Sopivaa?

Miksi aina tuntuu siltä, että minun iloni ja tyytyväisyyteni on joltakulta pois? Laitoin parhaan edellisen postauksen kuvista Facebookiin. Moni tykkäsi ja kommentoikin. Mutta kun en ole "oikea" urheilija, niin ei ole mahdollista, että treenaisin oikein tai edes tietäisin, mitä teen. Enkä varsinkaan saisi näyttää itseäni tai idoleitani, pitäisi olla vain nöyrä ja vaatimaton. Ja annas, jos sanon ääneen, että jotain paikkaa kolottaa, niin totta kai se johtuu siitä, että olen tehnyt ihan väärin, en mitenkään voi tehdä oikealla tekniikalla, jos nostan isompia painoja jo nyt. Että kyllä kohta varmasti loukkaan itseni, kun olen niin nopeasti edennyt. Aloittelijahan minä olen.

Vai olenko sittenkään. Olen 36. Aloitin salilla käymisen vuonna 1997. Olen noudattanut erilaisia ohjelmia, käynyt vuosia säännöllisesti salilla, rullaluistelemassa, lenkeillä, uimassa, hiihtämässä. Mutta koska en ole urheilijan näköinen, en varmaan tiedä treenaamisesta mitään. Ainakin liikkeet teen varmasti väärin. Enkä mitenkään voi osata uida/hiihtää/juosta, koska en ole käynyt mitään kursseja niistä lajeista. Eihän nyt kukaan opi lukemalla tai matkimalla mitään.

Mutta suurin vikani on siinä, että en ole ilmeisesti oikeasti innoissani tästä. Tai jos olenkin, se menee kyllä kohta ohi, koska en vaan oikeasti tee mitään kunnolla koskaan. Treenaan siis ihan vääristä syistäkin. Mielenkiintoisin juttu oman elämäni parantamisessa onkin se havainto, että treenaan tietenkin vain siksi, että se ärsyttäisi muita ihmisiä, pilaisi heidän päivänsä. Motivaation lähde nyt ainakin on väärä ja luultavasti en itse edes tiedä, mistä/kenestä tämä treenipakkomielle johtuu.

Mitä jos tiedänkin? Mitä sitten? Olen paljon kovempi kuin näytän. Nyt voin sanoa, että tämä ei lopu. Olen koukussa.

Kell' onni on, sen kätkeköön?

Sorry, sydämen kyllyydestä suu puhuu. Pitkästä aikaa olen tyytyväinen.

Ei ole sopivaa postailla vähäpukeisia kuvia itsestään tässä elämänvaiheessa. Eikö? Sori. Minähän teen, mitä haluan, oon elänyt jo niin kauan.

Jatka samaan tapaan

Puoli vuotta on nyt kulunut siitä, kun aloitin kuntosalilla käymisen. Viisi kuukautta aktiivista treeniä. Puolen vuoden kunniaksi nappasin uudet kuvat edellisten rinnalle, ja nyt näen selvää kehitystä itsekin. Näen näissä myös paljon muuta kuin pelkän kropan kehityksen - varsinkin tässä ensimmäisessä kuvasarjassa. Olen ylpeä itsestäni ja se näkyy. Niin pitääkin.

22.7.13 - 21.12.13 - 1.2.14

22.7.13 - 21.12.13 - 1.2.14

22.7.13 - 21.12.13 - 1.2.14

22.7.13 - 21.12.13 - 1.2.14

Puhtia pebaan

Oikea epäkäslihas vihoittelee jostain syystä, joten en viitsi ärsyttää sitä enempää. Huomenna menen ehkä uimaan, joten se saa vähän muuta liikuntaa vaihteeksi. Jos sen kanssa pystyy uimaan. Tai no, ainahan voin uida selkää, jos rintauinnin vedot tuntuu pahalta. "Kuivatestaamaalla" ei tunnu kipua, mutta veden vastuksen kanssa voi olla eri tunne.

