lihakset ja muut elimet. Tarvitsen aikaa ja motivaatiota, oikeaa fiilistä. Toisaalta olen intoa piukassa, toisaalta haluan jarrutella vielä hetken. Tässäkö se nyt on, syntyykö se vihdoinkin. Jännittää.
Olen nähnyt kummallisia unia ja tehnyt outoja havaintoja ympäristöstäni. Olin kehitellyt tarinan päähenkilöille nimet, mutta joudun ainakin yhden vaihtamaan, koska puolituttavapiirissäni olisi täysnimikaima. Se ei käy, vaikka en kyseistä ihmistä hyvin tunnekaan. Olin jopa unohtanut tietäväni sennimisen, mutta asia häiritsee silti. Vaikka tarinan henkilö onkin täysin erilainen.
Aiempia kirjoitusprojektejani ei voi verrata tähän, koska niissä olen lähtenyt ensin kirjoittamaan, suoraan ensi-inspiraatiosta, ja tärkeä etukäteissuunnittelu on jäänyt puolitiehen, itse tarina siksi kesken. Nyt koko suunnitelma, luuranko, olisi valmis. Tarvitaan vain tekstiä, jolla luurangon ympärille saa lihakset ja muut elimet. Tarvitsen aikaa ja motivaatiota, oikeaa fiilistä. Toisaalta olen intoa piukassa, toisaalta haluan jarrutella vielä hetken. Tässäkö se nyt on, syntyykö se vihdoinkin. Jännittää.
keskiviikko 26. syyskuuta 2012
TVD, Team Delena..!
Eli kuinka tullaan teiniksi jälleen..
On ollut melko hiljaista täällä blogissa viime aikoina. Yksi iso syy siihen on otsikonmukainen hurahdukseni. Jos se ei muille mitään kerrokaan, niin selvennettäköön, että kyseessä on CW:n kolme valmista tuotantokautta pyörinyt tv-sarja The Vampire Diaries, jonka ekan kauden jaksot tulevat tänä syksynä Subilta uusintana. Neljättä kautta filmataan parhaillaan jossain Atlantassa, enkä malttaisi millään odottaa, että se sieltä tänne Suomeen ehtii: S04E01 lähetetään siellä Jenkkilässä nimittäin 11.10.2012. En edes tiedä, kuinka pitkällä viiveellä se täällä nähtäisiin, koska ei ole tainnut kolmoskausikaan vielä meidän telkkuihin asti päästä. Mutta aion saada nuo neloskauden jaksot jostain esiin heti sitä mukaa, kun ne on meren tuolla puolen näytetty.
En ole näistä vampyyrisarjoista kovasti ennen intoillut, esimerkiksi toista suosikkia Truebloodia en ole katsonut yhtään. En tiedä, miksi. Nyt voisin ehkä katsoa sitäkin. Vampyyripäiväkirjoista kiinnostuin vahingossa. Se tuli usein Subilta juuri niihin aikoihin, kun olin lopettelemassa jonkin muun ohjelman tallennuksen katselun eli sammuttamaisillani telkkarin. Jotenkin vaan jämähdin katsomaan ja ihastuin Damon-nimiseen vampyyriin. Toki näyttelijä Ian Somerhalder on aika ihku, mutta ihan oikeasti ihastuin nimenomaan siihen vampyyriin. Mikä ihana mies.
1x03 Damon bites Caroline in the morning (HD)
Jonkin aikaa maltoin odotella uusia jaksoja tv:stä, mutta aika pian piti saada lisää. Löysin Viaplaysta ilmaiseksi koko ekan tuotantokauden suomenkielisillä teksteillä, tilasin palvelun kestona muutaman euron kk-hintaan ja ahmin koko kauden yhden viikonlopun aikana. Mutta eihän se mihinkään riittänyt. Kakkoskausi oli nähtävä myös, ja löytyihän se sitten, kaikki kaudet itse asiassa, netistä ilmaiseksi ilman tekstityksiä. Ei väliä, mitä viruksia sivusto mahdollisesti sisälsi, pakkomielle kun iskee. Katsoin viikon aikana putkeen sekä kakkos- että kolmoskauden.
