Kevät

Joutsenet, aurinko, lämmin tuuli, pajunkissat, vihertävät nurmikot, mustarastaiden liverrys... Pitäisi olla innokas ulkoilemaan ja nauttia elämästä täysillä, koska kevät on niin ihanaa.

Anteeks ny. Mua väsyttää kauheesti.

On nuo mainitut asiat silti kivoja, mutta älkää syyllistäkö minua siitä, etten ole pihalla, vaikka aurinko paistaa, vaan jäin sisälle kirjoittamaan tätä. Tykkäsin enemmän syksyisestä ulkoilusta. Aion kyllä kohta mennä vähän lenkille, mutta keväisin kaupungissa on kamala pöly ja vaikea hengittää. Hepalla sama ongelma, se varmaan ymmärtää minua hyvin.

Muuten keväinen keli on mahtavaa. Ravistelin mielestäni pois kipeitä asioita pitkin talvea. En voi taikoa menneisyyttä pois mielestäni kokonaan, mutta tein kuitenkin jotain, mikä helpotti paljon. Ensin suutuin ja loukkaannuin, mutta se oli ehkä se kuuluisa viimein pisara. Voin mennä eteenpäin.

Tästä seurasi hauska tunneryöppy, kun yhtäkkiä oivalsin, että olen vapaa tekemään mitä haluan. Siis tietenkiin olen tiennyt sen koko ajan, mutta nyt vasta tuntuu siltä, että olen päässyt irti jostain köysistä tai kuminauhoista, jotka ennen vain venyivät venymistään. Nyt ne on poikki.

Yllättäin huomaan suorastaan lennähtäneeni tilanteeseen, jossa mietinkin jo aivan muuta. En tiedä, kuinka se oikeastaan tapahtui, mutta se voi olla hyväkin asia. Yhtä aikaa se pelottaa ja houkuttaa. Kai se on tämä kevät, mutta tekisi mieli tehdä tyhmyyksiä ihan koko ajan.

I'm back and my back is back

En ole halunnut kirjoittaa ikävistä asioista, kuten vanhemisesta ja sellaisesta. Oikeasti syy on myös siinä, että heti toinen treenikerta tammikuussa vetäisi selkäni pahaan kramppiin. Se oli ihan oma mokani. Oli tarkoitus mennä uimaan ja ennen sitä tekemään kyykyt uimahallin salille. Näin teinkin, mutta hölmönä tein kyykyt ja kevyet venyttelyt, ja sen jälkeen tunsin, että selässä on jumi, alaselän pitkissä lihaksissa. Itse asiassa se oli tuntunut jo useita päiviä, kun joululomalla tuli istuttua niin paljon enkä sen lisäksi tehnyt mitään selkää varsinaisesti liikuttavaa, kävin vain salilla, jossa tietenkin selkään kohdistui lisää staattista jännitystä. Varoitusmerkkejä olisi siis pitänyt osata lukea.

Mutta olin vähän huonosti nukkunut enkä kuunnellut kroppaani kunnolla. Tein yhden sarjan maastavetoja lopuksi, en laittanut edes paljon painoa tankoon eikä se liike itsessään tuntunut pahalta, mutta kun olin laskenut tangon stopparien päälle, tunsin, että nyt selkä ei tykkää tästä. Mitä olisi pitänyt tehdä? Ei ainakaan laskeutua patjalle sitä venyttelemään. Aivan hirveä kipu iski heti, kun olin saanut selän patjaan. Venytys vain pahensi sitä. Luulin, etten pääse edes ylös siitä patjalta. Sellaista tuskaa ei edes huvita muistella. Piti soittaa apujoukkoja tuomaan särkylääkettä ja viemään hetkeksi kotiin toipumaan. Totesin itselleni, että niin se taitaa sittenkin mennä, että itku pitkästä ilosta. Kipu oli nimittäin niin kova, että itku tuli siinä vaiheessa, kun vihdoin sain ne särkylääkkeet käteeni ja pääsin lepäämään. Enkä todellakaan itke ihan vähästä. Autokin jäi sinne. Haettiin sitten muutaman tunnin kuluttua se pois, kun lääkkeet tehosivat. Tällä kertaa sentään tiesin ottaa heti tarpeeksi monta nappia, niin se pahin kipu taittui parissa tunnissa. Kun pääsin kotiin, otin vielä yöksi kovemmat lääkkeet ja aamulla vielä yhden ennen töihin lähtöä. Töissä selkä alkoi jo tuntua paremmalta, kun kävelin.

Kiva, että kramppi iski juuri synttäreitäni edeltävänä päivänä. Synttärit oli tosiaan. Kivaa oli, sain monia kavereita mukaan ihan ex tempore. En ole moneen vuoteen juhlinut synttäreitäni millään tavalla. Nyt tuntui siltä, että halusin pyytää kaverit iltaa istumaan ravintolaan. Oli todella hauskaa, vaikka olimme yhtä lukuunottamatta kaikki omalla autolla liikkeellä. Vetosin aamulla ottamaani särkylääkkeeseen ja siihen, että voisin joutua ottamaan sitä lisää vielä illalla, etten voi juoda. Ehkä ei olisi tarvinnut, mutta halusin varmistaa, että auto ei jää keskustaan. Hyvin toimi.

Synttäripäivän jälkeen iski käsittämätön masennuksen syöksykierre, kun en voinut mennä salille. Olisin varmaan mennyt, mutta yksi ystävä käski niin painokkaasti pysyä pois sieltä, että uskoin. Käsittämätöntä, kuuntelin jonkun neuvoa... En kyllä ihan täysin, nimittäin nostelin kotona käsipainoja telkkaria katsellessa. Tein pitkiä sarjoja, koska oli vain 5kg puntit käytössä, mutta se oli varmaan vain hyvä niin. Samalla luin toisten salipäivityksiä ja sitä, että salilla oli uudenvuodenlupausten takia aika täyttä. Yhtäkkiä huomasin olevani myös lähempänä neljääkymmentä kuin kolmekymmentä ja selkäkin vähän vielä kipuili. Vettä satoi ja oli pimeää. Plaah. En halunnut nähdä ketään missään. Pysyin kaksi vuorokautta kämpässäni. Salille menin vasta monen päivän päästä ja sen jälkeen mieleni alkoi kohentua. Tajusin, että hyvä tuuleni on eniten kiinni siitä, että väsytän kroppani salilla, näen tuloksia ja muita treenaajia. Jos en liiku, mieleni on synkkä. On siis joka päivä tehtävä jotain. Yksikin täyslepopäivä vetää kohti sitä, mistä olen halunnut päästä irti. On eri asia olla salilla treenaamassa kuin yksin omassa olohuoneen hämärässä. Kaipaan nimenomaan sitä salitunnelmaa, kilinää ja kolinaa ja kanssatreenaajien ähinää, taustamusiikkia. Viihdyn siellä. Muu maailma ja ongelmat ovat kaukana, tärkeintä on keskittyä siihen liikkeeseen, mitä tekee. Mieli lepää, kun lihas työskentelee.