Tänään oli hyvä salipäivä. Tein taas pitkät sarjat vatsaa ja selkää ilman lisäpainoja. Jokin pikkupiru olkapäälläni kuiskaili, että teepä nyt sitä takapotkua ja etureittä, mistä kaverit juuri päivittivät omia ennätyksiään. Minähän tein. Hyvä kannustin, sillä ilman kipua tein ihan samoilla ennätyslukemilla. Takapotkua en yleensä tee, joten siitä oli aika vaikea arvioida, mihin pitäisi lopettaa, jotta pääsee huomennakin liikkeelle. Etureisi on ollut minulle vähän "paha", koska se on toisinaan tuntunut polvessa ikävältä. Mutta nyt ei ollut mitään ongelmaa, joten vähitellen nostin levypinkkaa isommaksi ja menihän sekin melko kovalla painolla ihan nätisti. Pitäisi vaan rohkeammin ottaa isompaa painoa välillä. Lisäksi tein kyljet seisaaltaan ison kiekon toimiessa vastapainona ja vielä pakaroille lisäksi reiden loitontajat ja siinä samalla yhden pitkän sarjan lähentäjiäkin, vaikka se tuntuikin melko turhalta liikkeeltä. Loppuverryttelyksi heiluttelin 8kg kahvakuulaa ylös-alas, kun en ole ikinä ennen kokeillut sen kanssa treenata. Hyvin tuli hikipintaan jo 25 toistolla. Vähän venyttelyjä ja siinä se.

Tavoitteista:

• Leuanveto ilman kevitystä (-15g tällä hetkellä).
• Kyykky +oma massa (-13kg).
• Maastaveto +oma massa (-23kg).
• Penkkipunnerrus 50kg (-10kg).
• Takapotku +oma massa (-13kg).
• Köyttä pitkin kiipeäminen.

Tuosta voisi vaikka nyt huomata sen, että painoni on ilmeisen pysyvästi nyt kilon vähemmän. Lisäsin tavoitteisiin myös nuo kaksi viimeistä kohtaa. Treeni on kivaa!

Jokapäiväinen salini

Kuudes päivä putkeen salilla! Tänään ja lauantaina oli kevyemmät päivät siinä mielessä, että pääasiassa venyttelin. Lauantaina tein vain kevyet vatsat ja selät suurella toistomäärällä (100 vatsaa vaakatasosta, 100 nostoa selkäpenkissä ilman lisäpainoa ja 100 ylätaljavetoa pikkuvastuksilla) ja syvävenyttelin rauhassa. Tänään tein kyykyt isoilla painoilla, maastavedot isoilla painoilla ja ylävatsan pallolla sekä alavatsan matolla (yht. 100 toistoa ilman lisäpainoja) sekä nostelin muutaman sarjan (10 toistoa) pelkkää 20kg tankoa leveällä otteella suorille käsille seisaaltani. Vähän kevyttä jumppaa rintalihaksille, ojentajille ja epäkkäille. Huomenna en luultavasti ehdi ollenkaan, kun on uuden vuoden aatto ja heppajuttuja päiväksi.

Mutta tavoitteista piti vähän mainita. Olen edistynyt:

• Leuanveto ilman kevitystä (-15g tällä hetkellä).
• Kyykky +oma massa (-14kg).
• Maastaveto +oma massa (-24kg).
• Penkkipunnerrus 50kg (-10kg).

Kyllä ne sieltä lähestyy. Maastaveto saattaisi jo mennä muuten, mutta kämmenet ei kestä vielä otetta tangosta, jos kiekkoja laittaa enemmän. Menee nahka rullalle. Pitää antaa sen paksuuntua vähitellen, ettei joudu rikkinäisen ihon takia jättämään treeniä väliin.

Venyy venyy ;-)

Kyykyt tehty.

Yritys ottaa venyttelystä kuva itselaukaisimella. Ei onnistu.

Ei onnistu muutenkaan.

Lupa on

Tämä viikonloppu ei ollut treeniviikonloppu. Vedin juuri loputkin pikkujoululahjasuklaasta sokerikokiksen kera. Harkinnassa vielä avata Manchego-juusto paketti, kyllä sekin uppoaa kokonaan, jos vaan aloitan. Annoin itselleni luvan mässytellä, koska eilen päivän ainoa ateria oli pikanuudelit ja muutama keksi valkohomejuuston kanssa. Huomenna aamulla olisi tarkoitus mennä taas salille ja palata ruotuun. Aamulla, koska illalla saattaisi jäädä väliin. Aamulla, koska on pakko saada tämä seonnut vuorokausirytmi edes suunnilleen oikeaan aikaan, jotta saan kaikki työt ja suunnitelmat toteutumaan.