Sarjan edetessä ihastuin myös toiseen näyttelijään, nimittäin nuoreen Nina Dobreviin, jolla on ensimmäisissä kausissa hieno kaksoisrooli kilttinä ja kunnollisena Elenana ja toisaalta pahiksena vampyyrina Katherinena. Toisella kaudella Nina tekee todella vaativan työn, kun hän näyttelee tietenkin päähenkilöä Elenaa nykyajassa ja lisäksi Katherinea vampyyrina nykyajassa, Katherinea esittämässä Elenaa nykyajassa, Katherinea vampyyrina vuonna 1864, Katerinaa ihmisenä 1400-luvulla ja Katerinaa vampyyrina 1400-luvulla. Yhdessä jaksossa Nina näyttelee itsensä kanssa Elenana / Katherinena:
Elena turns to Katherine part 1/4 -Katerina-(2X09)
Elena turns to Katherine part 2/4 -Katerina-(2X09)
Elena turns to Katherine part 3/4 -Katerina-(2X09)
Elena turns to Katherine part 4/4 -Katerina-(2X09)
"He will kill anyone that you ever loved, Elena" -Katherina Petrova-Katerina-(2X09)
Ensikatsomalla en edes oivaltanut, kuinka nerokkaasti kohtaukset ja koko jakso oli toteutettu, koska tarina vei niin mukanaan. Mutta toisella kerralla (kyllä, olen katsonut kaikki kaudet jo kahteen kertaan) aloin miettiä, miten ihmeessä näyttelijä voi olla itsensa kanssa yhtä aikaa kuvissa. Löysinkin videon, jossa tuotantotiimi selittää, miten kohtaukset on teknisesti toteutettu jakamalla kuva kahtia ja rajoittamalla Ninan tilaa näytellä ja sen jälkeen yhdistämällä kaksi eri aikaan kuvattua videota päällekkäin. Kohtaukset on vielä leikattu niin taitavasti, että katsoja oikeasti unohtaa sen, että näyttelijöitä on vain yksi. Nuoresta iästään huolimatta Nina Dobrev näyttelee paremmin kuin sarjan tunnetummat starat. Olen ihastunut.
Team Delenan löysin hakiessani videopätkiä juutuubista. Ihana tuo älypuhelimeni Lumia, josta voin katsella suosikkikohtauksiani vielä ennen nukkumaanmenoa sängyssä Youtubesta. Sinnehän ovat sarjan nuoret jenkkifanit ja varmaan muutkin fanit postailleet joko Stelena- tai Delena-videoita ja melkein tappelevat siellä keskenään. Stelena viittaa tietenkin Stefaniin ja Elenaan, Delena taas Damoniin ja Elenaan. Stefan ja Damon, pikkuveli ja isoveli, rakkaat viholliset keskenään, ovat rakastuneet samaan tyttöön, jo toistamiseen, ja koko sarjan kantava teema onkin tämä kolmiodraama. No siihen samaan soppaan tunkee kyllä sitten iso joukko muitakin vampyyreja ja vähän ihmisiäkin, mutta useimmille faneille olennaisinta on nähdä joko Stelena- tai Delena-momenteja.
Stefan oli toki sarjan alussa se veli, johon Elena ihastui, mutta koska aloin katsoa sarjaa vasta jostain viidennestä jaksosta alunperin, minä ihastuin heti Damoniin, ja kun katsoin ykköskauden alusta asti uudestaan, olin edelleen sitä mieltä, että Elena hengaa ihan väärän vampyyrin kanssa. Kolmoskaudella Elenakin alkaa vihdoin ymmärtää, että Damon olisi ehkä sittenkin parempi. Ja muuten irl Nina ja Ian ovat pari. Damon on se coolimpi ja pahiksempi veli. Stefan vaan kurtistelee kulmiaan ja näyttää huolestuneelta, Damon flirttailee ja pitää hauskaa, on rennompi ja ihanan arrogantti. Ja impulsiivinen ja vaarallinen. Mutta loppujen lopuksi se herkempi veli. Aivan täydellinen siis. Kuten jo sanoin, ihana mies.
