Ehkä huomenna, ehkä ei koskaan

Jazzit ohi, loma kohta ohi jne. Jos joskus on tulossa se päivä, kun en tunne itseäni rikkinäiseksi, se ei ole vielä tänäänkään. En vieläkään tunne mitään. Olen alkanut hyväksyä sen, että kyky tuntea ei taida koskaan palata. Olen tavannut kivoja ihmisiä mutta en pysty antamaan niille mitään. Väistän heti, jos vaikuttaa siltä, että joku haluaa enemmän, koska en halua satuttaa ketään muuta. Yksin on parempi.

Break

En ole hetkeen kirjoittanut. Vedin jonkinlaisen allergianuhaputken, neljä muutaman päivän mittaista flunssaa, sopivasti joka toinen viikko sairaana. Meni treenitkin ihan sekaisin. Nyt toista viikkoa terveenä, mutta koska olen jo mukavasti lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä ikävuotta, treenitauko aiheutti polven kipeytymisen. Ai miten? Noh, kun on tapana katsella Netflixiä flunssaan tylsistyneenä, niin pari tuntia perintönojatuolissa risti-istunnassa joka ilta saa polven ärtymään kivasti. Nyt olen väkisin yrittänyt sitä taas liikuttaa, koska itse asiassa liike on lääke. Eilen tein jo vähän askel- ja etukyykkyjä hyvin pienellä painolla (pelkällä tangolla), ja tällä hetkellä kipeältä tuntuu vain pakaralihakset ja reidenojentajat. Niin kai kuuluukin. Tosin polvi ei tykkää tästäkään istumisesta yhtään, mutta muuten se ei ole tänään vihoitellut.

Toinen syy kirjoitustaukoon löytyy korvien välistä. Vähän ehdin toivoa, että jotain olisi tässä elämässä muuttumassa parempaan suuntaan, mutta harhaahan se taas oli. Kevät on ahdistavaa aikaa, sekä henkisesti että hengityksellisesti (hiphei uudet allergiaoireeni). Erityisesti tänä vuonna ja varmaan tästä eteenpäin kaikkina keväinä, jotka tulen näkemään. Koska ikinä enää kevät ei ole iloinen, vaan siihen liittyy ikuisesti surua. Itse asiassa kaikki suuret surut viime vuosina ovat osuneet kevääseen. Suruaika.

Viime päivät olen pelännyt, että koko maailmani kohta romahtaa. En tiedä, miksi minusta tuntuu tältä. Viime keväänä tuntui samalta ennen kuin sain tietää. Tiesin vaikka en voinut tietää. Haluaisin olla väärässä, mutta en usko siihen. Olen lamaantunut. En voi kysyä mutta pelkään kuollakseni olevani oikeassa. Pelkään sitä hetkeä, kun saan tietää. Missä olen silloin, mitä tapahtuu, kestänkö sen, kuka näkee reaktioni. Joka kerta, kun se tulee mieleeni, ajattelen, että sillä hetkellä kuolen. Siihen paikkaan. Koska sitten kun se on totta, en varmaan enää halua elää.

Itse asiassa ajattelen sitä joka päivä. Ajattelen, että jokainen päivä onnea siellä jossain on minulle askel syvemmälle toivottomuuteen. Vuosi meni nopeasti. En näytä masentuneelta ja käyttäydyn enimmäkseen täysin normaalisti. Nauran, jos naurattaa. En itke julkisesti. Välillä olen yrittänyt sanoa, että olen yksinäinen. Mutta en kuulemma ole. Koska minulla on ystäviä ja niiden kanssa voisi viettää enemmän aikaa, vaikka niillä on parisuhde ja perhe. Niinpä.

Mutta kun. Ei se poista tätä yksinäisyyttä, että menen ystävän kanssa kahville yhtenä tai kahtena iltana viikossa. Tarkoitan erilaista yksinäisyyttä. Tarkoitan sitä, etten voi jakaa elämääni rakastamani ihmisen kanssa enää koskaan. Ettei se enää soita ja kysy, mitä kuuluu, tulenko käymään tai koska nähdään. Ei nähdä enää koskaan. Eikä tässä elämässä ole enää mitään järkeä.

Käyn töissä, käyn salilla, käyn tallilla. Mutta en elä enää. Nykyään vain olen ja aika kuluu.

Kirvatsi ja kipu

Haluan paremman kameran. Oikeastaan haluan paremman puhelimen. Jos yhdistäisin nämä kaksi asiaa, haluaisin ehkä sen Nokian superkamerapuhelimen, 41 megapikseliäkö siinä oli. Koska kameran pitää mahtua taskuun, jotta se on aina mukana.