Nyt olen taas käynyt normaalisti treenaamassa. Tänään oli huikean hyvä treeni itse asiassa. Tein normaalit vatsat ja selkäpenkin ja sen jälkeen venyttelin. Lisäksi tein vähän "akrobatiavatsoja" eli nostin selällään maatessa koko kropan suoraksi ilmaan. Viimeksi pystyin siihen parikymppisenä, joten pidän sitä kovana suorituksena, vaikka en montaa kertaa jaksanutkaan putkeen. Sen jälkeen tein yläselän lihaksilla perusteellisesti töitä. Väsytin myös ojentajat taljassa ihan loppuun. Kulmasoudussa otin jo viimeiseen sarjaan 20kg puntit, siis yli tuplat siitä, millä 5kk sitten aloitin. Sain tästä mielettömät kiksit ja tein vielä loppuverryttelyksi vähän olkapäitä tangolla "kyykkysalin" puolella. Siellä oli nurkassa ihana jättisuuri jumppapallo, jolla menin vielä lopuksi tasapainoilemaan. Se olikin treenin paras osa. Narsistipuoleni tykkäsi katsella peilistä, kuinka kroppani näytti oikeasti hyvältä siinä tasapainoillessa. Varsinkin käsivarsiini olin ja olen tyytyväinen jo, vaikka ojentajapuolella onkin vielä liikaa läskiä. Tasapainoharjoitukset isolla pallolla ärsyttivät sopivasti mieltä ja koko kehoa. Tuli jopa enemmän hiki siinä kuin varsinaisessa treenissä. Hyvä loppuverkka. Taidan ottaa sen tavaksi.

Tasapainoilua. Vaikea saada kuvaa.

Taas salil vika. Jättipallo <3.

Puhtia pebaan

Oikea epäkäslihas vihoittelee jostain syystä, joten en viitsi ärsyttää sitä enempää. Huomenna menen ehkä uimaan, joten se saa vähän muuta liikuntaa vaihteeksi. Jos sen kanssa pystyy uimaan. Tai no, ainahan voin uida selkää, jos rintauinnin vedot tuntuu pahalta. "Kuivatestaamaalla" ei tunnu kipua, mutta veden vastuksen kanssa voi olla eri tunne.

Tänään oli hyvä salipäivä. Tein taas pitkät sarjat vatsaa ja selkää ilman lisäpainoja. Jokin pikkupiru olkapäälläni kuiskaili, että teepä nyt sitä takapotkua ja etureittä, mistä kaverit juuri päivittivät omia ennätyksiään. Minähän tein. Hyvä kannustin, sillä ilman kipua tein ihan samoilla ennätyslukemilla. Takapotkua en yleensä tee, joten siitä oli aika vaikea arvioida, mihin pitäisi lopettaa, jotta pääsee huomennakin liikkeelle. Etureisi on ollut minulle vähän "paha", koska se on toisinaan tuntunut polvessa ikävältä. Mutta nyt ei ollut mitään ongelmaa, joten vähitellen nostin levypinkkaa isommaksi ja menihän sekin melko kovalla painolla ihan nätisti. Pitäisi vaan rohkeammin ottaa isompaa painoa välillä. Lisäksi tein kyljet seisaaltaan ison kiekon toimiessa vastapainona ja vielä pakaroille lisäksi reiden loitontajat ja siinä samalla yhden pitkän sarjan lähentäjiäkin, vaikka se tuntuikin melko turhalta liikkeeltä. Loppuverryttelyksi heiluttelin 8kg kahvakuulaa ylös-alas, kun en ole ikinä ennen kokeillut sen kanssa treenata. Hyvin tuli hikipintaan jo 25 toistolla. Vähän venyttelyjä ja siinä se.

Tavoitteista:

• Leuanveto ilman kevitystä (-15g tällä hetkellä).
• Kyykky +oma massa (-13kg).
• Maastaveto +oma massa (-23kg).
• Penkkipunnerrus 50kg (-10kg).
• Takapotku +oma massa (-13kg).
• Köyttä pitkin kiipeäminen.

Tuosta voisi vaikka nyt huomata sen, että painoni on ilmeisen pysyvästi nyt kilon vähemmän. Lisäsin tavoitteisiin myös nuo kaksi viimeistä kohtaa. Treeni on kivaa!

Jokapäiväinen salini

Kuudes päivä putkeen salilla! Tänään ja lauantaina oli kevyemmät päivät siinä mielessä, että pääasiassa venyttelin. Lauantaina tein vain kevyet vatsat ja selät suurella toistomäärällä (100 vatsaa vaakatasosta, 100 nostoa selkäpenkissä ilman lisäpainoa ja 100 ylätaljavetoa pikkuvastuksilla) ja syvävenyttelin rauhassa. Tänään tein kyykyt isoilla painoilla, maastavedot isoilla painoilla ja ylävatsan pallolla sekä alavatsan matolla (yht. 100 toistoa ilman lisäpainoja) sekä nostelin muutaman sarjan (10 toistoa) pelkkää 20kg tankoa leveällä otteella suorille käsille seisaaltani. Vähän kevyttä jumppaa rintalihaksille, ojentajille ja epäkkäille. Huomenna en luultavasti ehdi ollenkaan, kun on uuden vuoden aatto ja heppajuttuja päiväksi.

Mutta tavoitteista piti vähän mainita. Olen edistynyt:

• Leuanveto ilman kevitystä (-15g tällä hetkellä).
• Kyykky +oma massa (-14kg).
• Maastaveto +oma massa (-24kg).
• Penkkipunnerrus 50kg (-10kg).

Kyllä ne sieltä lähestyy. Maastaveto saattaisi jo mennä muuten, mutta kämmenet ei kestä vielä otetta tangosta, jos kiekkoja laittaa enemmän. Menee nahka rullalle. Pitää antaa sen paksuuntua vähitellen, ettei joudu rikkinäisen ihon takia jättämään treeniä väliin.

Venyy venyy ;-)

Kyykyt tehty.

Yritys ottaa venyttelystä kuva itselaukaisimella. Ei onnistu.

Ei onnistu muutenkaan.

Joulumieltä

Vihdoin tuli taas se päivä, kun treeni alkoi kulkea. Mahtava tunne. Venytys tuntui hyvältä ja painot kevyiltä, olo oli hyvä alusta loppuun asti. Mieliala nousi välittömästi. Energia pursui yli, hymy jäi päälle. Siitä tiedän olevani melkein onnellinen, kun yksinään kadulla kävellessäni yhtäkkiä tajuan hymyileväni.

Hymyssä on hymyilijälle parantavaa voimaa. Kun mieli meinaa vetää mustaksi, hymyilen joskus väkisin. Se auttaa. Kai se toimii hermoissa molempiin suuntiin: Kun olen iloinen, kasvoilleni tulee hymy / Kun hymyilen, mieleni tulee iloiseksi.

Aina näin ei ole ollut, mutta jos nyt on, se varmaan kertoo siitä, että olen onnistunut itse menemään eteenpäin. Ilman mitään lääkkeitä tai ammattiauttajia. Ajatus siitä saa minut tyytyväiseksi. Olen kova ja vahva. Pärjään. Putoan jaloilleni. Kestän kipua. Arvostan näitä asioita itsessäni.

