Onnea Suomi!

Joukossa tyhmyys tiivistyy

En voi ymmärtää noita itsenäisyysjuhlia muka vastustavia rähisijöitä. Täysääliöitä ovat, ei järjen hiventä. Kukahan ne heidän aiheuttamansa tuhot maksaa? Ettei vaan samat veronmaksajat, joiden vähistä varoista kuulemma nuo itsenäisyysjuhlatkin maksetaan. Kukahan niitä veroja mahtaa eniten maksaa? Tuskin ovat ne mielenosoittajatyperykset suurimpia verotulojen kartuttajia. Samat tyypit ovat vaatimassa ilmaista elämää, jota osa ehkä käytännössäkin viettää. Sori vaan, urpot. Menkää jonnekin, missä yhteiskunta ei anna teille mitään, ei sosiaaliturvaa, ei sairaanhoitoa, perusterveydenhuollosta puhumattakaan. Minun rakas Suomeni ei teitä tarvitse eikä kaipaa, menkää pois. Mieluummin ottaisin tilallenne tuplamäärin hyväkäytöksisiä ahkeria maahanmuuttajia, jotka osaavat arvostaa meidän hyvää yhteiskuntaamme, rauhaa ja itsenäisyyttä, joka kaiken tämän mahdollistaa. Jotka ovat valmiita tekemään töitä paitsi oman hyvinvointinsa myös yhteiskunnan eteen. Rähinöitsijät, olette säälittäviä luusereita. Hankkikaa oikea elämä. Älkää pilatko sitä hyvää, minkä olemme Suomessa saavuttaneet.

\\Edit 7.12.: Vaihdoin termin "mielenosoittajat" korostamastani lauseesta pois, koska kyllä mieltään saa tietenkin osoittaa, jos on tyytymätön. Mutta tuo mellakointi, sitä ei tänne tarvita. Typerä väkivaltainen käytös ei aja kenenkään asiaa yhtään eteenpäin, se vain suurentaa kuilua ja koventaa tilannetta ja ihmisten suhtautumista. Erityisen kiukkuinen olen siitä, että nämä kännissä hosuvat vähäjärkiset kävivät ratsupoliisin hevosten kimppuun ja vahingoittivat niitä. Ei Suomessa ole tarvinnut varmaankaan missään tapahtumassa ennen tätä juurikaan varustaa poliisin hevosia haarniskalla, mutta nyt olisi ollut syytä. Eikä olisi ollut pahitteeksi, jos hevosille olisi opetettu mojovan sivupotkun käyttö käskystä. Olisi voinut mennä väkivaltaurpolle sanoma paremmin perille, kun olisi saanut hokkikenkää kylkeen. Tai vaikka otsaan. Se olisi ollut täysin itse ansaittua. Nyt vaan taisi käydä niin, että joku rauhassa paikalla seisoskeleva sai pillastuneen hevosen niskaansa, kun joku pöljä keksi heittää hevosia ilotulitepommeilla ja muilla esineillä.

Juhlatunnelmat

Tällä hetkellä taustamusiikkina soi Finlandia. Katsoin linnanjuhlat ja aktiivisesti seurasin kommentointia Twitterissä, osallistuinkin. Hienoja pukuja ja mahtava ohjelma. Ehkä me suomalaiset olemme synkkämielisiä, mutta mitä siitä. Komeaa ja juhlavaa. Ehkä niitä perinteisiä linnanjuhliakin voisi kehittää ohjelmallisempaan suuntaan. Tänä vuonna juhlissa edusti myös suuressa määrin ihan tavallinen kansa, minkä haastatteluistakin huomasi. Porilaisuus oli myös mukavasti esillä ja paljon satakuntalaisia näkyi juhlavieraiden joukossa.

Eipä ihan jokainen tavis ollut valmistautunut puhumaan suorassa tv-lähetyksessä eikä oikein saanut siinä äkkiseltään ajatuksiaan esille. Hassu jäätyminen tapahtui sille nuorelle söpölle skeittipojalle. Mutta minua kyllä alkoi enemmän nolottaa Twitter-kommentointi, joka lyttäsi poikaparan ihan täysin. Olisikohan sitä itse saanut sanaa suustaan vastaavassa tilanteessa, vaikka periaatteessa olen jollain tapaa ammattilainen puhumaan ja reagoimaan yllättäviinkin tilanteisiin? Saihan poika kuitenkin lopulta esille ihan hyviäkin asioita, kun kokosi itsensä. Mitä sitten, jos puheessa vilisi "niiku sillee"? Hän oli aito ja avoin. Sympatiani ansaitsi.