No juu, sarjahan on leimattu ihan teinihömpäksi, mutta itse asiassa se ei ehkä niin teini-ikäisille olekaan. Ensinnäkin vampyyrit juovat koko ajan ja paljon alkoholia, koska se rauhoittaa niitä. Myös sarjan 17-vuotiaat koululaiset pitävät jatkuvasti ryyppybileitä pitkin lähimetsiköitä ja pössyttelevät pilveäkin ekassa tuotantokaudessa. Väkivaltaisuus on myös silmiinpistävää. Vampyyrit ovat raakoja paitsi ihmisille, joiden verta juovat, myös toisilleen. Vampyyrihan ei kuole, vaikka niskat väännettäisiin nurin tai keho lävistettäisiin ties millä seipäällä tai silmät puhkottaisiin. Vampyyri paranee nopeasti ja on hetikohta ennallaan. Paitsi jos se lävistäjäseiväs sattuu olemaan puuta ja tunkeutuu sydämen läpi, siihen kuolee vampyyrikin. Jos jotakuta ihmistä sattuu pahasti, ei hätää, tilkka vampyyrin verta parantaa kaikki haavat ja vammat. Lisäksi parilla sarjan ihmiskaverilla on noidan taikoma sormus, joka suojelee supernaturaalilta kuolemalta eli he palaavat aina henkiin, jos kuoleman aiheuttaa joku yliluonnollinen olento. Näitä ihmisiä sitten tapetaan useampaan kertaan ja aina he vaan virkoavat. Tai jos mikään edellisistä ei onnistu, niin viime kädessä noita herättää tärkeän henkilön henkiin kuolleista. Että siinä sitten teineille mallia. Puhumattakaan siitä, että kiperistä tilanteista vampyyrit selviävät muuttamalla mustan valkoiseksi, eli lumoamalla/pakottamalla/hypnotisoimalla (eng. compel) ihmisen uskomaan jotain muuta kuin totuuden. Arvot ihan kohdallaan siis, mikäpä siinä.
Mutta olen ihan koukussa. Hyötyä: tulipa treenattua englannin kuullun ymmärtämistä, kun ei ole tekstitystä. Haittaa: yöunet meni, kun piti vaan jatkaa katsomista jakso toisensa jälkeen. Ehkä positiivisena seikkana näkisin kuitenkin sen, että olen vähän kirjoitellut, koska sain tästä sarjasta inspiraation erääseen uuteen tarinaan. Katsotaan, kehittyykö siitä jotain. Mutta menee ne yöunet tässäkin kirjoitellessa.
On ollut melko hiljaista täällä blogissa viime aikoina. Yksi iso syy siihen on otsikonmukainen hurahdukseni. Jos se ei muille mitään kerrokaan, niin selvennettäköön, että kyseessä on CW:n kolme valmista tuotantokautta pyörinyt tv-sarja The Vampire Diaries, jonka ekan kauden jaksot tulevat tänä syksynä Subilta uusintana. Neljättä kautta filmataan parhaillaan jossain Atlantassa, enkä malttaisi millään odottaa, että se sieltä tänne Suomeen ehtii: S04E01 lähetetään siellä Jenkkilässä nimittäin 11.10.2012. En edes tiedä, kuinka pitkällä viiveellä se täällä nähtäisiin, koska ei ole tainnut kolmoskausikaan vielä meidän telkkuihin asti päästä. Mutta aion saada nuo neloskauden jaksot jostain esiin heti sitä mukaa, kun ne on meren tuolla puolen näytetty.