Valokuvaterapiaa

Kävin pienellä iltalenkillä Kirvatsissa. Kirjurinluodossa. Ei ollut enää vuohia eikä lampaita eikä tainnut olla niitä häkkilintujakaan, mutta ihania värejä löytyi. Lähdin kävelemään selvittääkseni vähän kipeitä ajatuksia, joita välttelin koko eilisen päivän. Ei ne kyllä vielä tuottaneet mitään johtopäätöksiä, mutta sainpahan vähän raitista ilmaa. Tiedän, mikä voisi auttaa, mutta en halua kysyä enää apua. Parempi miettiä tällä kertaa yksin. Kai.

Tässä kuitenkin pari kuvaa lenkiltä.

Leikkipuisto

Tämän altaan muistan lapsuudesta. Kivan kiipeilypuun ovat kasvattaneet, teki mieli kokeilla.

Näin hieno laiva siellä on nykyään...

...ja Angry Birds.

 Punaista

Naapurin villiviinissä on marjoja.

Mopoautoefekti

Subbarista nuppi kaakkoon. Hyvin pärrää pienemmälläkin volyymilla pikkuisessa autossa.

Takana hauska mutta rankka loppuviikko. Monta illanviettoa peräkkäin. Olin oikeasti iloinen ja hyvällä tuulella monta päivää. Tiedän kyllä syyn siihen ihan hyvin, mutta kävikin ilmi, että se onkin tapa, jolla en saisi piristää itseäni. Koska se näyttää muiden silmissä pahalta. Great. Mihin voi aina vedota, että varmimmin saa tämän likan fiilikset alas. Syyllisyyteen.

Tällä kertaa päätin, että v*tut se muille kuuluu. Kukaan muu ei ihan oikeasti voi tietää, mistä on kyse. Voisin väittää jotain ja tehdä toisin. Tai toisinpäin. Enkä ole tilivelvollinen. Olen vapaa tekemään, mitä haluan. Jos joku sitä murehtii, niin aivan vapaasti keskenään. Minä en välitä. Päätin, etten loukkaannu. Koska mistä sitä ikinä tosiaan tietää, mihin minä pystyn.

Kävin muuten kuitenkin tarkistamassa nettideittipalstalla tilanteen tekemieni oharien jälkeen. Tuli paha mieli kaverin puolesta ja poistin koko profiilini. En ole valmis. En jaksa tutustumisvaiheen läpikäyntiä nyt. En tiedä, jaksanko koskaan. Olen deittailumaailmassa autisti, en ymmärrä, mitkä asiat ovat ok missäkin kohtaa. 

Ensin sain turpaani, kun en halunnut heti paljastaa kaikkia mieltymyksiäni. Toisessa tilanteessa onnistuin tekemään jotain, mikä ilmeisesti järkytti muita. Eikä siinä ollut edes kyse mistään deitistä. Heh. Ehkä vähän huono päätös, mutta se nyt sattui menemään niin. Sain haasteen, tartuin siihen. Harvoja yllytyshulluushetkiä elämässäni. Luultavasti se kuitenkin kuvastaa sitä, kuinka itsekeskeisesti ajattelen. Halusin vaan tietää, pystynkö siihen vielä. Ei tullut ollenkaan mieleen, että asia voisi koskea joitakuita muitakin ihmisiä. Tosin, miksi olisin sellaista miettinyt? Ehkä minussa tosiaan on vähän autistisia piirteitä, kun en ymmärrä, miksi toinen tilanne on lähes tabu mutta toinen vastaava kannustuksen arvoinen.

Olen edelleen sitä mieltä, että hyvin harvoja asioita tässä maailmassa tehdään niin, ettei se edes välillisesti liity seksiin. Se on loputon kissa-hiiri -leikki, jokainen etsii paria, on jonkun kanssa, eroaa jostakusta, tyytyy johonkin, odottaa jotain tai jotakuta, vetää puoleensa tai työntää pois. Haluaa tai ei halua. Parisuhde on sopimus tahtoa kaikista vaihtelevista tunteista ja tilanteista huolimatta. Jotkut menevät lupauksen vahvistamiseksi naimisiinkin. Mutta mitä tehdään, kun tahto ei riitäkään? Tai toinen ei tahtonutkaan samaa? Rikotaan lupaukset. Sellaista se on nykymaailmassa. Minä taidan olla sen pari sukupolvea jäljessä, koska minulla olisi ollut tahtoa käydä läpi ties minkä harmaan kallion sen yhden parisuhteen pitääkseni, mutta no, tämä nykymaailma veti maton jalkojen alta. Nyt alan sopeutua. Ja aion olla siinä hyvä.