Itsenäisyys

Viime vuonna pohdin itsenäisyyttä toisenlaisesta näkökulmasta. Tänä vuonna itsenäisyys merkitsee minulle sanana vielä enemmän. Uutena ulottuvuutena on oma itsenäisyyteni, joka on vuoden aikana vahvistunut. Itsenäisyys tarkoittaa minulle sitä, että olen selviytyjäpersoona. En ole enää elämää kalenteri kädessä suunnitteleva valmistautuja ja suorittaja, mitä arvostin itsessäni nuorena eniten, vaan spontaanimpi suunnittelemattomuudesta selviytyvä, vahva ihminen. Kaikki elämäni vaiheet ovat tehneet minusta tällaisen. Yritän löytää hitusia suunnitelmallisuudesta takaisin, mutta luotan siihen, että selviydyn tilanteesta kuin tilanteesta ilman käsikirjoitustakin. Uskon itseeni ja elämään. Toivon, että en enää koskaan sorru antamaan murustakaan tästä itsenäisyydestäni pois. Tukea voin ottaa muiltakin, mutta minä itse, vain minä, elän tämän elämän. Haluan sen olevan hyvä ja pitkä. Haluan uskoa tulevaisuuteen.

Kirvatsi ja kipu

Haluan paremman kameran. Oikeastaan haluan paremman puhelimen. Jos yhdistäisin nämä kaksi asiaa, haluaisin ehkä sen Nokian superkamerapuhelimen, 41 megapikseliäkö siinä oli. Koska kameran pitää mahtua taskuun, jotta se on aina mukana.

Valokuvaterapiaa

Kävin pienellä iltalenkillä Kirvatsissa. Kirjurinluodossa. Ei ollut enää vuohia eikä lampaita eikä tainnut olla niitä häkkilintujakaan, mutta ihania värejä löytyi. Lähdin kävelemään selvittääkseni vähän kipeitä ajatuksia, joita välttelin koko eilisen päivän. Ei ne kyllä vielä tuottaneet mitään johtopäätöksiä, mutta sainpahan vähän raitista ilmaa. Tiedän, mikä voisi auttaa, mutta en halua kysyä enää apua. Parempi miettiä tällä kertaa yksin. Kai.

Tässä kuitenkin pari kuvaa lenkiltä.

Leikkipuisto

Tämän altaan muistan lapsuudesta. Kivan kiipeilypuun ovat kasvattaneet, teki mieli kokeilla.

Näin hieno laiva siellä on nykyään...

...ja Angry Birds.

 Punaista

Naapurin villiviinissä on marjoja.

Big fish in a small pond - kalavaleita

Kävin muistelemassa vanhoja hyviä aikoja opiskelukaupungissani Helsingissä. Puoli vuotta on vierähtänyt edellisestä visiitistäni sinne suunnalle. Kivaahan se oli. Välillä on kova ikävä sinne, koska siellä on koko ajan ympärillä Elämää ja Ihmisiä. Aika pian kuitenkin jaksan muistaa, että juuri Elämä ja Ihmiset oli syitä, miksi olin siellä välillä niin Ahdistunut.

Tiedän olevani melko narsistinen ja nauttivani salaa kaikesta saamastani huomiosta ja varsinkin keskipisteenä olosta, mutta vain pienessä, hallittavassa mittakaavassa. Ystävien kesken. Ehkä hetkellisesti jopa tuttavien kesken. Puhutaan muutaman käden sormin laskettavasta ihmismäärästä.

Helsingissä opiskellessani olin 'small fish in a big pond'. Googlasin tuota otsikon sanontaa ja löysin mielenkiintoisia keskusteluja, joita en kovin tarkkaan jaksanut lukea juuri nyt. Mutta parissakin keskustelussa oli päädytty siihen, että on parempi olla pikkukala meressä kuin iso kala lammessa, koska meressä on enemmän mahdollisuuksia. Jos kasvaa isoksi kalaksi siellä, voi olla oikeastikin 'big fish'. Että iso kala pikku lammessa on iso vain mukavuusalueellaan, mutta jos se lähtee merelle, se onkin vain keskikokoinen tai ehkä jopa pieni siellä.