En ole näistä vampyyrisarjoista kovasti ennen intoillut, esimerkiksi toista suosikkia Truebloodia en ole katsonut yhtään. En tiedä, miksi. Nyt voisin ehkä katsoa sitäkin. Vampyyripäiväkirjoista kiinnostuin vahingossa. Se tuli usein Subilta juuri niihin aikoihin, kun olin lopettelemassa jonkin muun ohjelman tallennuksen katselun eli sammuttamaisillani telkkarin. Jotenkin vaan jämähdin katsomaan ja ihastuin Damon-nimiseen vampyyriin. Toki näyttelijä Ian Somerhalder on aika ihku, mutta ihan oikeasti ihastuin nimenomaan siihen vampyyriin. Mikä ihana mies.
1x03 Damon bites Caroline in the morning (HD)
Jonkin aikaa maltoin odotella uusia jaksoja tv:stä, mutta aika pian piti saada lisää. Löysin Viaplaysta ilmaiseksi koko ekan tuotantokauden suomenkielisillä teksteillä, tilasin palvelun kestona muutaman euron kk-hintaan ja ahmin koko kauden yhden viikonlopun aikana. Mutta eihän se mihinkään riittänyt. Kakkoskausi oli nähtävä myös, ja löytyihän se sitten, kaikki kaudet itse asiassa, netistä ilmaiseksi ilman tekstityksiä. Ei väliä, mitä viruksia sivusto mahdollisesti sisälsi, pakkomielle kun iskee. Katsoin viikon aikana putkeen sekä kakkos- että kolmoskauden.
Sarjan edetessä ihastuin myös toiseen näyttelijään, nimittäin nuoreen Nina Dobreviin, jolla on ensimmäisissä kausissa hieno kaksoisrooli kilttinä ja kunnollisena Elenana ja toisaalta pahiksena vampyyrina Katherinena. Toisella kaudella Nina tekee todella vaativan työn, kun hän näyttelee tietenkin päähenkilöä Elenaa nykyajassa ja lisäksi Katherinea vampyyrina nykyajassa, Katherinea esittämässä Elenaa nykyajassa, Katherinea vampyyrina vuonna 1864, Katerinaa ihmisenä 1400-luvulla ja Katerinaa vampyyrina 1400-luvulla. Yhdessä jaksossa Nina näyttelee itsensä kanssa Elenana / Katherinena:
Elena turns to Katherine part 1/4 -Katerina-(2X09)
Elena turns to Katherine part 2/4 -Katerina-(2X09)
Elena turns to Katherine part 3/4 -Katerina-(2X09)
Elena turns to Katherine part 4/4 -Katerina-(2X09)
"He will kill anyone that you ever loved, Elena" -Katherina Petrova-Katerina-(2X09)
Ensikatsomalla en edes oivaltanut, kuinka nerokkaasti kohtaukset ja koko jakso oli toteutettu, koska tarina vei niin mukanaan. Mutta toisella kerralla (kyllä, olen katsonut kaikki kaudet jo kahteen kertaan) aloin miettiä, miten ihmeessä näyttelijä voi olla itsensa kanssa yhtä aikaa kuvissa. Löysinkin videon, jossa tuotantotiimi selittää, miten kohtaukset on teknisesti toteutettu jakamalla kuva kahtia ja rajoittamalla Ninan tilaa näytellä ja sen jälkeen yhdistämällä kaksi eri aikaan kuvattua videota päällekkäin. Kohtaukset on vielä leikattu niin taitavasti, että katsoja oikeasti unohtaa sen, että näyttelijöitä on vain yksi. Nuoresta iästään huolimatta Nina Dobrev näyttelee paremmin kuin sarjan tunnetummat starat. Olen ihastunut.