Samaan aikaan tiedän, että en tällä hetkellä tunne mitään muita ihmisiä kohtaan. Kaikki tunteeni kohdistuvat tällä hetkellä vain itseeni. Vähäisessä määrin tunnen empatiaa, mutta esimerkiksi ajatus ihastumisesta tai rakastumisesta on edelleen todella kaukainen. Tapaamani uudet ihmiset analysoin kylmästi ja annan mennä ohi. En osaa reagoida edes toisten suruun. Tunteita herättävät lähinnä lehdistä lukemani eläinkohtalot tai eläinten kohtaaminen.

Ajattelen, että kun kiellän negatiiviset tunteeni, joudun samalla sulkemaan kaikki ne hyvätkin tunteet muista ihmisistä. Jotta en tuntisi jatkuvaa vihaa ja katkeruutta, en voi myöskään antaa minkään rakastumisen tai rakkauden tunteen päästä pinnalle. Olen jäässä. Aion pysyäkin toistaiseksi. Nautin pikkuasioista ilman suuria tunteita.

Hyvät fiilikset haen salilta ja hyvästä ruoasta. Hyvästä seurasta. Keskusteluista ystävien kanssa. Pienistä salaisuuksista, jotka pidän ikuisesti itselläni. Suunnitelmista, joita olen vähän täälläkin paljastanut mutta joista en puhu. Siitä, että Netflixissä on 6 kautta toista suosikkisarjaani Supernaturalia. Da-Capo -suklaarasioista. Kitaransoiton opettelusta. Joulunvietosta. Siitä, että elän.

Parempaa elämää

Morkkis ei meinaa antaa periksi. En saa itseäni liikkeelle millään. Salille siis. Enkä edes ulos. Olin niin menossa kohti kaikkea parempaa, mutta itsekontrollin pettäminen pikkujouluissa potkaisi niin kovaa vastapalloon, että vieläkin on ilmat pihalla.

Puoliväkisin kävin tällä viikolla kerran yhtenä iltana salilla, vaikka oli suunnitelmia kaikenlaisista tehokkaista aamutreeneistäkin. Käytännössä ei onnistunut. Nyt istun tässä näpyttelemässä, vaikka piti mennä jo pari tuntia sitten rautaa nostelemaan. Siirsin reenit aamuun, vaikka autokin olisi tuolla kadun varressa odottamassa. Nyt se täytyy käydä sieltä siirtämässä halliin joka tapauksessa. Eikö siinä nyt samalla voisi vielä pusertaa itsensä käymään salilla? Voisi varmaan, mutta ei huvita. Tipuin jonnekin antimotivaatio-suohon, kun kaksi päivää meni sykkeitä tasaillessa oman mokan takia. Omia mokia ei saisi tapahtua, koska minun luonteellani ei anneta mitään itselle anteeksi, jos oikeasti koen syyllisyyttä jostain. Sitä ei usein tunnu, mutta silloin kun tuntuu, koko maailma kaatuu päälle.

Olen miettinyt monelta kannalta tätä elämääni. On hyviä asioita, jotka eivät olisi mahdollisia, jos olisin elänyt siten kuin olen haaveillut elämäni sujuvan. Mutta on myös se puoli, jota en olisi koskaan kaivannut itsestäni esiin ja joka olisi pysynyt piilossa, jos olisin saanut sen perhekeskeisen unelmakuvion toteutumaan. Jos nyt kutsun sitä vaikka pimeäksi puoleksi. Se saa minut vajoamaan synkkyyteen ja pohtimaan elämän turhuutta, virheitä ja menetettyjä tilaisuuksia. Sen ollessa vallalla en nauti mistään, vaikka ulospäin näytän samalta kuin muulloinkin. Tällä hetkellä se repii minua alas hyvistä fiiliksistä, joita treenaaminen ja muu aktiivisuus tuotti. Ei kiinnosta mikään muukaan, ei treffeille lähteminen, ei ihmisten tapaaminen, ei juhliminen, ei mikään.

Päätin jo, että alkoholia en enää missään juhlissa ota. En ryhdy absolutistiksi, koska se on mielestäni tyhmää ja tuottaa vain suuren houtuksen, johon varmasti lankeaa. Siis minulle. Jollekulle se on tietysti paras vaihtoehto. Mutta juhlat ja humala eivät sovi yhteen. Olen kyllästynyt olemaan humalassa. Se on tylsää. Se tekee mielen tylsäksi. Olen parempi ihminen ilman humalaa.

Valoisampi puoleni on iloinen ja sosiaalinen ihminen, joka saa aikaan vaikka mitä. Se oli jo melkein kokonaan esillä. Nyt haluan sen takaisin. Pimeä minä saa kadota.

Dream on

Koulu alkoi elokuun puolivälissä. Syyskuun puolella aloin käydä säännöllisesti kuntosalilla. Työkaveri sai jotenkin oudolla tavalla motivaation heräämään. Salilla käyminen ruokkii mukavasti narsistista puoltani. Vähän vielä kun treenaan, näytän paremmalta. Mutta ennen kaikkea, olen vahvempi. Jostain ihme syystä haluaisin olla todella vahva. Tunnistin itsessäni sen tarpeen jo ihan muksusta lähtien. Halusin pystyä samaan kuin pojatkin. Muksuna eroa ei niin kovin paljon vielä ollutkaan.

Mutta nyt on. Kyllä syö naista, kun tuolla uimahallin salilla omat oppilaat, vähän vielä rimpulat teinipojat, tulee ja lataa penkille tankoon lämmittelyä varten kympin kiekot ja nostelee niillä nopeita toistoja pitkän sarjan. Miksi en edes parin kuukauden treenin jälkeen pääse tuohon? Puhumattakaan niistä punteista, millä ne pojat nostelee lämmittelyn jälkeen. Tänään minulla oli tangossa 15kg, eli valtavat 35kg nostin yhteensä. Se meni 5 kertaa. Tosin tänään oli vähän huono päivä, kroppa ei ollut oikein vireessä. Mutta kuitenkin, pojat lämmittelikin suuremmilla painoilla. Taidan jatkossa tehdä pelkkää penkkitreeniä, tavoitteena punnertaa oma paino ylös lopulta. Tavoite on toki mahdollinen vain siinä tapauksessa, että laihdun 20kg tästä nykyisestä painosta. Tai no, jos en laihdukaan, niin eihän tarvitse kuin tuplata tuo tänään nosteltu määrä...

Otin joskus taannoin kesällä kuvia, joihin voisin verrata sitten kun olen hurjasti treenannut. Ennen-kuvia. Jälkeen-kuvat saa vielä odottaa, vaikka on tässä kropassa jo aika paljon muutosta tapahtunut. Ainakin omasta mielestä. Käsivarret näyttää jo aika hyvältä edestäpäin. Sivulta en ole tyytyväinen. Vatsalihakset on tiukat, tosin jotain voisi tapahtua myös niitä peittävälle rasvakerrokselle, että komea six-packini näkyisi muillekin. Pohkeetkin on kauniimmat, vaikka en ole niitä erityisesti treenannutkaan. Pakarat ovat pyöreämmät ja kiinteämmät. Mutta tyytyväisin olen olkapäihin. Kun teen niitä peilin edessä, näen, kuinka kolme erillistä lihassäiettä pullistelee nahan alla kummallakin puolella. Se on hienoa. Jotenkin käsittämätöntä, että olen saanut sen aikaan. Pari kuukautta sitten ne oli vain naisellisen lössöt käsivarret, nyt niissä on samaa muotoa kuin niitten rimpuloiksi haukkumieni teinipoikien käsivarsissa.