Yhtä ketterä ja nopea liikkeissäni kuin mopoauto kaupunkiliikenteessä. Valitettavasti se mopoauto joitakuita aina ärsyttää, vaikka etenisi kuinka hyvin.

Ai niin, googlasin taannoin jotain ja sain aikaan runon, jonka lähetin ja joka julkaistiin GooglePoeticsissa tänään:

Tuntui aika osuvalta silloin. Miksei vieläkin.

Kaksinapaista elämää

Ennen puhuttiin maanis-depressiivisyydestä, mutta nykyään taidetaan käyttää nimitystä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Englanniksi bipolar. Vai onko se bi-polar. Kuitenkin vissiin sama asia. En tiedä taudista tai tilasta oikeastaan enempää, kuin mitä Teho-osastosta olen oppinut, mutta tämän kesän tuntemuksiani voisin sovittaa tunneskaalalle vähän samaan tapaan.

Sellainen ihana onnellisuuden tunne on jäänyt puuttumaan, mutta positiivisuus-negatiivisuus -akselilla on hypitty hyvin synkeistä heikosti positiivisiin ja iloisiin fiiliksiin, aika paljon seuran mukaan. Yksin ollessa liu'uttu syvälle pohjamutiinkin, jopa niin syvälle, että olen säikähtänyt, kuinka paljon pimeää omasta päästä tai sielusta voi löytyä, kun ei edes yritä enää kontrolloida tai jarruttaa ajatuksiaan. Olen tuntenut sellaista vihaa, jota en ole aiemmin osannut edes kuvitella. Mustaa, mustaa, mustaa. Vedän sitä puoleeni tai se vetää minua ja tarttuu kiinni. Tarvitsen sitä selviytymiseen, tarvitsen kyyneliä, joita se tuottaa. Kipu on tarpeen, jotta en koskaan enää kokisi samaa.

Paitsi että niin ei pitäisi ajatella. Säännöllisesti käsketään mennä terapiaan, kun vähänkin ärähdän julkisesti vihantunteesta tai painajaisista tai vastaavista. Miksi omat luontaiset keinot eivät riittäisi? Miksi aina pitäisi terapoida jossain oikeassa terapiassa omaa mieltä? Miksi en muka voi tehdä sitä näin itse, kirjoittamalla, puhumalla, huutelemalla Facebookissa? Miten se on muka asian käsittelemättä jättämistä, jos käsittelen sitä itse? Miksi en muka itse olisi oman mieleni ja tunteitteni asiantuntija, jos perehdyn niihin kunnolla? Miksi tarvitsisin jonkin diagnoosin? Miksi haluaisin, että testataan, olenko masentunut? Sehän riippuisi täysin päivästä. Stressaantunut? Sama juttu. Vihahetkellä olen tietysti äärimmäisessä stressitilassa. Mutta puran sen yleensä parissa tunnissa, kun läväytän sen Fb-statukseen muitten luettavaksi. Ensimmäisten kommenttien tullessa olen jo päässyt siitä yli. Olen siinä mielessä easy.

Koen, että pahinta, mitä voisin joutua elämässäni tekemään, olisi kaivaa henkilökohtaisia luurankojani kaapista ja esitellä niitä jollekulle vieraalle ihmiselle sovittuna päivänä sovittuna kellonaikana. Haluan pitää ne ihan yksityisinä muistoinani, olivat kuinka kipeitä tahansa. Haluan pitää ne siellä kaapissa. Kolistelkoon ulos sitten, jos niitä kaappeja joskus joudun avaamaan. Hyvässä lykyssä saavat pölyttyä siellä ikuisesti tai tehdä tilaa uusille luurangoille.

Mieleni on vähän niin kuin meidän mökkijärvemme: Pintavesi on tyyni ja kirkas, vähän tummasävyinen ja yllättävän syvä keskemmältä, pohjaa ei näy. Rantavedessä viihtyy kukkivia lumpeita ja ulpukoita, kepeitä korentoja, pikkukaloja, vesimittareita ja näkinkenkiä. Mutta pohjamutia ei kannata pöllyttää tai muuttuu itsekin niljakkaan mutaiseksi, eikä sitä saa enää kevyellä huuhtomisella pois iholta. Aurinkoisina päivinä vesi on lämmintä pohjaan asti, kylmällä ilmalla järvi kylmenee nopeasti.