Niin. On suunnitelmia. Projekti etenee aina välillä ja se tarvitsisi enemmän aikaa. Siksi haluaisin pystyä treenaamaan aamulla. Siispä opettelen. Kävin jostain keskustelupalstalta etsimässä motivaatiota sanojen pyörittelyyn. Jossain puhuttiin synopsiksesta. Onhan minulla sellainen. Tajusin, että se kaipaisi päivitystä, koska moni asia on lähtenyt kehittymään omalla painollaan paremmin kuin alunperin olin kuvitellut. Voi olla, että lopputulos onkin vähän erilainen sen vuoksi. Pitäisi ehkä myös rohkaistua ja ottaa selvää, miten voisin saada ulkopuolista palautetta. Koska itsehän pidän välillä tuotostani aivan paskana tai huippuhyvänä, riippuu täysin päivästä.

Tarina on kerrottava, mutta en vielä tiedä, mitä sillä sen jälkeen teen. Kun toinenkin tarina olisi jo tuloillaan. Mietin joka päivä, onko tämä taas se sama juttu: mitään en koskaan saa valmiiksi, kun mielenkiinto loikkaa jo seuraavaan kohteeseen. On niitä ADD-piirteitä nimittäin, kirjoitinko niistä joskus? Olen tässä kaiken muun pohdinnan ohessa saanut itsestäni muutaman asian selville, ja nuo ovat kyllä ihan todellisia edelleen. Elämänhallintani voisi todellakin olla parempaa.

Mutta 48241.

Mopoautoefekti

Subbarista nuppi kaakkoon. Hyvin pärrää pienemmälläkin volyymilla pikkuisessa autossa.

Takana hauska mutta rankka loppuviikko. Monta illanviettoa peräkkäin. Olin oikeasti iloinen ja hyvällä tuulella monta päivää. Tiedän kyllä syyn siihen ihan hyvin, mutta kävikin ilmi, että se onkin tapa, jolla en saisi piristää itseäni. Koska se näyttää muiden silmissä pahalta. Great. Mihin voi aina vedota, että varmimmin saa tämän likan fiilikset alas. Syyllisyyteen.

Tällä kertaa päätin, että v*tut se muille kuuluu. Kukaan muu ei ihan oikeasti voi tietää, mistä on kyse. Voisin väittää jotain ja tehdä toisin. Tai toisinpäin. Enkä ole tilivelvollinen. Olen vapaa tekemään, mitä haluan. Jos joku sitä murehtii, niin aivan vapaasti keskenään. Minä en välitä. Päätin, etten loukkaannu. Koska mistä sitä ikinä tosiaan tietää, mihin minä pystyn.

Kävin muuten kuitenkin tarkistamassa nettideittipalstalla tilanteen tekemieni oharien jälkeen. Tuli paha mieli kaverin puolesta ja poistin koko profiilini. En ole valmis. En jaksa tutustumisvaiheen läpikäyntiä nyt. En tiedä, jaksanko koskaan. Olen deittailumaailmassa autisti, en ymmärrä, mitkä asiat ovat ok missäkin kohtaa. 

Ensin sain turpaani, kun en halunnut heti paljastaa kaikkia mieltymyksiäni. Toisessa tilanteessa onnistuin tekemään jotain, mikä ilmeisesti järkytti muita. Eikä siinä ollut edes kyse mistään deitistä. Heh. Ehkä vähän huono päätös, mutta se nyt sattui menemään niin. Sain haasteen, tartuin siihen. Harvoja yllytyshulluushetkiä elämässäni. Luultavasti se kuitenkin kuvastaa sitä, kuinka itsekeskeisesti ajattelen. Halusin vaan tietää, pystynkö siihen vielä. Ei tullut ollenkaan mieleen, että asia voisi koskea joitakuita muitakin ihmisiä. Tosin, miksi olisin sellaista miettinyt? Ehkä minussa tosiaan on vähän autistisia piirteitä, kun en ymmärrä, miksi toinen tilanne on lähes tabu mutta toinen vastaava kannustuksen arvoinen.