Jos treenaan vielä lisää, kohta on myös sitä voimaa. Ennen sitä tavoitteena on kuitenkin näkyvät lihakset. Rasva saa jäädä, kunhan lihakset näkyy sen alta. Laihduttamaan en rupea.

Pakko aina ärsyttää

Tiikeri ei pääse raidoistaan. Minulla on aina menossa jokin ihmiskoe Facebookissa. On hienoa tajuta olevansa oikeassa.

Aluksi positiivisiin päivityksiin tuli runsaasti kannustavaa kommenttia ja peukutusta. Ei tosin samalla tavalla kommentointitulvaa kuin synkkiin ja mieltä purkaviin statuksiin. Mutta mitä positiivisemmaksi ja energiantäyteisemmäksi sisällön kirjoitan, sitä harvempi viitsii tykätä saati kommentoida. Veikkaan, että olen jopa saanut muutaman piilottamaan päivitykseni etusivulta, koska ne ovat niin ylipirteitä. Yksi kaverikin on kadonnut, tosin en tiedä kuka ja miksi.

En silti iloisuudesta valehtele. Vedän vain överiksi, koska haluan nähdä, missä menee ihmisten sietokyvyn raja. Provosoin, oih, rakastan sitä, että herätän ihmisissä tunteita. Olen pikkuhiljaa tajunnut olevani melko huomionhakuinen. En niin paljon, että menisin BB-taloon, mutta ehkä Iholla-ohjelman verran, jos jollakin tapaa sitä mittaisin.

Kehun ja kiitän itseäni hyvistä treeneistä julkisesti. Hehkutan tuloksia, kuinka haba on kasvanut tai kuinka lisään kiekkoa tankoon joka kerta. Saan siitä oikeastikin energiaa ja iloa. Hauskaa on, että saman buustin kokeneet tsemppaavat ja iloitsevat mukana, mutta ne, joille syksy on vaikeaa, pysyvät tavallistakin hiljaisempina. Eivät kommentoi tai tykkää edes niitä asioita, joita yleensä ovat huomioineet.

Facebook-minä on aika suuressakin ristiriidassa oikean minäni kanssa. En ikinä jokapäiväisessä arjessa kohkaa mistään, en hehkuta, en ylistä, en valita enkä vingu mistään. Facebookissa nostan äläkän, koska se provosoi ihmisiä. Välillä yllätyn, kuinka vakavasti ihmiset suhtautuvat sinne kirjoittamiini asioihin oikeassa elämässä. Leikkiähän se vain on. Muka-sosiaalisuutta. Mutta se on silti paras kaverini ja peilini.

You're gonna hear me roar

 

You held me down but I got up. Nih. Ettäs tiedätte. Ihmiset, joiden kanssa olen viimeisen kymmenen vuoden aikana viettänyt eniten aikaa, eivät tiedä yhtään, mihin minä pystyn. Suunnitteilla saattaa olla jotain suurta.

Piti kirjoittaa tähän myös siitä, että epäonnesta tuli sattuman kautta vähän onnea. Tunnen itseni pitkästä aikaa arvokkaaksi ja hyväksi. Joku minut herätti pitkästä unesta ja olen äärettömän kiitollinen. Löydän itseni uudelleen, olen tosi kova ja vahva ihminen, monella tapaa. En tarvinnut mitään kallonkutistajaa enkä mielialalääkkeitä, selvisin itse. Tiesin sen.

Lääkekielteisyyteni on johtanut myös siihen, että sydämeni saa nyt sekoilla ihan luvan kanssa. Lopetin beetasalpaajan käytön. Puolitin ensin annoksen neljännekseen ja totesin, etten halua sitäkään. Haluan, että syke nousee, kun liikun. Haluan pystyä treenaamaan salilla kunnolla. Se on tärkeämpää kuin rytmihäiriöiden välttely. Olen hyväksynyt ne ominaisuudekseni. Niistä ei ole vaaraa, sydän on sähkövikaa lukuun ottamatta terve. Se riittää minulle. Tiesin kyllä senkin. Yskä ärsyttää, mutta parempi yskiä kuin syödä turhaa lääkettä. Lääkäri sanoi, ettei rytmihäiriöitä poista mikään, ja tämä lääke on vain siksi, että minusta tuntuisi paremmalta. Sitä ei ole välttämätöntä syödä, jos en halua. Voin ottaa sitä vaikka vain tarvittaessa, jos häröt joskus yltyvät kovin voimakkaiksi. Kelpaa. Onhan niitä nappeja tuossa vähän jäljelläkin.

Just because it's black in the dark doesn't mean there's no colors

Usko, toivo ja rakkaus

Pienillä jutuilla voi olla isoja vaikutuksia. Ehkä aloin jo uskoa, että eläminen kannattaa. Ettei pelkkä elossa pysyminen riitä enää, vaan voin jopa toivoa jotain itselleni. Se rakkaus vain puuttuu. Kai. Hämmentävästi olen ollut välillä ehkä jopa vähän onnellinen. Varovasti. Pelkään, että kaikella on hintansa ja olen jo liian lähellä luottorajaa. Miksi en voisi joskus saada pientä siivua helposti? Miksi kaikesta pitää taistella? Vai onko se niin, että jos jotain saisi helposti, sitä ei osaisi arvostaa?

Kirvatsi ja kipu

Haluan paremman kameran. Oikeastaan haluan paremman puhelimen. Jos yhdistäisin nämä kaksi asiaa, haluaisin ehkä sen Nokian superkamerapuhelimen, 41 megapikseliäkö siinä oli. Koska kameran pitää mahtua taskuun, jotta se on aina mukana.

Valokuvaterapiaa

Kävin pienellä iltalenkillä Kirvatsissa. Kirjurinluodossa. Ei ollut enää vuohia eikä lampaita eikä tainnut olla niitä häkkilintujakaan, mutta ihania värejä löytyi. Lähdin kävelemään selvittääkseni vähän kipeitä ajatuksia, joita välttelin koko eilisen päivän. Ei ne kyllä vielä tuottaneet mitään johtopäätöksiä, mutta sainpahan vähän raitista ilmaa. Tiedän, mikä voisi auttaa, mutta en halua kysyä enää apua. Parempi miettiä tällä kertaa yksin. Kai.

Tässä kuitenkin pari kuvaa lenkiltä.

Leikkipuisto

Tämän altaan muistan lapsuudesta. Kivan kiipeilypuun ovat kasvattaneet, teki mieli kokeilla.

Näin hieno laiva siellä on nykyään...

...ja Angry Birds.

 Punaista

Naapurin villiviinissä on marjoja.

Mopoautoefekti

Subbarista nuppi kaakkoon. Hyvin pärrää pienemmälläkin volyymilla pikkuisessa autossa.