Loppukevennyksenä: 35-vuotias ajatteli ostaa kevyttä teinihömppäfantasiaa iltalukemiseksi ja päätyi erääseen uudehkon sarjan alkuosaan pokkarina. Kepeys on suhteellista. Pokkarin fonttikoko ei ollut 35-vuotiaan silmille sopivaa (veikkaan 6-8pt):

Varjojen kaupungit I: Luukaupunki.
Ranskanpastilli peittää neljä riviä tekstiä...

Shopping

Löysin täydellisen julistavan T-paidan Sokoksesta:

ATTENTION!
PICK YOUR POISON
FLOWERY SHARP + SWEET
with a bit of
LOVE
just one drop is more than enough
WHEN LOVE TURNS TO POISON

Paitaahan oli tietty muissakin väreissä, tässä vihreä, mutta päädyin mustaan, koska DRAMAQUEEN!

Hei hei Helsinki

Tajusin just, että en ehkä enää koskaan halua mennä sinne. Luin Hippoksesta HorseShown tämänvuotista ohjelmaa ja Hevoset Stadikalla -juttuja. Tapahtumia, joihin minun piti mennä ja joista olin alkuvuonna innoissani. Nyt en ole menossa, koska en pysty. Oksettaa pelkkä ajatuskin. Helsinkiä ei ole olemassa minulle enää. Pyyhin sen pois.

En voi sille mitään, mutta tuntuu siltä, että olen kuollut. Menen päivästä toiseen sumussa. Yritän näyttää normaalilta, mutta en tunne mitään. Kaikki on feikkiä. Ei ole elämänhalua. En toki halua kuollakaan, mutta elämä ei kiinnosta. En välitä. En näe tulevaisuudessa mitään enää. En mitään.

Pahinta on tietää, ettei kukaan muukaan oikeasti välitä. Kaikilla on omat murheensa. Suurin valhe on "olet mulle tärkeä, haluan sulle hyvää". Vmp. Jos olisin tärkeä, en olisi nyt yksin. Tämä ei menisi näin. Totuus on, että minä en ole ollut tärkeä enää pitkään aikaan. Muun väittäminen on oman syyllisyydentunteen lievittämistä. Oikeasti en ole enää koskaan edes mielessä, vaan paikallani on se, josta en halua tietää mitään, ja elämä on mukavaa ja helppoa, kun on joku siinä vieressä. Jos minulle tapahtuisi jotain, se liikuttaisi ehkä parin päivän ajan, ja sitten elämä jatkuisi.

Minä en edelleenkään halua ketään muuta. En ole koskaan halunnut enkä halua. Miksi pitäisi tyytyä vähempään kuin mitä haluaa? Jos en ansaitse sitä, en halua mitään.

Kaikkea hyvää

Tuossa varmaan kulkee se raja, josta tiedän, milloin tilanne on ohi. Jos pystyisin tuon sanomaan. Mietin tänään lausetta päässäni autoa ajaessa. Vauhti kiihtyi huomaamatta kahdeksastakympistä sataseen ja samalla tajusin, että jos sanoisin lauseen ääneen, se tarkoittaisi juuri päinvastaista. Toivon kaikkea pahaa niille. En edes tunne syyllisyyttä siitä, mikä on minulle todella outoa. Ajattelin, että toivon kaiken sen paskan, mitä itse olen kokenut ja läpikäynyt, sinne vaan, rakkaudella, suoraan minulta. Toivottaisin epäonnea, jos jotain pitäisi nyt sanoa. Mietin, tuleeko koskaan aikaa, jolloin asia olisi edes yhdentekevä. Ei tule.

Toivominen ei toki mitään muuta, mutta vihasta saan voimaa näyttää töissä pirteältä ja hymyillä kuin kaikki olisi hyvin. Sydän tietää, että mikään ei ole. Jo kolmatta päivää leposyke aivan sekaisin. En stressaa mistään, kun en mistään enää tosissani välitä, mutta hyväntuulisen esittäminen vie mehut. Mutta oikeaa mielentilaa en voi näyttää, koska en kestä enää yhtään "no millai sää ny voit?" -kysymystä.