Team Delenan löysin hakiessani videopätkiä juutuubista. Ihana tuo älypuhelimeni Lumia, josta voin katsella suosikkikohtauksiani vielä ennen nukkumaanmenoa sängyssä Youtubesta. Sinnehän ovat sarjan nuoret jenkkifanit ja varmaan muutkin fanit postailleet joko Stelena- tai Delena-videoita ja melkein tappelevat siellä keskenään. Stelena viittaa tietenkin Stefaniin ja Elenaan, Delena taas Damoniin ja Elenaan. Stefan ja Damon, pikkuveli ja isoveli, rakkaat viholliset keskenään, ovat rakastuneet samaan tyttöön, jo toistamiseen, ja koko sarjan kantava teema onkin tämä kolmiodraama. No siihen samaan soppaan tunkee kyllä sitten iso joukko muitakin vampyyreja ja vähän ihmisiäkin, mutta useimmille faneille olennaisinta on nähdä joko Stelena- tai Delena-momenteja.
Stefan oli toki sarjan alussa se veli, johon Elena ihastui, mutta koska aloin katsoa sarjaa vasta jostain viidennestä jaksosta alunperin, minä ihastuin heti Damoniin, ja kun katsoin ykköskauden alusta asti uudestaan, olin edelleen sitä mieltä, että Elena hengaa ihan väärän vampyyrin kanssa. Kolmoskaudella Elenakin alkaa vihdoin ymmärtää, että Damon olisi ehkä sittenkin parempi. Ja muuten irl Nina ja Ian ovat pari. Damon on se coolimpi ja pahiksempi veli. Stefan vaan kurtistelee kulmiaan ja näyttää huolestuneelta, Damon flirttailee ja pitää hauskaa, on rennompi ja ihanan arrogantti. Ja impulsiivinen ja vaarallinen. Mutta loppujen lopuksi se herkempi veli. Aivan täydellinen siis. Kuten jo sanoin, ihana mies.
No juu, sarjahan on leimattu ihan teinihömpäksi, mutta itse asiassa se ei ehkä niin teini-ikäisille olekaan. Ensinnäkin vampyyrit juovat koko ajan ja paljon alkoholia, koska se rauhoittaa niitä. Myös sarjan 17-vuotiaat koululaiset pitävät jatkuvasti ryyppybileitä pitkin lähimetsiköitä ja pössyttelevät pilveäkin ekassa tuotantokaudessa. Väkivaltaisuus on myös silmiinpistävää. Vampyyrit ovat raakoja paitsi ihmisille, joiden verta juovat, myös toisilleen. Vampyyrihan ei kuole, vaikka niskat väännettäisiin nurin tai keho lävistettäisiin ties millä seipäällä tai silmät puhkottaisiin. Vampyyri paranee nopeasti ja on hetikohta ennallaan. Paitsi jos se lävistäjäseiväs sattuu olemaan puuta ja tunkeutuu sydämen läpi, siihen kuolee vampyyrikin. Jos jotakuta ihmistä sattuu pahasti, ei hätää, tilkka vampyyrin verta parantaa kaikki haavat ja vammat. Lisäksi parilla sarjan ihmiskaverilla on noidan taikoma sormus, joka suojelee supernaturaalilta kuolemalta eli he palaavat aina henkiin, jos kuoleman aiheuttaa joku yliluonnollinen olento. Näitä ihmisiä sitten tapetaan useampaan kertaan ja aina he vaan virkoavat. Tai jos mikään edellisistä ei onnistu, niin viime kädessä noita herättää tärkeän henkilön henkiin kuolleista. Että siinä sitten teineille mallia. Puhumattakaan siitä, että kiperistä tilanteista vampyyrit selviävät muuttamalla mustan valkoiseksi, eli lumoamalla/pakottamalla/hypnotisoimalla (eng. compel) ihmisen uskomaan jotain muuta kuin totuuden. Arvot ihan kohdallaan siis, mikäpä siinä.