Takana hauska mutta rankka loppuviikko. Monta illanviettoa peräkkäin. Olin oikeasti iloinen ja hyvällä tuulella monta päivää. Tiedän kyllä syyn siihen ihan hyvin, mutta kävikin ilmi, että se onkin tapa, jolla en saisi piristää itseäni. Koska se näyttää muiden silmissä pahalta. Great. Mihin voi aina vedota, että varmimmin saa tämän likan fiilikset alas. Syyllisyyteen.

Tällä kertaa päätin, että v*tut se muille kuuluu. Kukaan muu ei ihan oikeasti voi tietää, mistä on kyse. Voisin väittää jotain ja tehdä toisin. Tai toisinpäin. Enkä ole tilivelvollinen. Olen vapaa tekemään, mitä haluan. Jos joku sitä murehtii, niin aivan vapaasti keskenään. Minä en välitä. Päätin, etten loukkaannu. Koska mistä sitä ikinä tosiaan tietää, mihin minä pystyn.

Kävin muuten kuitenkin tarkistamassa nettideittipalstalla tilanteen tekemieni oharien jälkeen. Tuli paha mieli kaverin puolesta ja poistin koko profiilini. En ole valmis. En jaksa tutustumisvaiheen läpikäyntiä nyt. En tiedä, jaksanko koskaan. Olen deittailumaailmassa autisti, en ymmärrä, mitkä asiat ovat ok missäkin kohtaa. 

Ensin sain turpaani, kun en halunnut heti paljastaa kaikkia mieltymyksiäni. Toisessa tilanteessa onnistuin tekemään jotain, mikä ilmeisesti järkytti muita. Eikä siinä ollut edes kyse mistään deitistä. Heh. Ehkä vähän huono päätös, mutta se nyt sattui menemään niin. Sain haasteen, tartuin siihen. Harvoja yllytyshulluushetkiä elämässäni. Luultavasti se kuitenkin kuvastaa sitä, kuinka itsekeskeisesti ajattelen. Halusin vaan tietää, pystynkö siihen vielä. Ei tullut ollenkaan mieleen, että asia voisi koskea joitakuita muitakin ihmisiä. Tosin, miksi olisin sellaista miettinyt? Ehkä minussa tosiaan on vähän autistisia piirteitä, kun en ymmärrä, miksi toinen tilanne on lähes tabu mutta toinen vastaava kannustuksen arvoinen.

Olen edelleen sitä mieltä, että hyvin harvoja asioita tässä maailmassa tehdään niin, ettei se edes välillisesti liity seksiin. Se on loputon kissa-hiiri -leikki, jokainen etsii paria, on jonkun kanssa, eroaa jostakusta, tyytyy johonkin, odottaa jotain tai jotakuta, vetää puoleensa tai työntää pois. Haluaa tai ei halua. Parisuhde on sopimus tahtoa kaikista vaihtelevista tunteista ja tilanteista huolimatta. Jotkut menevät lupauksen vahvistamiseksi naimisiinkin. Mutta mitä tehdään, kun tahto ei riitäkään? Tai toinen ei tahtonutkaan samaa? Rikotaan lupaukset. Sellaista se on nykymaailmassa. Minä taidan olla sen pari sukupolvea jäljessä, koska minulla olisi ollut tahtoa käydä läpi ties minkä harmaan kallion sen yhden parisuhteen pitääkseni, mutta no, tämä nykymaailma veti maton jalkojen alta. Nyt alan sopeutua. Ja aion olla siinä hyvä.

Yhtä ketterä ja nopea liikkeissäni kuin mopoauto kaupunkiliikenteessä. Valitettavasti se mopoauto joitakuita aina ärsyttää, vaikka etenisi kuinka hyvin.

Ai niin, googlasin taannoin jotain ja sain aikaan runon, jonka lähetin ja joka julkaistiin GooglePoeticsissa tänään:

Tuntui aika osuvalta silloin. Miksei vieläkin.

Motivaatio

Mistä sitä saa? Miksi joskus sitä ei ole? Miksi yhtäkkiä se yllättää?

Sisäinen motivaatio, ulkoinen motivaatio. Ensimmäistä on vaikea löytää silloin, kun elämä potkii kovasti vastapalloon. Jälkimmäinen voi tulla jostain mitättömän kuuloisesta hetkestä, parista sanasta, kivasta hymystä, kehusta, kuuntelemisesta, vertaistuesta, syksyisestä säästä, musiikista, kuvitelmista. Jostain hyvästä kuitenkin. Elän ja käyn kehuilla ja kivoilla sanoilla. Pitäisi viettää enemmän aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka läsnäolollaan saavat hyvälle tuulelle. Olin ehkä joskus itse sellainen, mihin se katosi minusta? Se nimittäin katosi jo vuosia sitten, vähitellen. Miksi elämä tekee meistä kyynisiä?

Otin pitkän aikalisän elämän tietyn tason ylläpitämisestä. Aina ei jaksa välittää siitä, kuinka paljon pölyä on sängyn alla tai irtohiuksia kylpyhuoneen lattialla. On totta, että sotku pitää mielen matalalla, jos sitä ei siivoa pois. Jostain syystä halusin olla järjestelemättä sikin sokin jääneitä tavaroita tosi pitkään. Halusin nähdä, koska menee niin sanotusti yli hilseen. Ei mennyt vielä, mutta joku tönäisi vähän vauhtia.

En tiedä ihan tarkkaan, mistä se tuli, mutta tänään kotiin palatessani yhtäkkiä halusin siivota. Aloitin pyykeistä, tiskikoneen tyhjennyksestä ja täyttämisestä, keittiötasojen tyhjentämisestä, roskien viemisestä (toki olen ns. haisevaa roskaa vienyt koko ajan, mutta "kuivaroskikset" ovat kerääntyneet ihan rauhassa täyteen parin kuukauden ajan), lehtien ja paperien viemisestä, tyhjien pullojen kokoamisesta kasseihin (olen juonut litratolkulla vissyä parin viime viikon aikana) ja kenkien laittamisesta laatikoihin ja kaappiin. Ehkä käyn vielä makuuhuoneen tuoleille kerääntyneet käyttövaatteet läpi, laitan kaappiin tai pyykkiin. Aamulla voisin imuroida, jos ehdin. Pesen vessan ja marsujen tason sekä suihkun lattian, kun menen suihkuun kohta.

Joskus mietin, kuinka kaukana normaali elämä on. Siis sellainen, jossa mennään illalla nukkumaan, noustaan aamulla, syödään aamupalaa, juodaan aamukahvia, mennään töihin, tullaan kotiin, laitetaan ruokaa ja syödään, mennään harrastuksiin, lauantaisin siivotaan ja mennään saunaan, katsotaan telkkaria, sunnuntai chillaillaan. Rytmini on aivan erilainen, koska en koe mitään syytä elää niin kuin muut. Ketä varten pitäisin kämpän järjestyksessä? Miksi ostaisin ja laittaisin ruokaa, vanhaksi se menee kuitenkin, kun kukaan ei syö sitä? Miksi lämmittäisin tunnin saunaa, kun istuisin siellä yksikseni ehkä kymmenen minuuttia, heittäisin kaksi kertaa löylyä ja kävisin suihkussa, voinhan mennä suoraan suihkuun ja säästää sähkölaskussa? Miksi mikään näistä asioista kiinnostaisi minua, kun olen yksin? Olen laiska luonne, en tahdo tehdä turhaa työtä, josta en pidä. Jos tykkäisin jostain noista tehtävistä (paitsi saunominen on kivaa, mutta olen sähköpihistelijä), tekisin niitä, vaikka turhaankin. Mutta en tykkää.