Rakkauden kesä 2013

Tämä on itse asiassa kaverin lanseeraama nimitys tälle kesälle, kun tuntuu, että vähän joka toisella vähintään on päällä parisuhdekriisi tai muu paska tilanne elämässä. Olen itse päässyt siihen vaiheeseen, että olen todella vihainen. Enkä edes itselleni vain, vaan sille ihmiselle, keneen tämä viha kuuluukin kohdistaa, ainakin kaikkien naistenhömppälehtien mukaan. Katkaisisin ehkä jopa välit kokonaan, jos en olisi minä - enhän toki ole niin lapsellinen. Sitä paitsi, olen edelleen rakastunut, tyhmä ja paksukalloinen kun olen. Joten olen päättänyt kestää nämä painajaisia aiheuttavat muistotkin. Enimmäkseen toivon silti epäonnea sille, jonka syytä mikään ei ole mutta joka kuitenkin on suurin syy näihin paskoihin fiiliksiini. Selvää, eikö vaan. Onneksi en ole voodoon asiantuntija, saattaisi muuten tapahtua kummallisia juttuja.

Välillä olen melkein normaali itseni, ainakin ulospäin, koska en halua enää yhtään ohjetta tai neuvoa mihinkään liittyen. Silti olen edelleen yhtä katkera siitä, että olin monta vuotta kuminauhan päässä. Joka kerta, kun yritin päästä vähän irti, onnistui syyllistäminen ja palasin takaisin. Turhaan ponnistelin vastaan. Kunnes lopulta halusin takaisin, siinä vaiheessa olikin löytynyt juuri se parempi. Kuinka kätevää, mitä väliä, että minun elämäni oli siinä vaiheessa sopivasti sotkettu niin, että en varmasti enää koskaan ole onnellinen. Että olen varmasti lopun elämääni yksin, koska en todellakaan aio enää koskaan luottaa keneenkään parisuhteen vertaa. En ole enää nuori ja kaunis, parasta ennen -päivä meni jo. Ehkä yksi pahimmista asioista tässä koko sopassa onkin se, että hävisin niin paljon nuoremmalle. Se ei ole reilua, pikkutyttöjen ei kuuluisi tulla tähän samaan sarjaan. Siinä se nyt tuli sanotuksi. Voi että vihaankin tätä elämää.

Miksi?

Mitä seuraavaksi? Mitä mä täällä teen? En keksi mitään mitään. Joka päivä samat tunteet, joka päivä sama epätoivo ja tieto siitä, että en voi tehdä mitään. Miksi minun elämäni, tämä ainoa, meni näin? Miksi en kelvannutkaan, miksi muhun ei voinut rakastua? Ei tämä ole elämä, jota haluaisin elää. Elän silti, koska elämähän jatkuu joka tapauksessa. Ei vaan tunnu siltä. Kaikki kivat festarit, mahtavat esiintyjät, kaverien kanssa hengailu, on vain pintaa ja hämäystä. Kotona olen taas yksin ja mietin, onko pakko herätä huomenna. Melkein toivon, että sydämessä olisikin isompi vika. Mutta eihän mulla ole sellaista tuuria. Pääsin reissustakin takaisin, vaikka en oikeastaan halunnut tulla. Vaarallisia ajatuksia.

Paluu arkeen

Kohta ne työt taas alkaa. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Tällä hetkellä ei kiinnosta mikään muukaan. Tietyllä tasolla olen täysin välinpitämätön. Teen kyllä asioita, joita minulta odotetaan tai vaaditaan, mutta millään ei ole minulle merkitystä.

Jokunen ystävä yritti väittää, että olen stressaantunut. En ole. Stressi tulee siitä, että yrittää välttää epäonnistumista. Että välittää niin paljon. Minulle on jo pitkään ollut aivan sama. Pitkään tarkoittaa siis monta vuotta. Jos en ehdi tai jaksa jotain asiaa hoitaa, niin mitä siitä seuraa? Ei yhtään mitään yleensä, koska asioilla on tapana järjestyä. Maailma kyllä joustaa. Asia tulee hoidetuksi sitten, kun se on aivan pakko hoitaa. Jos joku suuttuu, kyllä se ajan kanssa leppyy. Tai jos ei lepy, onko sillä sitten niin väliä? Olen vähitellen irrottanut siitä kuvitelmasta, että kaikkien ihmisten on tykättävä minusta. Ja siitäkin, että tarvitsisi olla hyvä missään, mitä teen, oli kyse sitten työstä tai  muusta elämästä. Pääasia, että en jätä mitään tekemättä.