Olen edelleen sitä mieltä, että hyvin harvoja asioita tässä maailmassa tehdään niin, ettei se edes välillisesti liity seksiin. Se on loputon kissa-hiiri -leikki, jokainen etsii paria, on jonkun kanssa, eroaa jostakusta, tyytyy johonkin, odottaa jotain tai jotakuta, vetää puoleensa tai työntää pois. Haluaa tai ei halua. Parisuhde on sopimus tahtoa kaikista vaihtelevista tunteista ja tilanteista huolimatta. Jotkut menevät lupauksen vahvistamiseksi naimisiinkin. Mutta mitä tehdään, kun tahto ei riitäkään? Tai toinen ei tahtonutkaan samaa? Rikotaan lupaukset. Sellaista se on nykymaailmassa. Minä taidan olla sen pari sukupolvea jäljessä, koska minulla olisi ollut tahtoa käydä läpi ties minkä harmaan kallion sen yhden parisuhteen pitääkseni, mutta no, tämä nykymaailma veti maton jalkojen alta. Nyt alan sopeutua. Ja aion olla siinä hyvä.

Yhtä ketterä ja nopea liikkeissäni kuin mopoauto kaupunkiliikenteessä. Valitettavasti se mopoauto joitakuita aina ärsyttää, vaikka etenisi kuinka hyvin.

Ai niin, googlasin taannoin jotain ja sain aikaan runon, jonka lähetin ja joka julkaistiin GooglePoeticsissa tänään:

Tuntui aika osuvalta silloin. Miksei vieläkin.

Motivaatio

Mistä sitä saa? Miksi joskus sitä ei ole? Miksi yhtäkkiä se yllättää?

Sisäinen motivaatio, ulkoinen motivaatio. Ensimmäistä on vaikea löytää silloin, kun elämä potkii kovasti vastapalloon. Jälkimmäinen voi tulla jostain mitättömän kuuloisesta hetkestä, parista sanasta, kivasta hymystä, kehusta, kuuntelemisesta, vertaistuesta, syksyisestä säästä, musiikista, kuvitelmista. Jostain hyvästä kuitenkin. Elän ja käyn kehuilla ja kivoilla sanoilla. Pitäisi viettää enemmän aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka läsnäolollaan saavat hyvälle tuulelle. Olin ehkä joskus itse sellainen, mihin se katosi minusta? Se nimittäin katosi jo vuosia sitten, vähitellen. Miksi elämä tekee meistä kyynisiä?

Otin pitkän aikalisän elämän tietyn tason ylläpitämisestä. Aina ei jaksa välittää siitä, kuinka paljon pölyä on sängyn alla tai irtohiuksia kylpyhuoneen lattialla. On totta, että sotku pitää mielen matalalla, jos sitä ei siivoa pois. Jostain syystä halusin olla järjestelemättä sikin sokin jääneitä tavaroita tosi pitkään. Halusin nähdä, koska menee niin sanotusti yli hilseen. Ei mennyt vielä, mutta joku tönäisi vähän vauhtia.

En tiedä ihan tarkkaan, mistä se tuli, mutta tänään kotiin palatessani yhtäkkiä halusin siivota. Aloitin pyykeistä, tiskikoneen tyhjennyksestä ja täyttämisestä, keittiötasojen tyhjentämisestä, roskien viemisestä (toki olen ns. haisevaa roskaa vienyt koko ajan, mutta "kuivaroskikset" ovat kerääntyneet ihan rauhassa täyteen parin kuukauden ajan), lehtien ja paperien viemisestä, tyhjien pullojen kokoamisesta kasseihin (olen juonut litratolkulla vissyä parin viime viikon aikana) ja kenkien laittamisesta laatikoihin ja kaappiin. Ehkä käyn vielä makuuhuoneen tuoleille kerääntyneet käyttövaatteet läpi, laitan kaappiin tai pyykkiin. Aamulla voisin imuroida, jos ehdin. Pesen vessan ja marsujen tason sekä suihkun lattian, kun menen suihkuun kohta.