Paitsi tänään. Tänään pitkästä aikaa koin, että voisin taas asua siistissä asunnossa. Pelkään vähän, että huijaan itseäni, mutta ehkä kestän sen, jos sillä saan edes hetkeksi jotain aikaan. Katson nyt ympärilleni ja näen tilaa. Eteinen näyttää hyvältä jo siksi, että kengät ovat poissa. Toki tiedän, että ne ovat sekaisin kaapissa, mutta siinä on alku. Keittiön tyhjät pinnat antavat tiettyä mielenrauhaa. Tajusin myös, että sotku oli vain huuhdeltuja astioita pinossa. Pikku juttu. Tyhjät jääkaapin hyllyt kertovat, että mikään ei ole enää menossa vanhaksi. Ei harmita, kun avaa oven. Käytetyt pyyhkeet eivät hyökkää enää pyykkikaapista ja korista kimppuuni, kun menen kylpyhuoneeseen, kuivausteline ei kerää postia päälleen eteisessä enkä joudu kiertämään sitä halutessani ottaa vaatetta eteisen kaapista. Wc-paperipaali ei tuki kylpyhuoneen oviaukkoa, kun järjestin rullat kaappiin lavuaarin alle, minne ne kuuluvatkin. En vaan ole jaksanut tehdä mitään näistä asioista pitkään aikaan. Koska miksi olisin tehnyt? Miksi?

Olen kuin kyselyikäinen kakara itseäni kohtaan, enkä jaksa keksiä itselleni perusteluja jatkuvasti. Eihän niitä ole. Pitää siis nauttia tästä hetkellisestä mielenhäiriöstä niin kauan kuin sitä kestää. Latasin pesukoneen täyteen farkkuja ja ajastin ohjelman aamuun. Jos herään sen aloittaessa, ehdin imuroida ennen töihinlähtöä. Elämässä pitää olla haaveita, vaikka melkein tietääkin, että villeimmät niistä eivät toteudu (kuten imurointi aamulla ennen töihinlähtöä). Mutta hei, elämä on unelmien toteuttamista. Ehkä olisi aika taas elää.

Kaksinapaista elämää

Ennen puhuttiin maanis-depressiivisyydestä, mutta nykyään taidetaan käyttää nimitystä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Englanniksi bipolar. Vai onko se bi-polar. Kuitenkin vissiin sama asia. En tiedä taudista tai tilasta oikeastaan enempää, kuin mitä Teho-osastosta olen oppinut, mutta tämän kesän tuntemuksiani voisin sovittaa tunneskaalalle vähän samaan tapaan.

Sellainen ihana onnellisuuden tunne on jäänyt puuttumaan, mutta positiivisuus-negatiivisuus -akselilla on hypitty hyvin synkeistä heikosti positiivisiin ja iloisiin fiiliksiin, aika paljon seuran mukaan. Yksin ollessa liu'uttu syvälle pohjamutiinkin, jopa niin syvälle, että olen säikähtänyt, kuinka paljon pimeää omasta päästä tai sielusta voi löytyä, kun ei edes yritä enää kontrolloida tai jarruttaa ajatuksiaan. Olen tuntenut sellaista vihaa, jota en ole aiemmin osannut edes kuvitella. Mustaa, mustaa, mustaa. Vedän sitä puoleeni tai se vetää minua ja tarttuu kiinni. Tarvitsen sitä selviytymiseen, tarvitsen kyyneliä, joita se tuottaa. Kipu on tarpeen, jotta en koskaan enää kokisi samaa.

Paitsi että niin ei pitäisi ajatella. Säännöllisesti käsketään mennä terapiaan, kun vähänkin ärähdän julkisesti vihantunteesta tai painajaisista tai vastaavista. Miksi omat luontaiset keinot eivät riittäisi? Miksi aina pitäisi terapoida jossain oikeassa terapiassa omaa mieltä? Miksi en muka voi tehdä sitä näin itse, kirjoittamalla, puhumalla, huutelemalla Facebookissa? Miten se on muka asian käsittelemättä jättämistä, jos käsittelen sitä itse? Miksi en muka itse olisi oman mieleni ja tunteitteni asiantuntija, jos perehdyn niihin kunnolla? Miksi tarvitsisin jonkin diagnoosin? Miksi haluaisin, että testataan, olenko masentunut? Sehän riippuisi täysin päivästä. Stressaantunut? Sama juttu. Vihahetkellä olen tietysti äärimmäisessä stressitilassa. Mutta puran sen yleensä parissa tunnissa, kun läväytän sen Fb-statukseen muitten luettavaksi. Ensimmäisten kommenttien tullessa olen jo päässyt siitä yli. Olen siinä mielessä easy.

Koen, että pahinta, mitä voisin joutua elämässäni tekemään, olisi kaivaa henkilökohtaisia luurankojani kaapista ja esitellä niitä jollekulle vieraalle ihmiselle sovittuna päivänä sovittuna kellonaikana. Haluan pitää ne ihan yksityisinä muistoinani, olivat kuinka kipeitä tahansa. Haluan pitää ne siellä kaapissa. Kolistelkoon ulos sitten, jos niitä kaappeja joskus joudun avaamaan. Hyvässä lykyssä saavat pölyttyä siellä ikuisesti tai tehdä tilaa uusille luurangoille.

Mieleni on vähän niin kuin meidän mökkijärvemme: Pintavesi on tyyni ja kirkas, vähän tummasävyinen ja yllättävän syvä keskemmältä, pohjaa ei näy. Rantavedessä viihtyy kukkivia lumpeita ja ulpukoita, kepeitä korentoja, pikkukaloja, vesimittareita ja näkinkenkiä. Mutta pohjamutia ei kannata pöllyttää tai muuttuu itsekin niljakkaan mutaiseksi, eikä sitä saa enää kevyellä huuhtomisella pois iholta. Aurinkoisina päivinä vesi on lämmintä pohjaan asti, kylmällä ilmalla järvi kylmenee nopeasti.

Loppukevennyksenä: 35-vuotias ajatteli ostaa kevyttä teinihömppäfantasiaa iltalukemiseksi ja päätyi erääseen uudehkon sarjan alkuosaan pokkarina. Kepeys on suhteellista. Pokkarin fonttikoko ei ollut 35-vuotiaan silmille sopivaa (veikkaan 6-8pt):

Varjojen kaupungit I: Luukaupunki.
Ranskanpastilli peittää neljä riviä tekstiä...

Not over yet

Pari viimeistä kouluviikkoa on pitänyt vähän kiirettä. Se on ollut oikeastaan hyväkin, en ole ehtinyt olla kovin ahdistunut viime päivinä. Mutta ei se silti poissa ole. Joka ilta mietin, mikä auttaisi. Toivon salaa tai en nyt niin kovin salaakaan, että tämä tilanne olisi jo ohi ja kaikki palautuisi ennalleen. Haluaisin, että se loppuisi. En voi toivoa onnea toisen kanssa ihmiselle, jonka itse haluan.