Koen huvittavaksi sen, että saan neuvoja tämänhetkisen "stressin" hoitamiseksi ihmisiltä, jotka eivät oikeastaan tiedä, mistä mankelista olen selvinnyt läpi. Päätin kymmenisen vuotta sitten, että jos muilla menee hermot tai ne eivät jaksa, niin minä olen se, joka viimeisenä pitää muita pystyssä. Nyt on kuljettu kahden ison kriisin läpi, mutta siinä sivussa sotkin oman elämäni niin, että tämän blogin otsikko on oikeastaan varsin surkuhupaisa. Kolmas kriisi onkin oman elämäni epäonnistuminen. Kaksi ensimmäistä tapahtuivat minusta riippumatta, mutta jouduin katsomaan ne hyvin läheltä. Jos puhutaan stressistä, niin kyllä tiedän, mitä se on.

Olenko hakenut itselleni apua? Kävin vuosia sitten kokeilemassa, miltä tuntuisi jutella ulkopuoliselle. En halunnut kertoa mitään. Nolotti niin paljon puhua omasta epäonnistumisesta tai muiden asioista, että se stressasi minua enemmän kuin asiat, joista olisin puhunut. Mieluummin sulkeuduin kokonaan. En ylipäätään usko siihen, että aina tarvitaan sairaslomaa, lääkettä tai jotain hoitoa, kun surettaa. On ihmisiä, joilla on oikeasti mielenterveydellisiä ongelmia. He tarvitsevat apua. Minä olen vain surullinen. Elämä ei ole aina kivaa, mutta se jatkuu kuitenkin. Arki pitää mukana, jos menee vaan.

Ärsyttävintä elämässä tällä hetkellä on se, että talven sairastelu aiheutti sydämeeni jotain pikkuvikaa. Tai luultavasti se vika oli siellä jo ennestään, mutta nyt se on tullut esille. Toisaalta haluan tietää, mistä on kyse, mutta toisaalta en jaksa. En usko, että se on vaarallista. Jotain tutkimuksia vielä tehdään, mutta tuskin niistä mitään toimenpiteitä seuraa. Lääkitystä en ainakaan halua, enkä todellakaan mitään pientäkään operaatiota, jos ei ole aivan välttämätöntä. Ironista on se, että sydämeni meni fyysisesti rikki ennen kuin se särkyi.

Ruisrock 2013 ja elämä

Kaikkia kivoja bändejä, mutta lähdin katsomaan Hurtsiä ja Himiä. En jaksa kirjoittaa muuta kuin että Ruisrockiin yksin lähteminen oli puolikkaan unelman toteutuminen. Hieno festari, jonne olisi pitänyt ehdottomasti lähteä ekaa kertaa jo 10 vuotta sitten. Tai aiemmin. Miksi en ole mennyt koskaan? Nyt olen jo vähän liian vanha pyörimään siellä.

Mutta se Him. Luulin, että Hurts olisi tämänkertainen terapiamusani, mutta Him, ja erityisesti Ville Valo, olikin yllättävän hyvässä iskussa tuolla keikallaan ja herätti pitkään unessa olleen faniuteni, joten olen nyt kuunnellut pari päivää pelkkää Himiä. Lähdin uusimmasta levystä taaksepäin, kaikkia kokoelmia en ole viitsinyt kuunnella, mutta juuri hetki sitten pääsin Deep Shadows and Brilliant Highlightsin loppuun. Sieltä tuli vastaan tämä seuraava biisi. Auts.

Not over yet

Pari viimeistä kouluviikkoa on pitänyt vähän kiirettä. Se on ollut oikeastaan hyväkin, en ole ehtinyt olla kovin ahdistunut viime päivinä. Mutta ei se silti poissa ole. Joka ilta mietin, mikä auttaisi. Toivon salaa tai en nyt niin kovin salaakaan, että tämä tilanne olisi jo ohi ja kaikki palautuisi ennalleen. Haluaisin, että se loppuisi. En voi toivoa onnea toisen kanssa ihmiselle, jonka itse haluan.

En silti tunne mitään vihaan ketään kohtaan. Paitsi ehkä itseäni. Valitettavasti. Olen kestävinäni tämän hyvin, mutta oikeasti olen aivan rikki.

Nukun muutenkin liian vähän, nyt nukun vielä vähemmän. Heräilen ahdistuskohtauksiin, näen painajaisia esimerkiksi käsi kädessä kävelemisestä. Nukkumista ei ainakaan helpota tämä helvetin helle, jota ei kuuluisi vielä tähän aikaan kevättä olla. Minua ei haittaisi ollenkaan, jos koko kesänä ei lämpötila ylittäisi 25 astetta. Mutta nykyään voi mennä yli kolmenkympinkin. Kamalaa.