Joskus mietin, kuinka kaukana normaali elämä on. Siis sellainen, jossa mennään illalla nukkumaan, noustaan aamulla, syödään aamupalaa, juodaan aamukahvia, mennään töihin, tullaan kotiin, laitetaan ruokaa ja syödään, mennään harrastuksiin, lauantaisin siivotaan ja mennään saunaan, katsotaan telkkaria, sunnuntai chillaillaan. Rytmini on aivan erilainen, koska en koe mitään syytä elää niin kuin muut. Ketä varten pitäisin kämpän järjestyksessä? Miksi ostaisin ja laittaisin ruokaa, vanhaksi se menee kuitenkin, kun kukaan ei syö sitä? Miksi lämmittäisin tunnin saunaa, kun istuisin siellä yksikseni ehkä kymmenen minuuttia, heittäisin kaksi kertaa löylyä ja kävisin suihkussa, voinhan mennä suoraan suihkuun ja säästää sähkölaskussa? Miksi mikään näistä asioista kiinnostaisi minua, kun olen yksin? Olen laiska luonne, en tahdo tehdä turhaa työtä, josta en pidä. Jos tykkäisin jostain noista tehtävistä (paitsi saunominen on kivaa, mutta olen sähköpihistelijä), tekisin niitä, vaikka turhaankin. Mutta en tykkää.

Paitsi tänään. Tänään pitkästä aikaa koin, että voisin taas asua siistissä asunnossa. Pelkään vähän, että huijaan itseäni, mutta ehkä kestän sen, jos sillä saan edes hetkeksi jotain aikaan. Katson nyt ympärilleni ja näen tilaa. Eteinen näyttää hyvältä jo siksi, että kengät ovat poissa. Toki tiedän, että ne ovat sekaisin kaapissa, mutta siinä on alku. Keittiön tyhjät pinnat antavat tiettyä mielenrauhaa. Tajusin myös, että sotku oli vain huuhdeltuja astioita pinossa. Pikku juttu. Tyhjät jääkaapin hyllyt kertovat, että mikään ei ole enää menossa vanhaksi. Ei harmita, kun avaa oven. Käytetyt pyyhkeet eivät hyökkää enää pyykkikaapista ja korista kimppuuni, kun menen kylpyhuoneeseen, kuivausteline ei kerää postia päälleen eteisessä enkä joudu kiertämään sitä halutessani ottaa vaatetta eteisen kaapista. Wc-paperipaali ei tuki kylpyhuoneen oviaukkoa, kun järjestin rullat kaappiin lavuaarin alle, minne ne kuuluvatkin. En vaan ole jaksanut tehdä mitään näistä asioista pitkään aikaan. Koska miksi olisin tehnyt? Miksi?

Olen kuin kyselyikäinen kakara itseäni kohtaan, enkä jaksa keksiä itselleni perusteluja jatkuvasti. Eihän niitä ole. Pitää siis nauttia tästä hetkellisestä mielenhäiriöstä niin kauan kuin sitä kestää. Latasin pesukoneen täyteen farkkuja ja ajastin ohjelman aamuun. Jos herään sen aloittaessa, ehdin imuroida ennen töihinlähtöä. Elämässä pitää olla haaveita, vaikka melkein tietääkin, että villeimmät niistä eivät toteudu (kuten imurointi aamulla ennen töihinlähtöä). Mutta hei, elämä on unelmien toteuttamista. Ehkä olisi aika taas elää.

Shopping

Löysin täydellisen julistavan T-paidan Sokoksesta:

ATTENTION!
PICK YOUR POISON
FLOWERY SHARP + SWEET
with a bit of
LOVE
just one drop is more than enough
WHEN LOVE TURNS TO POISON

Paitaahan oli tietty muissakin väreissä, tässä vihreä, mutta päädyin mustaan, koska DRAMAQUEEN!