En silti tunne mitään vihaan ketään kohtaan. Paitsi ehkä itseäni. Valitettavasti. Olen kestävinäni tämän hyvin, mutta oikeasti olen aivan rikki.

Nukun muutenkin liian vähän, nyt nukun vielä vähemmän. Heräilen ahdistuskohtauksiin, näen painajaisia esimerkiksi käsi kädessä kävelemisestä. Nukkumista ei ainakaan helpota tämä helvetin helle, jota ei kuuluisi vielä tähän aikaan kevättä olla. Minua ei haittaisi ollenkaan, jos koko kesänä ei lämpötila ylittäisi 25 astetta. Mutta nykyään voi mennä yli kolmenkympinkin. Kamalaa.

Työpäivä kului tänään Yyterissä. Se oli mukavaa, koska merenranta on suunnilleen ainoa paikka, missä tällaisia lämpötiloja pystyy kestämään. Ennen 'koulupäivän' päättymistä olin saada vielä paniikkikohtauksen parkkipaikalla, kun ei ollut varsinaisesti mitään tehtävää, mutta pois ei voinut lähteä. Ja hyttysiä oli tuhannen miljoonaa. Ja sannoilta kävellessä oli tullut hiki, joten olin erityisen houkuttava kävelevä ruokapöytä mokomille kuppaajille.

5 vuotta sitten

Sitä kuvittelee, että menee elämässään eteenpäin. Että asiat muuttuu. Turhaan, sillä tänä vuonna aloitan lomani juuri samoissa tunnelmissa kuin viisi vuotta sitten. Moni muu asia on muuttunut ja olen sen viisi vuotta vanhempi, mutta se, mitä luulin ymmärtäneeni elämästä viime vuoden aikana, olikin itse asiassa aivan sama kuvio, jonka kävin jo kertaalleen läpi aiemmin, ja lopputulos on taas sama. Ja ironista kyllä, taisin olla viime vuonnakin tähän aikaan pohtimassa saman aihepiirin ongelmaa mutta toisesta näkökulmasta.

Kirjoitin pari viikkoa sitten, kuinka onnellisuus on asenne. Onhan se. Tällä hetkellä asenteeni on täysin päinvastainen. Ehdin juuri jossain illanvietossa puhua siitä, kuinka nyt olisi vihdoin mahdollista töissäkin oikeasti antaa parastaan, kun elämä näyttää olevan jossain määrin tasapainossa. Se olikin harhaa, sillä olin unohtanut sen tosiasian, että kun yhden nurkan korjaa, toinen romahtaa. Vahvasti tuntuu siltä, että olen jo vuosia juossut nurkasta toiseen enkä ole siinä välissä ehtinyt ollenkaan elää.

Piti kirjoittaa täällä unelmien toteuttamisesta. Miettiä, että elämästä tulee juuri sellaista, millaiseksi sen rakentaa. Minä en tällä hetkellä rakenna mitään, korjailen vaan vanhoja rikkinäisiä osia. Tämän vuoden ensimmäiset itkut on nyt itketty. Tällä hetkellä tekisi mieli potkia rikki kaikki se, mitä yritin pitää koossa, koska sen takia minä olen koko ajan itse rikki. Mutta jos luovutan tässä, luovun suurimmasta unelmastani. Enkä ole vielä valmis tekemään sitä.

Se toiseksi suurin unelma odottaa edelleen sitä, että koulu loppuu ja voin päästää mielikuvitukseni irti.

Humanity switch (and my not so blue eyes)

Jokainen TVD-seuraaja tietää, mistä on kyse. Sellainen tuntuu löytyvän ihan meistä jokaisesta. Törmäsin tähän hiljattain irl. Omakohtaisesti.

Elämä on helpompaa, kun voi sulkea kipeät jutut jonnekin ulkopuolelle, mennä vain täysillä ja jättää asiat käsittelemättä. Mutta se ei toimi ikuisesti. Ne odottaa. Mutta hei, keeping up the appearances, se on tärkeää. Kannattaa vaan pitää samalla mielessä, että juuri se teki Mrs. Bucket'stakin naurettavan.

Viime aikoina olen ehtinyt myös ihmetellä, kuinka hyväuskoisena minua pidetään. Pyrin aina tilanteessa kuin tilanteessa siihen, että kaikki osapuolet voisivat säilyttää kasvonsa. Ehkä minussa on jotain kiinalaista siinä mielessä. En paljasta millään tavalla, jos epäilen, että minulle muunnellaan totuutta. Valehtelijalla on aina syynsä tarinoilleen. Minulla on riittävän hyvä itsetunto siihen, että voin katsella silmät pyöreinä ja olla uskovani kaiken. Miksi turhaan miettiä muuta? Kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti eikä joka asiasta tehdä moraalikysymystä.

Moralisointi on muutenkin turhaa. Se ei tee ketään onnellisemmaksi. Ja vain onnellisuuden tuntemisella on oikeasti merkitystä.

Tähän liittyen tuli muuten mieleen, että Kristiina Wheeler twiittasi pari päivää sitten aika osuvasti, että onnellisuus ei ole tavoite, vaan se on asenne. So true. Tavoitellaan mieluummin asennemuutosta kuin onnellisuutta. Ei mulla muuta tällä kertaa.

Hurts

Hulluinta elämässä on se, kun yrität pitää tärkeimmät asiat itselläsi etkä valita niistä, valitat jostain muusta, joka peittää todellisen syyn. Mutta ystävät saa siitä väärän kuvan. En koskaan kerro, mistä on kyse, mutta olen kyllästynyt syytöksiin. Ei ole helppoa elää näin. En enää koskaan rakastu, koska näitä palasia tai sirpaleita ei liimata millään yhteen. En ole noussut vieläkään ylös tänään, enkä syönyt, koska en nukkunut yöllä. Vasta aamulla nukahdin. Kiva mennä töihin huomenna. Voiko edes odottaa, että pystyn tekemään töitä. Sinkkuelämä ei sovi minulle yhtään. Paskamaista joutua olemaan yksin, koska ei kestä small talkia ja feikkihymyä enää.

So in love...

Dark blue: very happy, love, passion, romance.

Ostin taannoin Educa-messuilta höpsön kelttikorun. En muista enää, mitä tuo spiraali symboloi, jotain hienoa kai. Mutta vitsinä ajattelin, että oppilaatkin näkee tuosta korusta sitten, jos hermostun. Muutenhan sitä ei minusta huomaa, olen aina niin viilipyttynä luokassa... (or not). Korun mukaan kaikki on hyvin. Ehkä olen jopa rakastunut. Olenkohan? Mikään ei ole kuitenkaan tainnut muuttua, tässä elämässä.

Koska todistettavasti olen niin onnellinen, päätin kävellä kaupungille syömään. Jos en uuden antibiootin tehosta vielä mitään tiedäkään, niin ainakin silmäni olivat todella herkät valolle. Maaliskuinen aurinko ja valkoinen hanki oli lähes sietämätön yhdistelmä. Kävelin käytännössä silmät kiinni, toista pystyin vähän siristämään auki, etten törmännyt mihinkään. Vesi vaan valui, jos yritin jotain katsoa paremmin.