Mutta olen ihan koukussa. Hyötyä: tulipa treenattua englannin kuullun ymmärtämistä, kun ei ole tekstitystä. Haittaa: yöunet meni, kun piti vaan jatkaa katsomista jakso toisensa jälkeen. Ehkä positiivisena seikkana näkisin kuitenkin sen, että olen vähän kirjoitellut, koska sain tästä sarjasta inspiraation erääseen uuteen tarinaan. Katsotaan, kehittyykö siitä jotain. Mutta menee ne yöunet tässäkin kirjoitellessa.
keskiviikko 6. kesäkuuta 2012
Kesälomajuttuja
Parasta mun ammatissani on kesäloma ja sen loman molemmin puolin pitkät opetuksettomat jaksot. Yhteensä reilu pari kuukautta ilman, että tarvii nenäänsä näyttää työpaikalla. Senhän toki kaikki tästä ammatista ekana mainitsee ja keväällä kysytään, onko niitä lomasuunnitelmia. Mulla ei koskaan ole. Lomassa parasta on se, että ei tarvitse tehdä mitään minkään aikataulun mukaan. Ei tarvi nousta ylös sängystä aamulla, jos ei huvita, ei tarvi mennä nukkumaan, jos ei huvita. Tämä tietysti koskee vain tätä mun mahtavaa sinkkuelämääni, parisuhteelliset ja perheelliset opettajat joutuu ehkä mukautumaan muittenkin elämänrytmiin (mukavaahan se oikeasti olis, sinkkuelämässä ei oo tässä iässä enää mitään hohtoa).
Mut jos aikatauluja ei nyt ajatella, niin on mulla tavallaan kesäsuunnitelmia. Haluun rullaluistella, käydä Yyterissä / mökillä / festareilla, istua terassilla, loikoilla Kirvatsin nurtsilla, grillata, uida, saunoa, soudella, pyöräillä, moottoripyöräillä, ratsastaa, pelata mölkkyä / krokettia / sulkkista / lautapelejä, olla ja nauttia elämästä. Näitä kaikkia ainakin. Ja käydä kuntosalilla. Haaveena olis olla niin reipas, et kävisin salilla jo aamulla ja tulisin aurinkoisina päivinä suoraan salilta lounaalle keskustaan, johonki aurinkoiselle terassille vaikkapa. Aamutreenit ei oo kyl mun juttu oikein, mut ehkä jos tähtäis vaikka johonkin ysin ja kympin väliin sinne salille, ni olis jo heränny sen verran, ettei enää kävis mitään vahinkoja siellä. Tosin niitä aurinkoisia päiviä tässä saanee vähän odotella, mutta en mä niitä kaipaakaan ennen kuin oon itsekin vähän aurinkoisemmalla mielellä taas. Tällä hetkellä mieli on täynnä mustia pilviä, niin, että tämmösen neutraalimman tekstin kirjottaminen on aika vaikeeta välillä. Tässä vähän viime kesän yhtä aurinkoista iltaa biitsillä (ja paistaahan tuolla nytkin aurinko, vaikka tänään päivällä satoi).
Kesälomaan on joka vuosi liittyny yks haave, joka aina on jääny toteutumatta. Nyt oon alkanu kirjottaa tätä blogia, mutta mulla on haaveena kirjottaa joskus jotain muutakin. Kirjoitustaidot vaan on vähän ruosteessa, kun en oo pitkään aikaan niitä käyttäny. Mulla on mielessä parikin tarinaa, ja yks niistä on jo aloitettukin pari vuotta sitten, mutta sekään ei oo edenny. Tarvisin enemmän aikaa ilman töitä, jotta voisin vain keskittyä siihen. Mutta koska en oo koskaan oikeesti kirjottanu mitään, en voi ihan vielä luottaa siihen niin paljon, että uskaltaisin ottaa esimerkiksi vuorotteluvapaata. Mutta se ois haaveena. Sen takia tän kesäloman yhtenä suunnitelmana olis ehtiä kirjoittaa mahdollisimman paljon.