Hurts

Hulluinta elämässä on se, kun yrität pitää tärkeimmät asiat itselläsi etkä valita niistä, valitat jostain muusta, joka peittää todellisen syyn. Mutta ystävät saa siitä väärän kuvan. En koskaan kerro, mistä on kyse, mutta olen kyllästynyt syytöksiin. Ei ole helppoa elää näin. En enää koskaan rakastu, koska näitä palasia tai sirpaleita ei liimata millään yhteen. En ole noussut vieläkään ylös tänään, enkä syönyt, koska en nukkunut yöllä. Vasta aamulla nukahdin. Kiva mennä töihin huomenna. Voiko edes odottaa, että pystyn tekemään töitä. Sinkkuelämä ei sovi minulle yhtään. Paskamaista joutua olemaan yksin, koska ei kestä small talkia ja feikkihymyä enää.

Nyt

14450 sanaa.

Havu ja hiihtoloma

Flunssan kanssa kolmatta viikkoa taistellessani olen joutunut tyytymään siihen, etten päässyt tänäkään vuonna kertaakaan luistelemaan (lähijääkenttä oli jo puhki sulanut, kun tänään kävelin sen yli kauppaan) enkä hiihtämään (no, ehkä vielä siihen tulee mahdollisuus, kun pakkasia on taas lupailtu). Hiihtolomalla piti hiihtää joka päivä, mutta olinkin joka päivä kipeä. Eipä sille mitään voi.

Ihan muista yhteyksistä mieleeni tuli hiihtoloma usean vuoden takaa. Olin tullut Helsingistä Poriin lomaa viettämään, ja mukanani oli ihan uudet, ensimmäiset vain minua varten ostetut sukset. Sain kyydin vanhempien luota parin kilometrin päähän urheilukentän reunalle, mistä lähti lähin latu, ja sovittiin, että sama kyyti tulee tunnin päästä hakemaan, kun on hoitanut omat asiansa sillä aikaa. Taisin vielä jättää puhelimenkin kotiin, kun hienossa hiihtopuvussani ei ollut sille sopivaa taskua.

Hiihtelin ensimmäistä kilometrin lenkkiä ja olin melkein jo koko kierroksen lykkinyt, kun yhtäkkiä tasamaalla oli havu (-prkl!) vasemman suksen ladunpuolikkaassa (hiihdän aina perinteiseen tyyliin). Siitä ei olisi ollut mitään haittaa, jos olisin huomannut sen ajoissa, mutta nyt se sattui sopivasti ponnistushetkeen ja kun suksien pohjassa oli pitoteippiä, niin eikö se vasen suksi tietenkin tyssännyt niille sijoilleen. Komiasti suorin vartaloin kaaduin ladun vasemmalle puolelle vatsalleni, ja vasemman käden sauva jäi sopivasti lumeen pystyyn niin, että kaatuessani se työnsi vasemman käsivarteni poikittain kropan alle. Olkapäähäni sattui niin jumalattomasti, että hetken aikaa luulin, että taju lähtee. Kipu oli sitä luokkaa, että tiedän, mistä tulee sanonta "nähdä tähtiä". Silmissä todellakin musteni.

En tiedä, mitä olkapäästä meni rikki, mutta kun kivultani pääsin lopulta ylös, jouduin hiihtämään sitä kilometrin lenkkiä ympäri melkein tunnin ilman vasemman käden apua, koska ei ollut kyytiä pois ja eikä tarpeeksi vaatetta pakkasessa seisoskeluun, kun oli jo ehtinyt tulla vähän hikikin ennen kaatumista. On muuten jännä tunne, kun käsi ei tottele kivun takia.

Kotona kävin heti kaikki porukoitten kipulääkevarastot läpi ja löysinkin jotain vahvaa lihasrelaksanttia, josta nappasin yhden ja hetken päästä toisen, kun ensimmäinen ei tuntunut heti auttavan. Siitä tuli aivan kauhea olo. Kylmä ja hiki yhtä aikaa, kädet tärisi ja kaikki oli kuin hidastetussa filmissä. Ei voi verrata edes humalaan, se oli todella outo tila. En muista, helpottiko se yhtään kipuakaan vai olinko vaan sekaisin.

Myöhemmin kuulin, että lääke oli määrätty hartiajumiin, mutta avun sijaan se oli tuottanut niin pahan olon, että mieluummin kärsi hartiajumista kuin otti lääkettä. En ihmettele. Enkä enää koskaan toiste ota toiselle määrättyä kipulääkettä, jos en tiedä, mitä se on ja mitä se minulle tekee. Ja opin samalla, että vaikka perusburanaa voikin ottaa lisää, jos ensimmäinen ei tehoa, niin kaikkia muita lääkkeitä ei voi.