Työpäivä kului tänään Yyterissä. Se oli mukavaa, koska merenranta on suunnilleen ainoa paikka, missä tällaisia lämpötiloja pystyy kestämään. Ennen 'koulupäivän' päättymistä olin saada vielä paniikkikohtauksen parkkipaikalla, kun ei ollut varsinaisesti mitään tehtävää, mutta pois ei voinut lähteä. Ja hyttysiä oli tuhannen miljoonaa. Ja sannoilta kävellessä oli tullut hiki, joten olin erityisen houkuttava kävelevä ruokapöytä mokomille kuppaajille.

Eksistenssikriisi

Elämällä ei tunnu olevan mitään merkitystä nyt. Kaikki pysähtyi. Tuntuu hölmöllä tavalla samalta kuin yrittäisin käynnistää moottoripyörää, jonka akussa ei ole tarpeeksi virtaa. Vähän yritystä mutta se ei riitä mihinkään. En pääse liikkeelle. Mistä saisi työntöapua elämiseen? En edes tiedä, haluanko apua. Useimpina hetkinä en taida haluta. Olemassaoloni tuntuu turhalta.

Elämä on kestävyyslaji

Hetkellisesti unohdin, kuinka vahva olen. Jalat tukevasti maassa, vaikka pää pilvissä. Kivussa on jotain jalostavaa, saan lisää voimaa siitä, kun tajuan, että olenkin lujempaa tekoa kuin uskoinkaan. Paha olo on edelleen mutta hallitsen sitä. Suru ei lähde pois ja olen hyvin onneton, mutta ehkä suurin vahvuuteni on siinä, että analysoin ja käsittelen tunteitani niin kauan, että järki lopulta voittaa. En usko, että rakkaus loppuu koskaan. Ei tällainen hullu rakkaus. En usko, että sitä ymmärtää kukaan, joka ei ole itse kokenut samaa. En usko, että koskaan enää saan elämääni mitään vastaavaa. Se sattuu edelleen niin paljon, etten pysty hengittämään, kun ajattelen sitä. Mutta ei siihen kuole. Kaikki ihanat muistot itkettää, tuntuu niin lopulliselta menetykseltä.

Hulluinta on se, että mietin niin kauan näitä tunteita ja sitä ratkaisevaa askelta. Kun en saanutkaan mahdollisuutta siihen, löin heti kaikki kortit pöytään. Ei ollut mitään menetettävää. Kunpa olisin vaan tehnyt sen jo aiemmin, koska häviö olisi ollut silloin paljon helpompi kestää.

Mutta minähän näköjään kestän mitä vaan.

Epätoivoinen mutta sitkeä

Samat fiilikset edelleen. Olen väsynyt ja rikki, en pysty oikein vieläkään nukkumaan. Ajatukset kiertää kehää ja sisuskalut vääntyy solmuun, ihan todellisesti oksettaa. Hyvä puoli on se, että kun ruokakaan ei maistu, ei tule mitään ylös. Mutta olen hengissä. Tuntuu siltä, että kuolen tähän ahdistukseen, mutta enpä näköjään kuolekaan. Olen sitkeä. Epätoivoinen mutta sitkeä.

Olin tänään kampaajalla. Olin varannut sen jo 6 viikkoa sitten. Ajattelin ensin, että perun sen, etten kestä istua siellä paikoillani ja jutustella mukavia. Onneksi en perunut. Tuntuihan se pahalta mutta sentään tukkani näyttää nyt hyvältä.

Satunnaiset asiat itkettää. Esimerkiksi viimeisillä matikan tunneilla oppilaitten kanssa oli tarkoitus katsoa leffaa ja laitoin Madagaskar-animaation pyörimään. Ei mennyt viittä sekuntia, kun tajusin, etten pysty itse katsomaan sitä ollenkaan, tai tulee itku. Se kun oli aikanaan yhteinen hyvä juttu, nuo animaatioleffat. Keskityin listailemaan palautettuja kirjoja ja siivoamaan luokan pöytää. En tiedä, millä selviän itkemättä huomisesta, kun pitäisi katsoa se leffa loppuun.

Tulevaisuus näyttää tyhjältä. Ei ole mitään unelmaa tai haavekuvaa, en halua tavoitella mitään. Mietin, että Facebook-tilin voisin sulkea. Ainakaan en halua päivittää sinne mitään tällä hetkellä. Päivitän sitä sitten taas, kun on jotain positiivista sanottavaa. Nyt ei ole.