En oo vielä alottanu, mutta ehkä tänään luen vanhan jutun läpi ja tutkin, voiko sitä käyttää tai voiko siitä ehkä jatkaa. Pitäis ainakin ennen kirjoittamisen aloittamista tehdä suunnitelma kirjoittamisesta. Miettiä ne henkilöt huolellisemmin ja tarina ihan loppuun asti niin, että se varmasti etenee sujuvasti. Tää on iso projekti, mutta haluaisin kovasti pystyä siihen. Ensimmäisenä tavoitteena olis vain luoda se tarina ja henkilöt. Toisena olis se tarinan kirjoittaminen luettavaksi, ei vain päässä pyöriteltäväksi. Kolmantena tulis tarinan julkaiseminen. Tulisko siitä kirja vai tarjoaisinko sitä mihinkään. Vai laittaisinko sen vaikka vaan nettiin luettavaksi jollain salanimellä. Vai pistäisinkö vaan pöytälaatikkoon pölyttymään. Nyt kun oon paljastanut tän haaveen, joudun ehkä toteuttamaankin sen. Ounou.
Mut jos aikatauluja ei nyt ajatella, niin on mulla tavallaan kesäsuunnitelmia. Haluun rullaluistella, käydä Yyterissä / mökillä / festareilla, istua terassilla, loikoilla Kirvatsin nurtsilla, grillata, uida, saunoa, soudella, pyöräillä, moottoripyöräillä, ratsastaa, pelata mölkkyä / krokettia / sulkkista / lautapelejä, olla ja nauttia elämästä. Näitä kaikkia ainakin. Ja käydä kuntosalilla. Haaveena olis olla niin reipas, et kävisin salilla jo aamulla ja tulisin aurinkoisina päivinä suoraan salilta lounaalle keskustaan, johonki aurinkoiselle terassille vaikkapa. Aamutreenit ei oo kyl mun juttu oikein, mut ehkä jos tähtäis vaikka johonkin ysin ja kympin väliin sinne salille, ni olis jo heränny sen verran, ettei enää kävis mitään vahinkoja siellä. Tosin niitä aurinkoisia päiviä tässä saanee vähän odotella, mutta en mä niitä kaipaakaan ennen kuin oon itsekin vähän aurinkoisemmalla mielellä taas. Tällä hetkellä mieli on täynnä mustia pilviä, niin, että tämmösen neutraalimman tekstin kirjottaminen on aika vaikeeta välillä. Tässä vähän viime kesän yhtä aurinkoista iltaa biitsillä (ja paistaahan tuolla nytkin aurinko, vaikka tänään päivällä satoi).
 |
| Puhelimella napattu kuva Yyteristä 12.6.2011 - horisontti jäi vähän vinoon mutta kai tuosta tunnelma välittyy kuitenkin. |
En oo vielä alottanu, mutta ehkä tänään luen vanhan jutun läpi ja tutkin, voiko sitä käyttää tai voiko siitä ehkä jatkaa. Pitäis ainakin ennen kirjoittamisen aloittamista tehdä suunnitelma kirjoittamisesta. Miettiä ne henkilöt huolellisemmin ja tarina ihan loppuun asti niin, että se varmasti etenee sujuvasti. Tää on iso projekti, mutta haluaisin kovasti pystyä siihen. Ensimmäisenä tavoitteena olis vain luoda se tarina ja henkilöt. Toisena olis se tarinan kirjoittaminen luettavaksi, ei vain päässä pyöriteltäväksi. Kolmantena tulis tarinan julkaiseminen. Tulisko siitä kirja vai tarjoaisinko sitä mihinkään. Vai laittaisinko sen vaikka vaan nettiin luettavaksi jollain salanimellä. Vai pistäisinkö vaan pöytälaatikkoon pölyttymään. Nyt kun oon paljastanut tän haaveen, joudun ehkä toteuttamaankin sen. Ounou.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)