Olkapääni ei muuten tullut koskaan entiselleen, vaikka vuosia on kulunut. Olisi ehkä kannattanut käydä lääkärissä heti mutta enpä käynyt. Enkä tainnut kertoa porukoillekaan koko totuutta vielä silloin, kun hävetti se tasamaalla kaatuminen. Hölmöä. Muistaakseni kävin samalla lomalla pari kertaa kumpsahduksen jälkeenkin hiihtämässä, vaikka olkapää vähän tai paljon haittasikin. Alle kolmekymppisenä sitä on vaan niin hullu, ettei halua kipeänäkään luopua suunnitelmistaan. Ei sattunu yhtään, ei tuntunu missään...

Narsisseja odotellessa

Kai se pääsiäisloma sieltä kohta jo tulee, kuulemma viiden viikon päässä(?) se jo häämöttää. Sillä tästä hiihtolomasta ei voi sanoa mitään muuta hyvää kuin sen, että onneksi tuli ostetuksi tuo uusi telkkari, jossa on langaton netti ja Netflix ja kaikki muut herkut. Olin nimittäin lauantaiaamusta keskiviikkoon kovassa kuumeessa. Sen jälkeen meni ääni ensin kokonaan, kunnes se palautui käheänä Kyra Kyrklund -versiona. Sillä mennään toistaiseksi.

Vähän kuumetta.

Kyseessä on tietenkin kausi-influenssa, jonka sain nyt ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1999 joulun. Näin 30+ vuosilla 39 asteen kuume tuntui ehkä kevyesti ilmaistuna kuolettavammalta kuin parikymppisenä hyväkuntoisena tipuna. Toki silloinkin muistan maanneeni koko jouluviikon lähinnä sängyssä. Tämän viikon makasin sohvalla tuijotellen How I Met Your Mother -sarjaa, uutta suosikkiani. Go Barney Stinson, uusi sankarini... Suomen Netflix tarjoaa siitä vain viisi kautta, joten kohta joudun etsimään vaihtoehtoisia katselukanavia netistä, sillä tarkistin jostain, että kyseistä sarjaa olisi jo kahdeksattakin kautta ilmeisesti tehtynä ja 9. kausi tuloillaan.

Otsikkohan liittyy minuun toisellakin tapaa, nimittäin omaan huomionkaipuuseeni. Olen viime aikoina ollut hyvin pettynyt siihen, että vaikka kuinka kirjoittelen omia juttujani Facebookiin, olen mielestäni hauska ja avoin, niin saan enimmäkseen keskustella siellä itsekseni. Mihin kaikki kaverit ovat kadonneet kommentoimasta ja tykkäämästä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta? Veikkaan, että kaverit ovat kokeneet saman, mutta koska heillä on nk. oikea elämä, he eivät ole huomanneet sitä vielä niin selvästi kuin minä.

Itsekin luen päivitykset nykyään enimmäkseen kännykällä eikä sillä jaksa kovin usein kirjoittaa mitään mihinkään, varsinkaan, jos pitäisi naputella enemmän kuin kaksi sanaa. Tykkääminenkään ei aina onnistu, jos satun lukemaan puhelimen omalla sovelluksella enkä varsinaisella fb-sivulla. Yleensä esimerkiksi töissä selaan päivitykset vain läpi, vessassa käydessä, välituntivalvonnan hiljaisena hetkenä tai kävellessäni jostain johonkin. Ei siinä samalla voi mitään kirjoittaa.

Mutta kaikki tuo yhteensä aiheuttaa sen, että koko sosiaalinen elämäni on kuihtunut ihan yksinpuheluksi. Kukaan ei kiinnitä juttuihini mitään huomiota... and IT'S KILLING ME!!! Olen alkanut aktiivisesti lukea Twitteriä ja kirjoittaa juttuja sinne, koska siellä sentään edelleen on keskustelua. Tosin en tunne ketään muita keskustelijoita oikeasti, vaikka useat heistä tiedän kyllä hyvin. Eihän ne minulle kovin usein vastaa, koska olen tämmönen tavis vaan eikä minun mielipiteeni tai kommenttini ole niin kovin kiinnostavia. Mutta keskustelujen lukeminen tuo ne ihmiset lähemmäs ja voin kuvitella, millaista heidän elämänsä on.