Olen usein sanonut muille lohdukkeeksi, että me kestämme paljon enemmän kuin uskomme kestävämme. Nyt pitää itse luottaa siihen. Jaksamisen rajalla mennään. Pahempaa voi vielä olla tulossa. Pelkään, että näen tai kuulen tai saan tietää, kuinka mennyt unelmani toteutuu jonkun toisen elämänä. Kuinka sellaisesta voi selviytyä?

Selviytymiskeinoja

Jatkan tämänpäiväistä hyppärillä kiireessä kirjoitettua. Luin juuri Facebookin arkistoista, miten tämä tunnemyräkkä mulla etenee. Näköjään samaa kaavaa, tosin tällä kertaa olen vielä enemmän rikki, koska silloin kolmekymppisenä oli vielä jotain toivoa siitä, että elämä järjestyy ja löydän jonkun, saan lapsia, ehdin perustaa perheen. Tällä hetkellä en voi sanoa samaa. Tunnen vain epätoivoa.

Se mikä ei tapa

Tämä on mun tapa käsitellä vaikea asia. Kirjoitan. En jaksa puhua asioitani, koska en halua keskustella ulkopuolisten kanssa. En halua kuulla muiden näkemyksiä ja mielipiteitä omista tunteistani. En halua puida asioita kenenkään muun kanssa.

Kirjoitan tänne, koska haluan kertoa, etten ole ihan kunnossa. Mutta asioilla on aina kaksi puolta. En voi kirjoittaa kuin omasta puolestani. Jos joku haluaa osoitella syyllisiä tähän tilanteeseen, niin kaiken pohdinnan jälkeen vika on enemmän minussa. Jos en kuole tähän, niin kasvan vahvemmaksi.

Hoen itselleni, että asioilla on tapana järjestyä. Jää nähtäväksi. Nyt olen vielä täysin hajalla. Mutta elämä menee siitä huolimatta eteenpäin. Joitain asioita en kestä vielä, toisia en ehkä koskaan. Suunnittelen tekeväni yksin jotain, mihin en ehkä lopulta pysty. Katsotaan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tarvitsen sitä. Ehkä sillä pääsisin irti muistoista. Kirjoitan siitä myöhemmin lisää, jos päätän toteuttaa sen.

Kipu

Mun pahin pelkoni toteutui. Se paha uni, jota aina toisinaan oon nähnyt, jota en oo oikein ymmärtänyt, koska se liittyy menneisyyteeni. Enkä ollenkaan tajunnut, että sehän olikin juuri nyt tapahtumassa.

Miksi olen myöhässä, kun tiesin jo pitkään, mitä haluan. Miksi ei auttanut, että sanoin sen. Elämältäni putosi pohja. Ulkoisesti mikään ei ehkä näytä muuttuvan, mutta kaikki mitä olen ajatellut ja mistä olen haaveillut, tuli kerralla pyyhittyä pois. Inhoan sanaa kohtalo, mutta näyttäisi vahvasti siltä, että mun kohtaloni on nyt jäädä ilman kaikkea sitä elämää, mitä olen kaivannut. Ironista on se, että olin juuri päättänyt toimia sen saamiseksi. Eikä se ollut helppo päätös, kun taustalla on vuosia ja vaikeita asioita ja huonoja päätöksiä. Nyt vaan kävi niin, että joku ehti ennen mua. En voi antaa sitä koskaan itselleni anteeksi, että mietin vähän liian pitkään.

No niin tai näin, nuorempi, nätimpi, fiksumpi... Parempaan saanee vaihtaa, joten mun pitäis kai vaan kestää.

Mutta ku en kestä. En oo nukkunu kahteen yöhön ollenkaan, en pysty syömään, itkettää, oksettaa, toimin typerästi ja satutan itseäni vielä enemmän. Sekoan. Hajoan. Pahinta on se, että en voi puhua kenellekään. En tiedä, voiko kukaan ymmärtää, miltä tuntuu rakastaa jotakuta tällä tavalla 12 vuotta. Epäilemättä vois sanoa, että siihen on kulunut mun parhaat vuoteni. 23-vuotiaasta asti tämä suhde on ollut koko ajan enemmän tai vähemmän elämäni keskipiste. Välillä yritin unohtaa sen mutta aina se oli kytemässä jossain muka kylmän ulkokuoren alla. On edelleenkin. Nyt se polttaa niin, että tuntuu siltä, että kuolen. Pari päivää sitten olin vielä onnellinen siitä, että tunsin itseni uudelleen rakastuneeksi. Nyt tuntuu, että tukehdun siihen tunteeseen.

Kuinka paljon voinkaan toivoa, että tää olis vain painajainen, josta saisin herätä.