Kun 15 vuotta sitten lähdin Porista, olin ollut mielestäni kohtalaisen kokoinen kala. Luulot karisivat heti ensimmäisellä viikolla, olinkin pienimmästä päästä uudessa parvessani. Monessakin mielessä. Helsingissä olisi kyllä ollut ihan hyvä elää, jos olisin ollut tyytyväinen pikkukalan elämään. Mutta kun sitä sattuu kaipaamaan enemmän huomiota, ei millään riitä, että tekee päivästä toiseen parhaansa pikkuisena. Se alkaa ahdistaa. Ei ollut tarpeeksi kunnianhimoa kasvaa suuremmaksi. Halusin takaisin pikkuiseen lätäkkööni, missä olin tottunut olemaan Joku, ainakin muutamalle.

Luulin, että olin kutistunut Helsingissä, mutta aika pian huomasin, että olin sittenkin vähän kasvanut. Pori tuntuukin nyt hiukan liian pieneltä ja törmäilen jatkuvasti vähän kaikkeen, lähinnä menneisyyteeni ja perusporilaisiin konservatiivisiin juntteihin, joitten asettelemien rajojen sisälle ajatukseni eivät oikein enää mahdu.

Aika pian kuitenkin totuin tähän pikkukaupungin arkeen. Se vaan tulee edelleen vastaan, että tästä kaupungista puuttuu paljon sellaisia mahdollisuuksia, joita pikkukalakin osasi Helsingissä arvostaa ja joihin tottui siellä ihan heti. Lyhyesti ja ytimekkäästi sen voi ilmaista yhdellä sanalla: luksus.

Viikonlopun aikana kävin kahdella brunchilla, Fazerin Kluuvin kahvilassa ja Café Tin Tin Tangossa Töölöntorilla. Kummankaan tarjontaa vastaavaa ei oikeastaan löydy Porista. On täälläkin jotain brunsseja, mutta niissä ei ole samaa tunnelmaa. Onneksi täällä on sentään nykyään muutama ihan kiva kahvila, vaikka en niitäkään uskalla verrata Café Ekbergiin, Strindbergiin, Esplanadiin tai Engeliin. Historiaa ei voi tuoda.

Porissa kaikkea tuntuu leimaavan tietty nuhjuisuus tai kotikutoisuus. En tarkoita, että siinä sinänsä olisi mitään vikaa, mutta jos kaipaan luksusta, en vaan löydä sitä täältä. Esimerkiksi täällä ei ole enää yhtään oikeasti hienoa ruokakauppaa. Sokos Herkku oli ennen aika hyvä mutta nyt senkin paikalla on vain perus-S-market. Perus-äs. Nyt kun kirjoitin sen tuohon noin, muistan samalla tahtomattani muutakin, mikä minua ärsyttää. Persuus. Mutta se on jo ihan eri tarina, politiikkaan en ainakaan tässä tekstissä halua ottaa kantaa. Katsotaan kuntavaalijuttuja myöhemmin... Niin. Stockan Herkku on sellainen ruokakauppa, jossa voisin viettää koko päivän. Jo pelkkä juustotiski siellä. Pysyyhän sitä hengissä lidlin safkoillakin, mutta kun haluan herkutella, haluan koko elämyksen, kaupassakäynnistä alkaen.

Onhan tuo elitististä. Tämä kaupunki ei ole city-sinkuille, tämä on lapsiperheiden arkeen sopiva. City-sinkku ei täällä aina juhli, tai jos juhlii, olisi parempi olla siitä hiljaa, etteivät lapselliset ole kateellisia. Kateus - tuo ehtymätön luonnonvara (kaupungista riippumatta) - on varma tieto siitä, että minulla olisi jotain enemmän ja sellaista, mitä en ollenkaan ansaitsisi. Mutta kellä se onni onkaan? Sinkun ilo voi olla ihana erikoiskahvi kauniisti tarjoiltuna hienossa kahvilassa, jossa muitten mukulat eivät melua ja juoksentele jaloissa, mutta kotona ei ole ketään, jolle siitä kertoa.