Olen välttänyt valittamasta mistään Facebookissa mutta kun viime lauantaiaamuna heräsin järkyttävässä kuumeessa ja tajusin, että loma menee täysin pilalle, kaatui positiivisten päivitysten vaakakuppini nurin ja läväytti esille kaiken turhautumisen ja ärsyyntymisen, mitä olen piilotellut. Mitäpä muuta siitä seurasi kuin sarja negatiivista valitus/itsesääli-oksennusta fb-kamujen nähtäville. Tai niin ajattelin, että joku niitäkin päivityksiä varmaan näkisi ja lukisi. Mutta kommenttien määrästä päätellen juttuni eivät kiinnosta ketään edes silloin, kun ne eivät ole Damonin sanoin rainbows and unicorns. Olen siis tylsä. Mistä toki kertoo myös tämän blogin lukijamäärä (mutta sehän nyt on selvää muutenkin, jos ei edes kavereilleen mainosta, niin todellakaan kukaan ei tätä lue = itsepetos).

Mitä sitten seuraa tästä kaikesta? No ei mitään hyvää ainakaan. Narsismini pääsi nappaamaan minusta niskaotteen ja ottaa päähän ja kirjoitin tämän huomionhakuisen pärräyksen siitä, etten saa tarpeeksi huomiota. Olen elossa vielä, huomatkaa nyt hemmetti joku minutkin. Ja jos huomaatte, niin kiitos paljon, mutta jättäkää sen jälkeen rauhaan, koska oikeasti kyse on vain tästä. Voisin pitää jotain oppitunteja ihmissuhteista, olen selvästi asiantuntija. Ylpeyteni ei myönnä kärsineensä tässä mitään kolausta.

Rakastuneen helpompaa on jotain itsestään antaa

Otsikko on pätkä tästä Teleksin vanhasta biisistä. Lyriikoissa melko hyvin tiivistetty ajatukseni viimeisten kuuden vuoden ajalta. Mietin usein, että onnelliset ihmiset oikeasti pyrkivät tekemään työnsä hyvin eikä vain selviytymään niistä. Onnelliset ihmiset pystyvät jopa miettimään, miten työnsä voisi tehdä paremmin ja jaksavat oikeasti välittää. Kaipa sitä haluaisi itsekin, mutta jos ei jaksa keskittyä, kun se työ ei kuitenkaan korvaa sitä, mikä puuttuu. Välillä aina innostuu jostain, kunnes putoaa taas maanpinnalle ja kaikki jää kesken. Se vaan, että olen niin vahva ja ylpeä, että voin jatkaa näin vaikka kuinka pitkään ja yhä helpompaa on torjua kaikki. Katkeraa vanhapiika-ainesta selvästi. Sukuvika ilmeisesti. Tyhmintä on se, että odotan vaan enkä tee itse mitään. Kun ihan oikeasti tiedän tasan tarkkaan, mitä haluan. Ylpeys on tiellä, ironista kyllä, se sulkee tien kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Ylpeys on muuri, jota kukaan taida tulla rikkomaan, vaikka sitä juuri haluaisin ja ehkä jopa odotankin.

Katsoin eilen tuon Minä-sivuni läpi, ja vaikka olenkin melko jäävi arvioimaan itseäni, niin melko osuvat lauseet kyllä taisin niihin kuviin valita. Silloin taisi olla jokin äärimmäisen rehellisyyden puuska päällä muutenkin, koska en ehkä joka päivä tunnustaisi kaikkia niitä asioita. Mutta toisaalta on hyvä, että ne ovat siellä, koska nyt en enää kehtaa poistaa niitä. Muistanpa sieltä tarkistaa aina välillä itsekin, mikä tässä elossa ja olossa mättää. Ja mistä olenkaan niin järjettömän ylpeä, että kukaan ei kelpaa ;-)