Lounaan jälkeen päätin hakea lähimmästä sopivasta kaupasta aurinkolasit, vaikka kello oli jo sen verran, että saattaisin törmätä oppilaisiin. Sairaslomalla kun olen edelleen. Toisaalta, onhan minunkin syötävä jotain eikä kukaan tai mikään taho voi pakottaa minua laittamaan itse ruokaani edes sairaslomalla. Ja joka tapauksessa olisi jonkun se ruoka kaupasta kannettava, että ihan turhaan tässä koko asiaa pohdin (Miksi pitää olla niin syyllisyydentuntoinen, vaikka lääkäri määräsi sairasloman enkä vaikuttanut siihen mitenkään?).

Edelliset, muutaman kesän hyvin palvelleet isot muoviset arskat olivat Glitteristä. Valitettavasti niistä katkesi sanka viime syksynä, joten ne joutuivat roskikseen. Glitterissä ei nyt ollut sopivia mutta Bijou Brigittestä löysin kolmet passelit. En osannut päättää, niinpä ostin kaikki. Palkkapäivä eivätkä olleet kovin kalliita.

Koko valikoima.

Yhdet mustat, sisäpinta pilkullinen, yhdet valkosankaiset ja yhdet leopardikuvioiset. Puuttuuko jotain?

Hyvin toimi. Huomaa kelttikorun väri taas ;-)

Omakuvaa yllä katsellessa muuten huomaan jotain ihan mukavaa. Olen neljän viikon sairastelun kylkiäisenä ihan vahingossa laihtunut 4kg. Jotain positiivista pitää pienistä kärsimyksistäkin saavuttaa. Poskista sen parhaiten huomaa. Valitettavasti pitkäaikaisen liikunnan harrastamattomuuden vuoksi koko kroppani on kuitenkin aika löysässä kunnossa, joten odotettavissa on kilojen paluu ennen pitkää. Mutta tässä vaiheessa kelpaa ottaa pari kasvokuvaakin.

Vähän edes blingbling...

Kotimatkalla pysähdyin istumaan hetkeksi auringonpaisteeseen penkille. Liisantori oli jäädytetty uudestaan, ehkä sittenkin vielä pääsen tänä talvena luistelemaan?

Aurinkoa!

Code

Influenssan jälkeensä jättämä yskä vaan jatkuu. Syön erilaisia Code-alkuisia lääkkeitä, liuosta ja tablettia, mutta mikään ei tunnu auttavan pientä hetkeä pidemmälle. Koko kroppani on ihan uuvuksissa tästä jatkuvasta kröhimisestä ja kakomisesta. En muista, että koskaan aiemmin yskä olisi äitynyt näin hallitsemattomaksi. Välillä en pysty kokonaista lausetta sanomaan ilman, että se katkeaa yskäkohtauksen vuoksi. Hemmetin ärsyttävää, varsinkin, kun työssäni pitäisi pystyä puhumaan ja välillä käyttämään vähän ääntäkin.

Sain tänään kirjeen, jossa todettiin se, minkä jo tiesinkin, eli että minusta ulos kaivettu palanen ei ollut paha. Joten se siitä, elämä jatkuu. Tai jatkuihan se jo muutenkin. Arpikin on kutistunut pelkäksi viivaksi, mutta kyllä se vielä näkyy ja vähän tuntuukin. Itse asiassa se näyttää vähän siltä, kuin joku olisi iskenyt leveäteräisellä puukolla sydäntäni kohti. Jos joku jossain tilanteessa sattuisi kysymään, voisin kehittää tästä jännittävän tarinan...

Hesarissa oli pääkirjoitus siitä, kuinka onnellisuus on kiinni itsestä ja kuinka se on hukassa monilta ihmisiltä siksi, etteivät ne viitsi nähdä vaivaa sen saavuttamiseksi (Jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan). Jutussa oli ihan hyvä pointti, mutta en halunnut linkittää sitä eteenpäin, koska puolittain loukkaannuin siitä. Kaikissa asioissa onni ei ole itsestä kiinni. Totta kai voi kehittää itseäni tai jättää työn, joka tekee minut onnettomaksi, jättää parisuhteen, jos se ei toimi tai muuta vastaavaa. Voin aloittaa kuntoilemisen ja elämäntaparemontin. Ihan jokapäiväisessä elämässäni tiedän kyllä ihmisiä, jotka "paisuttelevat murheitaan, syyttävät joka ongelmasta muita tai ottavat kaiken niin raskaasti, että elämä alkaa ahdistaa" ja joilla on tapana "syyttää hyvinvointivaltion rappiota, työelämän vaatimuksia, maahanmuuttoa, nuivaa puolisoa tai pitkää talvea – aina on joku tai jokin, joka estää oman onnellisuuden."

Kirjoituksessa mainitaan "auttavat ajatukset":

"Päästä irti – älä haudo vihaa sisälläsi.
Ole kiitollinen – keskity hyvään.
Anna anteeksi – älä anna kokemasi vääryyden hallita itseäsi.
Hyväksy se, mihin et voi vaikuttaa. Heittäydy siihen, mihin voit vaikuttaa."

Jep. Näitä minä noudatan, olen aina noudattanut. Mutta. Entä jos näistä mikään ei riitä? Esimerkiksi jos olet rakastunut, mutta suhde ei toimi tai ei ole muuten mahdollinen, voit repiä itsesi siitä irti, mutta et silti varmasti tule yhtään onnellisemmaksi. Jos olet yksin, voit etsiä kumppania, mutta entä jos sitä ei löydy mistään? Vaikka kuinka yrität, et tule onnelliseksi, koska mikään muu toiminta ei korvaa sitä asiaa. Et voi pakottaa ketään rakastamaan itseäsi etkä voi itse yrittää väkisin saada itseäsi rakastumaan, jos et rakastu. Pitääkö tosiaan hyväksyä elämä ilman kumppania ja rakkautta? Heittäytyä johonkin korvaavaan toimintaan, jota voin itse hallita?

Jos olet onneton siksi, että elämästäsi puuttuu rakkaus, et saa sanoa sitä kavereitten kuullen kovin usein ääneen (vrt. Venla Iholla-sarjassa), koska se onkin ärsyttävää tai jopa lapsellista valittamista asiasta, jolle pitäisi vain tehdä jotain. Niin mitä? Mitä sille voi itse tehdä? On tässä nimittäin viitisen vuotta yritetty mutta eipä vaan onnistu. Sanoisin jopa, ettei onnista, koska kyllä se vaan aika lailla tuuria on, löytyykö sopivaa vapaata ihmistä. Välillä jaksaa yrittää uudestaan, mutta enimmäkseen olen yrittänyt unohtaa haaveeni perheen perustamisesta. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että tuskin tulen koskaan olemaan onnellinen sillä tavalla kuin haluaisin. Mutta sitähän kukaan ei halua kuulla, koska sen ääneen sanominen ilmeisesti vie muiltakin fiilikset.

No sori vaan. En voisi olla onnellinen melkein sopivan ihmisen kanssa. Mitä jos sitoutuisin sellaisen kanssa ja kohtaisinkin/saisinkin oikeasti sopivan ihmisen myöhemmin. Saako parempaan vaihtaa? Minä vaihtaisin varmasti. Elämä ei ole reilua.